Viewpoint Relativism

January 3, 2020

Springer

Viewpoint relativism is a new approach to epistemological relativism based on the concept of points of view (Hautamäki, 2020). Epistemological relativism is characterized as a form of epistemology accepting the following two theses (cf. Baghramian, 2004; O’Grady 2002):

  1. knowledge (or truth, justification etc.) is always relative to some particular framework (culture, language, point of view, evaluation standard etc.), and that
  2. no framework is privileged over all others.

According to the first condition, knowledge (truth or justification) is dependent on the framework (or point of view) in which statements are presented. Therefore, absolute claims independent of frameworks do not exist. Meanwhile, the other condition denies that any one framework is better or more correct than any others. This can be expressed by saying that no neutral criteria exist to arrange the frameworks into a hierarchy.

The novelty of viewpoint relativism is to apply a definite concept of points of view to define relativism and defend it against standard criticism.  Points of view are often equated with perspectives or even conceptual frameworks, but the exact nature of points of view are seldom presented. Some exceptions are Hautamäki (1983, 1986, 2016), Vazques and Liz (2015), Lehtonen (2011), and Colomina-Almiñana (2018).  In my recent book Viewpoint Relativism (2020) I defined a point of view to be a three element system [S,O,A] where S is the subject and O is the object of point of view whereas A is an aspect of O representing O to S. In short, in a point of view, an aspect represents the object for the subject. Aspects are natural, social or psychological features of objects or things. What is characteristic for points of view it that they include choosing features of an object to represent it.

The “philosophy” of viewpoint relativism can be condensed into six theses.

  1. There is no viewpoint neutral way to approach reality.
  2. All people have their own subjective points of view, but they can be objectified.
  3. Each object can be considered from several different points of view.
  4. There are no absolute, privileged or universal points of view.
  5. Points of view are suited to be improved and changed.
  6. Different kinds of criteria can be used to compare points of view.

Each of them contains an important philosophical issue. Especially the first thesis expresses the basic tenet of viewpoint relativism: to approach relativity we always use a point of view. The world is “seen” trough the “lenses” or “filters” of points of view used.

To define viewpoint relativism, I refer to epistemic questions. They are questions about basic epistemological issues: truth, justification, existence, rationality etc. The standard form of an epistemic question is

Is the claim X true (or justified)?

or

Is the entity or property X existent?

Here X might be a sentence like “Climate change is caused by human actions”, or a property like “spouse”.  These questions are viewpoint-dependent, if in order to answer it, some point of view must be referenced. Thus the answer to Q has an extended, complete form:

The claim X is true [from the point of view P].

I define viewpoint relativism as a hypothesis according to which viewpoint-dependent epistemic questions exist. The viewpoints relativism is not committed to claim that all epistemic questions are viewpoint-dependent. This would be global or universal relativism, but viewpoint relativism is local, accepting that perhaps only some types of epistemic questions are viewpoint-dependent, like statements in mathematics or physics. Therefore viewpoint relativism is a testable hypothesis.

Relativism is often claimed to be committed to keep all points of view equally good (Boghossian, 2006; Bagramian, 2019). According to viewpoint relativism, all viewpoints are in fact comparable and could be evaluated by different criteria, like the practical consequences of points of view. In defending viewpoint relativism it crucial to note, that “no neutrality” does not imply “equally good” in relations to points of view (Kusch 2019).

Philosophically viewpoint relativism is in opposition to realism, according to which reality and the truth are independent of the human mind (Niiniluoto, 1999): Reality determines the verity of statements independently of what we know. Viewpoint relativism is a form of anti-realism which argues that “the talk of a reality that is completely independent of our judgement is incoherent” (Baghramian, 2004, p. 229). It’s worth to stress that anti-realism is not idealism, which denies the existence of external reality.

Viewpoint relativism takes different forms in various fields of epistemology. Let’s consider here the questions of truth, justification and existence. The question of truth is fundamental in all fields of epistemology. In viewpoint relativism the truth of statements is dependent on aspects used to represent objects of knowledge. If a point of view is P =[S,O,A], then the statement p is true from the point of view P if p is true of O interpreted as A (or qua A). For example, if somebody is considering hospitals form the point of view of the quality of nursing, then the statement that the hospital is effective, must be related to nursing: True, if it’s effective from the point of view of nursing. Still, it might be ineffective from the point of view of finance.  Thus, it might be turn out that he same statement is true and false at the same time, but from different points of view. In the book Viewpoint Relativism (2020), there is an exact definition for viewpoint dependent notion of truth, based on the  logic of viewpoint (Hautamäki, 1983).

Justification is the basic notion of epistemic relativism. For example, it is needed for defining the standard concept of knowledge: knowledge consists of true, well justifies believes. Viewpoint relativism consider justification in relation to epistemic systems, consisting of different standards or principles used in justification. A statement is justified not absolutely, but relative to epistemic systems. Epistemic systems are selected by epistemic points of view, deciding what epistemic standards are relevant. So the “formula” of justification is:

epistemic point of view -> epistemic system -> justification.

It follows from this approach that there might be real disagreements about knowledge. In such a disagreement, the dispute is difficult or even impossible to solve if both parties are strongly committed to their epistemic systems. One way out is to change own point of view, thanks of new evidence, methods, and comparison.

A word about objective knowledge. Realism tends to see the correspondence with objective reality as a defining condition knowledge. But knowledge could be defined also in term of consensus in epistemic communities. If a statement is accepted from all points of view, that is, it is invariant in community, then we can consider it to be objective knowledge. Of course, objective knowledge must be justified from all points of view in community. Objective knowledge needs not be invariant, but, anyhow, it must be true and well justified from some point of view in community (cf. Hautamäki 2020, Chapter 5.2.2).

Ontological relativism deals with the questions about reality, its objects and their properties. Ontological relativism is often defined referring to articulation of reality by conceptual frameworks.  Compare how Hilary Putnam (1981, p. 52) expresses conceptual relativism:

“Objects” do not exist independently of conceptual schemes. We cut up the world into objects when we introduce one or another scheme of description.”

This proposition characterizes a version of relativism, which Putnam calls “internal realism”. Its opposition is “metaphysical realism” according to which….

The world consists of some fixed totality of mind-independent objects. There is exactly one true and complete description of “the way the world is.” Truth involves some sort of correspondence relation between words or thought-signs and external things and sets of things. (Putnam, 1981, p. 49)

Viewpoint relativism claims that ontology is a function of points of view and reality. This means that what objects there are is dependent on both points of view and reality itself. Points of view are ways to conceptualize the world. Viewpoint relativism rejects essentialism and the existence of natural kinds (like species of animals). The core question here is that similarity of objects is not absolute but dependent on which properties (qualities) are considered to be relevant by points of view.

Sometimes relativists deny that there are universal principles of rationality. I think that the situation is more complicated. I agree that there are quite different principles used in different sciences and in different cultures. But I still believe that we can find some general principles which are as universal as possible and which are working as norms in all reflective discussion. These principles define what I call core rationality (cf. O’Grady, 2002). So far, I have identified four of them: principles of consistency, deduction, induction and evidence. I think that they provide tools for rational discussion, especially in philosophy and science.

Beside core rationality, philosophical discussion has some conditions, which guarantee its possibility (Hautamäki, 2020, Chapter 2). I have collected these conditions under the term C-theory, where C refers to common or even common sense. C-theory consists of a theory of common language (C-language), a common conception of truth (C-truth) and sheared conception of reality (C-reality). C-language is our common language, which we use to communicate. In communication we have to use common words, which have fixed meanings (C-meaning) in language but which are always subjectively interpreted (S-meaning).  By C-language we can describe our experiences and common world, which I call C-reality. Equally important is to assume, that we have a common conception of truth; without which we can’t trust on each other in communication. According to this shared C-truth, true is to say how things are (Lynch, 2005). Often this kind of truth concept is stated to be correspondence theory, but I consider it to be more primitive, intuitive concept which could be elaborate in many directions leading to different theories of truth, like correspondence theory, consensus theory, or pragmatistic theory.

Viewpoint relativism has great impact on the orientation in our pluralistic modern society. I call critical relativism the societal view which accepts the following maxims (Hautamäki, 2020, Chapter 8.1.):

  • Plurality: Recognise the plurality of points of view;
  • Tolerance: Tolerate and listen to points of view differing from yours;
  • Criticality: Weigh every point of view.

Viewpoint relativism explains the plurality of different opinions and approaches: behind opinions there are often, but not always, different points of view about common issues. But from the fact of plurality of opinions we can not infer that they are equally good. Therefore we have to be critical towards all points of view and weigh them. It’s important to note that tolerance and criticality are not in contradiction: tolerance is against suppression of different opinions and criticality is against accepting all opinions. In the discussion about post-truth era recognizing pluralism and accepting misinformation (lies) are confused. Accepting pluralism does not give anybody the right to lie or distribute misinformation.

References

Baghramian, M. (2004). Relativism. London: Routledge.

Baghramian, M. (2019). Virtues of Relativism. Aristotelian Society Supplementary Volume, 93(1), 247–269.

Boghossian, P. (2006). Fear of Knowledge: Against Relativism and Constructivism. Oxford: Oxford University Press.

Colomina-Almiñana, J.J. (2018). Formal Approach to the Metaphysics of Perspectives: Points of View as Access. Springer.

Hautamäki, A. (1983). The Logic of Viewpoints. Studia Logica, 42(2/3), 187–196.

Hautamäki, A. (1986). Points of view and their logical analysis. Acta Philosophica Fennica, 41. Helsinki: Societas Philosophica Fennica.

Hautamäki, A. (2016). Points of View, A Conceptual Space Approach. Foundations of Science, 21, 493–510.

Hautamäki, A. (2020). Viewpoint Relativism, A New Approach to Epistemological Relativism based on the Concept of Points of view. Synthese Library 419. Springer.

Kusch, M. (2019). Relativist Stances, Virtues and Vices. A Comment of Maria Baghramian’s Paper. Aristotelian society, Supplementary Volume, 93(1), 271–291.

Lehtonen, T. (2011). The Concept of a Point of View. SATS, 12, 237–252.

Lynch, M.P. (2005). True to Life, Why Truth Matters. Cambridge, Mass.: The MIT Press.

Niiniluoto, I. (1999). Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press.

O’Grady, P. (2002). Relativism. Chesham: Aucumen.

Putnam, H. (1981). Reason, truth and history. Cambridge, Mass.: Cambridge University Press.

Vázquez, M & Liz, M (Eds.) (2015). Temporal Points of view, Subjective and Objective Aspects. Springer.

Latourin mukaan ilmastonmuutos murtaa vasemmisto-oikeisto-akselin

June 25, 2019

 

Poliittisen kentän jakaminen vasemmistoon ja oikeistoon ei ole enää pitkään aikaan tuntunut toimivalta. Yksi tämän jaon ongelmia on kummankin ”leirin” sisäinen jakautuminen liberaaleihin ja konservatiiveihin. Liberaalit arvostavat ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja yksilönvapauksia. Konservatiivit suhtautuvat kielteisesti moniarvoisuuteen ja haluavat pitää kiinni perinteisistä, kansallisista arvoista.

Globalisaatio

Suhtautuminen globalisaatio synnyttää myös jakoja. Globalistit haluavat kansallista avoimuutta ja kansainvälistä vuorovaikutusta. Globalisaation vastaskohtana on tämän näkemyksen mukaan nationalismi, oman kansakunnan asettaminen muiden yläpuolelle ja kanallisvaltion puolustamista globaaleja voimia vastaan.

Globalisaatiolla on toisetkin kasvot. Globalisaatio on markkinatalouden ulottamista koko maailmaan vapauttamalla kauppa ja purkamalla sääntelyä. Tämä on uusliberalismi mukaista globalisaatiota. Tähän globalisaatioon liittyy kaksi aikamme suurinta ongelmaa: taloudellisen eriarvoisuuden kasvu ja ilmastonmuutos.

Latour Down to Earth

Ranskalainen filosofi Bruno Latour yrittää purkaa tätä vyyhteä 2018 ilmestyneessä kirjassaan Down to Earth, Politics in the New Climate Regime. Latourin lähtökohtana on ilmastonmuutos, jonka hän näkee vievän ”maan jalkojemme alta”. Maapallo ei yksinkertaisesti riitä meille ihmisille. Kulutamme enemmän kuin maa kykenee tuottamaan. Ilmastonmuutos hävittää viljelykelpoista maata ja ajaa ihmisiä etsimään turvaa ja ravintoa muualta: tämä on ilmastopakolaisuutta. Laajasti ottaen elintilamme kapenee. Kohta kenelläkään ei ole ”kotimaata”. Tämä tekee modernisaation ja siihen perustuvan globalisaation mahdottomaksi.

Miten tähän reagoidaan. Yksi suhtautumistapa on kieltää ilmastonmuutos ja samalla sulkea muu maailman oman yhteiskunnan ulkopuolelle. Toinen suhtautumistapa on etsiä ”territoriota”, johon asettua ja laskeuta (land): tästä kirjan nimi Down to Earth. Latourin yksi perusväite on, että tämä kysymys jakaa meitä enemmän ja voimakkaammin kuin perinteinen jako oikeistoon ja vasemmistoon.Kysymys territorion löytymisestä koskee meitä kaikkia: ”What is certain is that all find themselves facing a universal lack of shareable space and inhabitable land.” (s. 9)

Eliitin petos

Latourin kiinnostavin väite on, että taloudellis-poliittinen eliitti (kaikkein rikkaimmat ja vauraimmat ihmiset) on jo aikaa sitten tehnyt päätöksen, että koska maailma ei riitä kaikille, uhrataan enemmistö ja pelastaudutaan omiin turvasatamiin. ”The earth no longer had room for them [eliitti] and for everyone else.” (p.1).  Tämä eliitti kieltää ilmastonmuutoksen. Tästä on esimerkkinä Trumpin Yhdysvallat.

Latour yhdistää eriarvoisuuden kasvun, sääntelyn purkamisen (globalisaation) ja ilmastonmuutoksen kieltämisen saman ilmiön eri puoliksi. Tämä niputtaminen avaa tien analysoida poliittisen kentän muutoksia ja erityisesti vasemmisto-oikeisto-erottelun heikkenemistä.

Globalisaation plussat ja miinukset

Latour erottaa toisistaan globalisaation-plus ja globalisaation-miinus.Globalisaatio-plus tarkoittaa avointa maailma, jossa on lukemattomia näkökulmia. ”Shifting from a local to a global viewpoint ought to mean multiplying viewpoints, registering a greater number of varieties, taking into account a larger number of beings, cultures, phenomena, organisms, and people.” (12-13) Tällainen globalisaatio on edistyksellistä etääntymistä rajoittuneesta lokaalista. Tämä globalisaatio-plus on ollut modernisaation suuri tavoite.

Globalisaatio-miinus on köyhtymistä, näkökulmien karsimista, sitoutumista yhteen visioon ja muutamiin standardeihin. Tämä on globaalia kulttuuria tai globaalia sivilisaatiota, joka köyhdyttää ja asettuu vastustamaan lokaaleja kulttuureja. Globali kulttuuri pitää erottaa ns. maailmankulttuurista (world culture). Globalisaatio-miinuksen kannattajat ovat arvostelleet globalisaation vastustajia nurkkakuntaisiksi edistyksen torjujiksi. Lokaali voidaan kutenkin ymmärtää kahdella tavalla: joko paikalliseksi rikkaukseksi, joka ei ole ristiriidassa avoimmuuden kanssa (lokaali-plus), tai vetäytymiseksi paikalliseen turvasatamaan, joka sulkee muun maailman ulkopuolelleen (lokaali-miinus).

Modernisaatioon kuulunut globalisaatio ei enää toimi. Jotkut tavoittelevat globalisaatiota-miinus (uusliberlismi) ja jotkut taas lokaalia-miinus (nationalismi). Tässä on hyvin vaikeaa jo selvästi identifioida vasemmistoa ja oikeistoa.

Uudet vetovoimatekijät

Kuviota täytyy täydentää kahdella uudella attraktorilla globaalin ja lokaalin attraktorin lisäksi . Attraktorilla Latour tarkoittaa vetovoimatekijää, jota kohti pyritään ja joka vetää puoleensa. Eliitillä on houkutus paeta tästä maailmasta ja kieltää ilmastonmuutos: Out-of-This-World on attraktori 4. ”Make America Great Again” on esimerkki tästä. Tämä ei kuitenkaan poista valtavaa tarvetta löytää yhteinen maa, johon laskeutua, yhteinen territorio, jossa elää.

Latour nimeää uuden attraktorin (3) termillä ”Terrestrial”. Voimme sanoa sitä suomeksi vaikka Maaksi. Tämä uusi attraktori on poliittinen toimija. Maa ei ole vain toimintamme puite tai objekti, jota käytetään ja hyödynnetään. Maa itse muuttuu ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Geopolitiikan rinnalle syntyy geohistoria: maa joka muuttuu, kehittyy ja on vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa. Latourin mukaan uusi attraktori vetää puoleensa niin lokalisteja kuin globalisteja. Maan tarve asettuu lokaali-globaali-akselin ulkopuolelle tai tarkemmin sitä vastaan. Samalla vasemmisto-oikeisto-akseli menettää merkityksensä.

Latour

Latourin kuva attraktoreista (ks. Down to Earth, Figure 5. s. 47). Uusi attraktori 3 vetää puoleensa niin lokalisteja kuin globalisteja. Jako vasemmistoon ja oikeistoon menetti merkitystään jo traditionaalisella vektorilla lokaalista globaaliin. Eikä jako toimi enää kun siirrytään kohti Terrestriaalisuutta eli Maata (vektorit 1-3 ja 2-3).

Radikaalit Terrestriaalit

Latourin mukaan kohtaamme nyt kysymyksen, olemmeko moderneja vai terrestriaalisia. Tämä kysymys on aikamme polttava poliittinen kysymys, johon ei vasemmistolla sen paremmin kuin oikeistolla ole mitään sanottavaa. Tulkitsen tämän niin, että ilmastonmuutos kaikkine seurauksineen merkitsee modernisuuden ideaalin luhistumista. Nyt kysymys kuuluu, miten löydämme uusia tapoja asuttaa maa. Tämä on aikamme polttavin kysymys, johon on etsittävät radikaaleja, Terrestriaalisia vastauksia.

Latourin analyysin ongelmat

Latourin kirja on filosofinen puheenvuoro ilmastonmuutoskeskusteluun. Sen pääväite on vasemmisto-oikeisto-jaon vanhanaikaisuus ja toimimattomuus uudessa ekologisessa tilanteessa. Planetaariset haasteet koskevat ihmiskuntaa, eivät jotain luokkaa ja ryhmää. Ihminen on luonnut tuotannollisen koneisteon, joka on muuttanut luontoa peruuttamattomasti: puhtaan maailman (geologian) antroposeenisestä vaiheesta. Luonto ei enää ole hiljaa ja sopeudu passiivisesti ihmisen aikaansaamisiin muutoksiin. Luonto on aktiviinen toimija siinä missä ihminenkin.  Ihminen ei ole maailman ulkopuolinen eikä yläpuolinen olio. Tätä ajattelutapaa kutsutaan nykyään posthumanismiksi ja uudeksi materialismiksi.

Latourin attraktori 4 Out-of-This-World on kiintoisa hypoteesi, jolla hän perustelee eliitin vetäytymistä planetaariseta vastuusta ja ilmastonmuutoksen kieltämistä: ”kaikkia ei voida pelastaa, pelastetaan siis meidän rikkaat”. Tämä tuntuu kyllä aikamoiselta salaliittoteorialta, mitä Latourkaan ei voi täysin torjua. Kaksi vastaväitettä. Ensinnäkin tietoisuus ilmastomuutoksen todellisuudesta ja seurauksista on tavoittanut kaikki päätöksentekijät ja teollisuuspiirit. Lukuisat yritykset ovat sitoutuneet ilmastotyöhön. Ilmastonmuutoksen kieltäminen on enemmän politiikkaa (vallan tavoittelua) kuin vetäytymistä. Toiseksi kaikki varmaan tietävät, että ilmastonmuutos vaikuttaa maapallon jokaiseen soppeen eikä turvasatamia enää ole. Out-of-This-World ei ole todellinen attraktori (ellei sitten puhuta avaruuteen siirtymisestä).

Latourin lähestymistavan ongelmat liittyvät nekin oikeisto-vasemmisto-erottelun merkityksen kieltämiseen. On totta, että vasemmistolla ei ole valmiita vastauksia eikä keinoja ratkaista planetaarista kriisiä. Mutta merkittävä osa kriisiä on kutenkin kapitalistisen talouden logiikka lisätä liikevaihtoa, säästää kustannuksia (ulkoisvaikutukset) ja kasvattaa haitallista kulutusta. Tämä meno ei tunnu oikeasti huolestuttavan poliittista oikeistoa (tai keskustaa), jossa on kaiken lisäksi ilmastonmuutoksen kieltäjiä. Sen sijaan ”vihervasemmisto” näyttää olevan aidosti huolissaan tilanteesta ja ajaa mm. hiilineutraalisuutta.

Vasemmistoa voi kuitenkin arvostella sitoutumisesta talouskasvun tavoitteluun. Halutaan oikeudenmukaisempaa tulonjakoa niin että kaikkien vauraus lisääntyisi. Hyvä esimerkki on juuri polttoaineverojen nostaminen. Vihervasemmisto vaatii veronkorotusten kompensaatiota pientuloisille. Planetaarinen kriisi vaatisi kuitenkin luopumista talouskasvusta ja kulutuksen vähentämistä. Tätä tavoitetta vasemmiston on vaikea niellä ja myydä kannattajilleen. Sama haaste on kehittyvissä talouksissa. Uusvasemmistolaiset työstäkieltäytyjät ovat jopa perinteistä vasemmistoa johdonmukaisempia perustellessaan kieltäytymistä tekemästä työtä, joka on turhaa tai ympäristölle tuhoisaa. Tässä on radikaalin Terrestriaalisuuden aineksia.

Kaiken kaikkiaan Latourin puheenvuoro osoittaa oikeaan suuntaan. Planetaarisen kriisin ratkaiseminen vaatii perustavien ajattelutapojen muutosta. Tämä on kuitenkin hidas – liian hidas prosessi.

 

 

 

Radikaaleja kysymyksiä uudelle hallitukselle

March 29, 2019

 

 

Työllisyysaste 75?

Lähes kaikki puolueet ovat asettaneet tavoitteeksi työllisyysasteen nostamisen 75 prosenttiin. Tämän tavoitteen toteutumisen oletetaan rahoittavan pääosan uusista panoksista hyvinvointiin. Tässä asetelmassa on kuitenkin suuria vaaroja. Talouskehitys on hidastumassa globaalisti, mihin vaikuttavat mm. Brexit, USA:n protektionismi ja Kiinan talouskasvun hidastuminen. Väestön vanheneminen Euroopassa ja myös Japanissa heikentää talouden dynamiikkaa. Suomessa väestön vanheneminen tulee olemaan erittäin nopeaa.

 

Onko digitalisaatio unohtunut?

Mutta näiden yleisesti tunnettujen uhkakuvien rinnalle on asettava digitalisaatiokehitys. Tällä hetkellä automatisaatio, robotiikka, tekoäly ja esineiden internet kehittyvät todella nopeasti. Ne lisäävät tuottavuutta mutta samalla vähentävät työvoiman tarvetta. On syytä ottaa vakavasti ne ennusteet, joiden mukaan vähintään puolet nykyisistä työpaikoista häviää tai voidaan helposti korvata tekniikalla. Jos tämä kehitys toteutuu, kuten uskon, niin puolueiden tavoitteilta putoaa pohja.

 

Työllisyysaste 65?

Millään puolueella ei ole sellaista ohjelmaa, miten yhteiskuntaa ja yhteiskuntapolitiikkaa pitää muuttaa digitalisaation oloissa. Realismia olisi lähteä siitä oletuksesta, että työllisyysaste putoaa 65 prosenttiin seuraavien neljän vuoden aikana. Samaan aikaan työn tuottavuus kasvaa niin paljon, että tämä pudotus ei pienennä bruttokansantuotetta. Tätä skenaariota vasten voidaan asettaa kysymykset, jotka ovat todella poliittisia.

 

Miten vastataan kasvavaan työttömyyteen ja heikkenevään huoltosuhteeseen?

Ilmeisiä vastauksia ovat perustulon toteuttaminen ja uusien verotuskohteiden etsiminen esimerkiksi verottamalla transaktioita, robotteja, pääomatuloa, haitallista tuotantoa jne.

 

Miten mahdollisuuksien tasa-arvo turvataan?

Perusvara (UBA = Unversal Basic Assets) on yksi lupaavimmista ideoista: annetaan kaikille uusi voimavaroja toteuttaa itseään (työkaluja, työtiloja, tietokoneita, dataa, pääsy verkkoihin, neuvontaa ja kannustusta, koulutusta jne.)

 

Miten estetään turhautuminen ja vieraantuminen?

Tämä saattaa olla yksi vakavimmista kysymyksistä, joka heijastuu mm. työstäkieltäytymisliikkeenä. On selvää, että palkkatyön ihannointi on mennyttä aikaa. Nyt ihmiset etsivät ja joutuvat etsimään mielekkyyttä omaehtoisesta tekemisestä ja horisontaalisesta verkottumista valtasuhteiden ulkopuolella (osuuskunnat, vertaisverkostot, avoimet alustat jne.). Aktiivinen kansalaisuus on avainkäsite turhautumista ja vieraantumista vastaan. Aktiivista kansalaisuutta tukevat perustulo ja perusvara.

 

Miten teknologiseen kehitykseen tulee suhtautua?

Kehitystä ei saa missään tapauksessa vastustaa, painvastoin sitä pitää kiihdyttää mutta ohjatusti. Perushaaste on ohjata kehitystä niin, että teknologia tekee elämän helpommaksi, rikkaammaksi ja turvallisemmaksi. Tämä on täysin mahdollista mutta vaatii tavattoman viisasta hallintoa, joka osaa käyttää julkisia ohjauskeinoja tehokkaasti ja vaikuttavasti. Merkittävää on myös se, että kestävyysvaje ja keskeiset soten ongelmat voidaan ratkaista digitalisoimalla julkista hallintoa ja palvelua.

 

Miten ympäristöongelmat ratkaistaan?

Valitettavasti ilmastonmuutosta ei ratkaista verottamalla lihansyöntiä.  Itse olen niitä, jotka uskovat, että nimenomaan teknologiaa tarvitaan ilmastonmuutoksen torjuntaan. Kysymys on uusista energialähteistä, uusista liikkumisen muodoista ja liikennevälineistä, älykkäistä kaupungeista ja sähköverkoista, uusista lämmittämisen ja jäähdyttämisen teknologioista jne. Jos näihin asioihin ei investoida, kaikki ilmastotyö menee hukkaan.

 

Miten seuraavat neljä vuotta pelastetaan?

Edellä olevat kysymykset ovat esimerkkejä kysymyksistä, joihin seuraavan hallituksen on vastattava. Ne ovat aivan toisia kysymyksiä, kuin ne joihin puolueet yrittävät vastata ohjelmissaan. Jos näitä uusia kysymyksiä ei esitetä hallitusneuvotteluissa, seuraavat neljä vuotta on taas menetetty ja ongelmat kärjistyvät.

 

 

 

 

 

Oodi on hyvä esimerkki ihmisten voimaannuttamisesta

February 9, 2019

IMG_1180

 

Kävin viikko opastetulla kierroksella Oodissa (kuvat). Tätä ennen olin käynyt jo kaksi kerta katsomassa paikkoja. Kirjaston lukuisat palvelut ovat löytäneet heti asiakaskunnan. Kansalaisilla on käytettävissään yleistä oleskelutilaa, tietokoneita, ompelukoneita, väriprinttereitä, 3D printtereistä, pelihuoneita, musiikin editointi laitteita, työ- ja neuvotteluhuoneita, kokeilukeittiö yms. Ja tietysti kirjaston perinteinen kirjalainaus. Oodissa on myös lounasravintoa pohjakerroksessa ja hyvä kahvila kolmannessa kerroksessa. Kirjastossa on myös yleisötapahtumia ja elokuvateatteri.

Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara kertoi, että kirjaston ideana on palvella kaikkia – ihan kaikkia. Kirjaston on löytäneet myös maahanmuuttajat ja pakolaiset. Se on todella kaikille avoin. Oli ilo nähdä, mikä kuhina Oodissa oli. Oodi on myös yhteisöllisyyttä vahvista julkinen tila, kokoontumis- ja kohtaamispaikka.

Keskuskirjasto Oodi on hyvä esimerkki yleiskäyttöisistä voimavaroista, perusvarasta (UBA – Universal Basic Assets). Minua kiinnostaa Oodissa erityisesti se, mitä voimavaroja (assetteja) se antaa kansalaisille kehittää ja parantaa itseään, osaamistaan ja toimeentuloaan. Vierailuni aikana yksi korutaiteilija tulosti uutta korumalliaan.  Nyt kun keskustelu perustulosta (Universal Basic Income) on taas poliittisella agendalla, on syytä laajentaa keskustelua myös yhteisiin voimavaroihin –  perusvaraan.

Kuten perustulokokeilu näyttää osoittavan, perustulo luo turvallisuutta mutta ei välttämättä ohjaa työmarkkinoille – siinä ei ole vahvaa kannustavaa elementtiä. Tästä ei pidä oikaista ja päätellä, että perusturvan pitääkin olla vastikkeellista.

Itse ajattelen että kaikkein paras ratkaisu ajatellen perusturvaa ja ”post-job aikakautta” on rakentaa yhdistelmä UBAI, jossa on mukana perustulo, mutta myös runsaasti avoimia, houkuttelevia, matalan kynnyksen toimintatiloja ja riittävästi fasiliteetteja tehdä itsenäisesti tai opastetusti erilaisia asioista.

Perustulo tasoittaa tuloeroja, mutta UBAI lisää mahdollisuuksien tasa-arvoa ja voimaannutta kansalaisia.

Perustuloon ei tule liittää vastikkeellisuutta mutta kyllä erilaista aktivointia, tiedottamista, kutsuja tilaisuuksiin, työpajojen esittelyä, vertaistoimintaa jne. Köyhyyden ja työttömyyden ongelmia ei ratkaista jakamalla rahaa, vaan parantamalla ihmisten toimintamahdollisuuksia. Siksi sosiaaliturvan uudistaminen ei voi olla saman rahan allokointia uudenlaisiin kuoriin, vaan uudenlaisen kansalaisuuden kehittämistä.

 

(UBA termille pitää saada hyvä suomenkielinen vastine. Perustulosta tuli mieleen perusvara).

Mistä näkökulma-relativismissa on kyse?

November 8, 2018

Kansi

Kirjani Näkökulmarelativismi – Tiedon suhteellisuuden ongelma ilmestyi lokakuussa Jyväskylän yliopiston SoPhi kirjasarjassa vapaasti ladattavana ekirjana open access -periaatteella. Kirjaa on muutamassa viikossa ladattu yli 350 kertaa. Kirjaa saa ostaa painettuna Rosebud kirjakaupasta.

 

Kirja käsittelee tietoon liittyvää, epistemologista relativismia. Kehitän siinä uudentyyppistä näkökulmarelativismia, jossa tietoväitteet pitää suhteuttaa taustalla olevaan näkökulmaan.

Kirjassa käsitellyt kysymykset eivät ole yksinkertaisia. Auttaakseni lukijoita pääsemään paremmin sisälle problematiikkaan, olen pyrkinyt kirjoittamaan kirjan mahdollisimman selkeästi yksinkertaistamatta kuitenkaan argumentteja liiaksi. Tässä blogissa johdattelen kirjaani yleistajuisemmin ja kytken sen suoremmin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

 

Erimielisyydet voivat olla aitoja

Luonteva tapa lähestyä relativismia on käsitellä erimielisyyksiä. Jokainen on tullut tutuksi arvoihin ja moraaliin liittyvien erimielisyyksien kanssa. Esimerkkinä olkoon kiista abortista. Ymmärrämme, että tällaisia eettisiä erimielisyyksiä on vaikea, ellei mahdotonta ratkaista, ainakin jos yritämme tehdä sitä täysin rationaalisilla perusteilla.

Olemme tottuneet yhteiskunnallisiin ja poliittisiin erimielisyyksiin. Ne eivät ole jotain kielteistä tai pahaa, joka pitää eliminoida, pikemminkin niitä tarvitaan, jotta demokratia olisi aitoa ja toimivaa, kuten Jacques Rancière on osoittanut teoksessaan Erimielisyys (Tutkijaliitto). Eri puolueet ja toimijat katselevat asioita eri näkökulmista ja puhuvat toistensa ohi.

Viime vuodet, joihin on viitattu ”totuuden jälkeisenä aikakautena”, ovat tuoneet esiin myös tietoon liittyvät erimielisyydet. Tässä siirrymme epistemologisen relativismin alueelle. Totuuden jälkeistä aikakautta on luonnehdittu ajaksi, jolloin mielipiteet käyvät totuudesta. Monet suhtautuvat kriittisesti asiantuntijuuteen ja kiistävät jopa tieteellisen tiedon. Tunnettu esimerkki on kreationismi, joka kiistää evoluutioteoria vetoamalla raamattuun.  Tässä ovat uskonto ja luonnontiede vastakkain. Hieman toisenlainen esimerkki on sen kiistäminen, että ihminen on osaltaan aiheuttanut ilmastonmuutoksen. Tähän kiistaan liittyy myös aidosti tieteellisiä erimielisyyksiä.

Tietoon liittyvät erimielisyydet eivät aina johdu erehdyksistä tai piittaamattomuudesta tosiasioita kohtaan. Epistemologinen relativismi lähtee siitä, että voimme olla erimielisiä myös hyvillä perusteilla. Näkökulmarelativismin  mukaan erimielisyyksien takana on usein erilainen näkökulma todellisuuteen: kiinnitämme huomion eri asioihin ja painotamme niitä eri tavoin. Mikään näkökulma ei ole lähtökohtaisesti oikea ja muut vääriä.

 

Näkökulmat ovat valitsemista

Olen pohtinut näkökulman ideaa jo 80-luvulta alkaen. Näkökulmista on tietysti puhuttu aina, mutta filosofiassa näkökulman käsitettä on analysoitu yllättävän vähän, silloinkin on puhuttu enemmän perspektiiveistä, mistä on hyvänä esimerkkinä Friedrich Nietzsche. Ilahduttavasti näkökulmia on alettu tutkia enemmän 2010-luvulla mm. Manuel Lizin johtamassa tutkimusryhmässä, jonka kanssa teen itse yhteisyötä. Suomessa näkökulmista ovat kirjoittaneet itseni ohella mm. Mauri Kaipainen, Tuomas Lehtonen ja Antti Mattila.

Olen päätynyt aika yksinkertaiseen näkökulman käsitteeseen. Näkökulmassa tarkasteltavasta asiasta (objektista) valitaan kiinnostuksen tai huomion kohteeksi tiettyjä ominaisuuksia, joita sanon aspekteiksi. Näkökulmassa  [S,O,A] on siten kolme komponenttia: subjekti S joka katselee asioita, kohde O johon huomio kiinnittyy ja aspekti A joka edusta objektia subjektille. Tällaisen määritelmän taustalla on oletus asioiden kompleksisuudesta, mikä tarkoittaa, että niillä on monia erilaisia ominaisuuksia (puolia, piirteitä). Esimerkiksi voimme tarkastella sairaalaa hoidon kannalta tai talouden kannalta, tai sosiaaliturvaa toimeentulon tai kannustavuuden kannalta. Riippuen minkä aspektin valitsemme, saamme hyvin erilaisen kuvan asioista. Esimerkiksi voimme päätyä siihen, että sosiaaliturvan pitää olla toimeentulon kannalta riittävän antelias, jolloin sen kannustavuus saattaa heiketä.

Näkökulmarelativismissa painotetaan näkökulman valikoivaa piirrettä. Kolme keskeistä teesiä ovat:

  1. Ei ole näkökulmariippumatonta tapaa tarkastella maailmaa.
  2. Samoja asioita voidaan tarkastella useista näkökulmista.
  3. Ei ole absoluuttista, etuoikeutettua tai universaalista näkökulmaa.

 

Mielipiteet eivät käy totuudesta

Totuuden jälkeisenä aikana mielipiteet asetetaan tutkittua tietoa vastaan. Tämä ei ole lainkaan uusia asia. Jo antiikissa sofistit puolustivat mielipiteen totuutta. Protagoras ajatteli Platonin mukaan, että kullekin on aina totta se miltä hänestä tuntuu. Jos hyväksymme tämän periaatteen, niin joudumme kohtalokkaisiin vaikeuksiin. Jos jokainen sanoo omista mielipiteistään, että ne ovat totta, koska siltä tuntuu, niin totuus menettää merkityksensä ja tiedolta putoaa pohja. Vaikka pitääkin paikkansa, että aika moni ajattelee juuri tuolla tavalla, niin yhteiskunnassa on kuitenkin kohtalainen konsensus siitä, että totuus ei tietyssä mielessä riipu ihmisestä. Filosofit jakavat hyvin pitkälle intuitiivisen totuuskäsitteen, jonka mukaan totta on sanoa asiat niin kuin ne ovat. Jos sanon, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917, niin puhun totta. Siitä, miten tämä totuuskäsite pitäisi määritellä täsmällisemmin, filosofitkin ovat erimielisiä.

Oma ideani on ottaa totuuden määrittelyyn mukaan näkökulmat. Kun näkökulma on kolmikko [S,O,A], niin suhteutan totuuskäsitteen siihen.  Sanomme että väite on totta näkökulmasta [S,O,A], jos väite on totta O:sta tulkittuna A:ksi.  Voi myös sanoa, että A on ikkuna maailmaan.  Jos näkökulmamme on talous, niin väite ”Sairaala x on tehokas” on totta tästä näkökulmasta, jos x on taloudellisesti tehokas. Sen sijaan väite voi olla epätotta hoidon laadun näkökulmasta, koska x saattaakin olla laadun kannalta tehoton.

Mielenkiintoinen kysymys on, ovatko kaikki väitteet tällä tavalla näkökulmasidonnaisia. Jos ovat, niin olemme tekemisissä globaalin tai universaalisen relativismin kanssa, jonka iskulause on ”kaikki on relatiivista”. Itse pidän sitä virheellisenä oppina ja esitänkin näkökulmarelativismin maltillisena hypoteesina, että on ainakin olemassa mielenkiintoisia lauseiden tyyppejä, joiden totuus on relatiivisista, vaikka kaikkien väitteiden totuus ei olisikaan relatiivista. Tässä keskustelussa on kuitenkin huomattava, että varsin usein jotakin väitettä pidetään absoluuttisesti totena eikä tajuta, että sekin on esitetty tietystä näkökulmasta, jota ei tunnisteta sellaiseksi. Esimerkiksi naisia on usein katsottu miehen näkökulmasta pitäen sitä objektiivisena. Tämän takia näkökulmarelativismi painottaa, että jokaista väitettä on punnittava sen kannalta, mistä näkökulmasta se on esitetty.

 

Kriittinen näkökulmarelativismi korostaa pluralismia ja kritiikkiä

Kirjan keskeiset asiat liittyvät juuri näkökulmiin ja totuuteen. Käsittelen näitä omissa luvuissa. Tarkastelen erikseen myös tiedon ja todellisuuden relatiivisuutta sekä pohdin relativismia tieteenfilosofiassa. Palaan kirjan viimeisessä luvussa taas totuuskysymykseen mutta nyt yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Puolustan kriittistä relativismia yhteiskuntafilosofiana, joka asettuu kolmen teesin taakse:

  • Pluralismi: on rikkautta ja eduksi demokratialle, että yhteiskunnassa on erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä yhteisistä asioista;
  • Suvaitsevaisuus: jokaisella on oikeus omaan näkökulmaan ja sen ilmaisemiseen;
  • Kriittisyys: näkökulmia pitää tarkastella kriittisesti, sillä erilaiset näkökulmat edistävät paremmin tai huonommin yhteisten tavoitteiden saavuttamista.

Nämä kaikki teesit ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä. Pluralismi lähtee siitä, yhteiskunnalliset kysymykset ja ilmiöt ovat niin monimutkaisia, että niitä ei voi ottaa haltuun vain yhdestä näkökulmasta. Ihmisten erilaiset intressit johtava asettamaan asioita erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Pluralismin vastakohtana on monismi, uskominen yhteen totuuteen. Tämä johtaa helposti suvaitsemattomuuteen, kuten tiedämme diktatuureista. Demokratiassa sen sijaan kaikilla on oikeus omaan näkökulmaan ja sen ilmaisemiseen. Tätä oikeutta täytyy puolustaa, vaikka se johtaakin moniarvoisuuteen.

Kriittisyys on kriittisen relativismin keskeisin teesi. Sen taustalla on näkökulmarelativismin korostama väite näkökulmien vertailtavuudesta. Jotkut filosofit liittävät relativismiin väitteen näkökulmien ja viitekehysten vertailun mahdottomuudesta. Heidän mukaansa näkökulmat voivat olla niin erilaisia (yhteismitattomia), että ihmiset tuntuvat elävän ”eri maailmoissa”. Näkökulmarelativismi osoittaa, että näkökulmia voidaan vertailla erilaisilla kriteereillä, mm. toiminnan kannalta. Tämä avaa tien punnita erilaisia näkökulmia sen suhteen, kuinka ne edistävät yhteisten tavoitteiden saavuttamista. Jos näkökulmana on rotu eikä ihmisyys, niin tästä näkökulmasta katsoen ihmisoikeuksien edistäminen saattaa huomattavasti vaikeutua.

 

“Totuuden jälkeinen aika”

On hyvillä perusteilla väitetty, että emme elä erityistä totuuden jälkeistä aikaa. Totuus on aina ollut hallitsijoiden valtikan alla ja lukuisia kertoja ihmisiä on lietsottu toisiaan vastaan valheilla ja osatotuuksilla. Se mikä huolestuttaa totuuden jälkeisessä ajassa on auktoriteettien aseman heikkeneminen ja tutkitun tiedon vähättely yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Auktoriteettien asemaa horjuttaa postmoderni ideologia  mutta ehkä vielä enemmän internet ja sen kautta avautuva mielipiteiden ääretön avaruus.

Tutkitun tiedon kyseenalaistamiselle antaa aseita tieteen oma luonne. Tiede on aina alttiina erehdyksille ja se on periaatteessa kumoutuvaa. Hyvin monet aikanaan totuutena pidetyt tieteelliset teoriat ovat myöhemmin kumoutuneet, kuten esimerkiksi Newtonin fysiikka ja flogiston teoria. Tieteelliseen tutkimukseen kuuluvat jatkuva epäily ja uusien näkökulmien etsiminen. Tästä johtuen tieteessä on usein kilpailevia koulukuntia, joilla on hyvin erilainen käsitys metodeista ja tulosten tulkinnasta. Tieteestä ei voi rehellisesti antaa sellaista kuvaa, että sillä olisi hallussaan ehdoton totuus.

Tieteellä on kuitenkin puolellaan jatkuva totuuden etsintä ja tulosten kriittinen tarkastelu. Siksi tiede pystyy antamaan riittävän hyviä vastauksia moniin käytännön kysymyksiin.  Tämän ansiosta meillä on korkealuokkainen lääketiede, luotettavaa teknologiaa ja perusteltuja taloudellisia analyysejä. Tiede on tässä mielessä objektiivista, mutta tieteen objektiivisuus ei perustu yhteen totuuteen vaan siihen että asioita tarkastellaan mahdollisimman monesta relevantista näkökulmasta. Tätä piirrettä Sandra Harding kutsuu tieteen vahvaksi objektiivisuudeksi.

Tieteen paras puolustus on sen vahva objektiivisuus. Tästä käsin voidaan lähestyä myös tieteen kriitikoita, joilla on usein hyvin subjektiivinen näkökulma ja kyvyttömyys tajuta muiden näkökulmia. Kriittisen relativismin hengessä meidän on käytävä yhteiskunnalliseen dialogiin eri yhteiskuntapiirien (kulpien) sisällä ja välillä. Dialogin lähtökohtana on sen ymmärtäminen, että meillä on erilaisia näkökulmia, ja siksi meidän opittava punnitsemaan ja vertaamaan niitä. Vain tätä kautta voidaan saavuttaa riittävä yksimielisyys ihmiskunnan ja yhteiskunnan edessä olevista haasteista ja niiden ratkaisemisen edellyttämistä toimenpiteistä.

 

Lopuksi

Tässä blogissa esitetyt ajatukset ovat Näkökulmarelativismi -kirjasta. Kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista, mutta jätän sen löytämisen lukijan iloksi. Kirja ei ole aivan helppo, mutta voin vakuuttaa, että sen lukeminen aktivoi terveellisesti aivosoluja.

Kiina – kulttuuria ja kulutusta

August 27, 2018

 

Olin Pekingissä 24:nnessä Filosofian Maailmankonfrenssissa (WCP2018) elokuussa. Tämä antoi tilaisuuden paitsi kuunnella ja pitää esitelmiä, myös katsoa Kiinaa vähän lähempää kuin meikäläisten tiedotusvälineinen kautta.

Peking turistin silmin

Ensimmäinen seikka, joka kiinnitti varmaan kaikkien ulkomaisten osanottajien huomiota, oli järeät turvatarkastukset konferenssissa ja ylipäätänsä poliisein ja vartijoiden suuri määrä kaikkialla kaupungissa. Myös maanlaisessa oli aina sisään mennessä turvatarkastus. Lisäksi asemilla ja junissa oli lukuisia järjestyksen valvojia. Johtuiko tästä, että kaikkialla oli rauhallista? Paitsi liikenteessä, jonka kaoottisuus osoitti vääräksi sen väitteet, että kiinalaiset olisivat lainkuulijaisia. Punaista päin ajaminen oli tavallista ja mopedistit tuntuivat ajavan miten huvittaa jalkakäytävillä, suojateilla ja risteyksissä.

Kuljin noin 9 päivän ajan maanlaisella (Subway) ja näin varmaan tuhansia tavallisia kiinalaisia. Ihmiset vaikuttivat hyvinvoivilta ja elämänmyönteisiltä. Nuorison pukeutuminen heijasti selvää amerikkalaista nuorisomuotia ja hyvin tavallisia olivat t-paidat, joissa oli brandimerkkejä, mutta paljon myös erilaisia amerikkalaisiin arvoihin viittaavia englanninkielisiä tekstejä luovuudesta, oman tien kulkemisesta, vapaudesta jne. Naisten pukeutuminen ei ollut niin avoimen seksististä kuin lännessä, vaikka hyvin kevyttä kesäpukeutuminen olikin.

20 miljoonan asukkaan Pekingissä on paljon keskiluokkaa, joka tuntuu omaksuneen konsumerismin. Kävin muutamissa tavarataloissa, jossa oli saatavilla samoja merkkejä (H&M) ja samoja ruokaketjuja kuin Yhdysvalloissa (Starbucks, KFC jne.). Hinnat olivat aika lähellä meikäläisiä hintoja ja varmasti monille aika koviakin. Luonnollisesti parhailla kauppakaduilla oli myös luksusmerkit (Louis Vuitton, Prada jne.) hyvin esillä, heijastaen varakkaan väestön kasvavaa määrää.

Oli mielenkiinoista verrata ravintoloiden hintoja. Pizza maksoi läntisen tyylin paikoissa 100 yuania (noin 13 euroa) mutta perinteisissä kiinalaisissa kohtuullisen tasoisissa ravintoissa samalla hinnalla sai hyvin monipuolisen perinteisen aterian (ankkaa, riisiä, nuudelia, katkarapuja, keitettyjä vihanneksia jne.).

Kaduilla liikkui verraten vähän ulkomaisia turisteja. Ainakaan heitä ei eksynyt maanalaiseen, jossa pikkulapset ja vähän aikuisetkin tuijottivat minua kuin jotain alienia. Kielletyssä kaupungissa ja Kiinan muurilla toki oli kaikenlaista väkeä liikkeellä.

Digitalisaatio ja innovaatiot

Kaikkialla pisti silmään, miten paljon ihmisillä oli älypuhelimia. Vaikutelma oli, että 95 %:lla maanalaisen matkustajista oli älypuhelin ja vähintään joka toinen pläräsi sitä koko ajan aktiivisesti. Olan takaa katsottuna Facebookin tapainen sovellus oli suosittu. Toiset taas pelasivat pelejä, tai katsoivat filmejä tai urheilukilpailuja. Joillakin näytti olevan esillä maanlaisen kartta.

Kiinassa mobiilipalvelut ja sovellukset ovat hyvin kehittyneitä. Ihmiset maksoivat metromatkansa ja ostoksensa puhelimella, pienistä nuudelipaikoista tavarataloihin asti. Älypuhelimella voi Kiinassa maksaa sähkö- ja kaasulaskut, tietoliikennemaksut, kaupunkipyörät, vuokrat jne. Mobiilimaailma on kehittynyt tavattoman nopeasti Kiinassa.

Maailman suurin e-kauppapaikka on Alibaba, jonka liikevaihto on siinä 10 miljardia dollaria. Alibaba on kehittänyt verkkomaksamisen sovelluksen Alipay, jota kiinalaiset käyttävät yleisesti ja myös matkoillaan, esimerkiksi Suomessa. Sovelluksella on yli 500 miljoonaa käyttäjää ja kiinalaisten mobiilimaksuissa sen osuus on yli 50 %. Alipaytä ylläpitää Alibabasta irtaantunut Ant Financial -yhtiö, joka itse asiassa kehittää maailmanlaajuista maksujärjestelmää, joka pyrkii syrjäyttämään luottokortit.

Facebook on kielletty Kiinassa, mutta siellä on kehitetty oma palvelu WeChat, jossa on Facebookin ja WhatsAppin piirteitä. Se on Tencentin kehittämä alustariippumaton pikaviestipalvelu, jolla on yli 900 miljoonaa käyttäjää. WeChat palveluun liittyy myös maksujärjestelmä WeChat Pay, joka on digitaalinen kukkaro, jolla WeChatin käyttäjä voi maksaa ostoksiaan ja siirtää rahaa muille järjestelmään liittyneille. WeChat Payllä on yli 300 miljoonaa käyttäjää.

Digitalisaatio on poliittisesti tulenarka aihe. Kiinassa ei voi käyttää Facebookia, Googlea tai Twitteriä. Ulkomaalainen pääsee niihin käsiksi, lataamalla tietokoneeseen tai älypuhelimeen VPN-sovelluksen (Virtual Private Network). Kiinassa on oma ”googlensa” eli Baidu-hakukone, joka on maailman neljänneksi käytetyin sivusto. Siihen on kytketty myös Wikipedian tapainen vapaehtoisuuteen perustuva sanakirja.

On ilmeistä, että Kiinan hallitus pääse käsiksi kaikkeen tietoliikenteeseen, joka tapahtuu Alibabassa tai WeChatissä, joten viranomaisille on aika hyvä käsitys, mitä ihmiset tekevät ja kenen kanssa kommunikoivat. Kiina on kokeilemassa sosiaalisten pisteiden järjestelmää, joka luokittelee ihmisiä heidän käytöksensä perusteella. Huonot pisteet saanut voi saada rangaistuksen tai esimerkiksi matkustuskiellon.

Kasvojen tunnistus on Kiinassa yksi keskeisimpiä teknologialueita. Jo nyt kasvojen tunnistusta käytetään Kiinassa niin rajavalvonnassa kuin pankeissakin. Filosofian Maailmankonferensissa jokaisesta ilmoittautuneesta otetiin valokuva ja aina sisään tullessa kasvot tunnistettiin. Kiinassa on arviolta 600 miljoonaa valvontakameraa ja määrä lisääntyy nopeasti. Kaikkia ihmisen liikkeitä kaupungissa voidaan seurata ajantasaisesti.

Kiina osaa nyt hyödyntää tehokkaasti big dataa ja soveltaa siihen tekoälyä. Tämä avaa tietysti suuret mahdollisuudet parantaa palveluja ja kehittää oppimista ja terveydenhuoltoa. Samalla se mahdollistaa kuitenkin ennennäkemättömän laaja-alaisen valvontajärjestelmän luomisen.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Apple näkyy Pekingin katukuvassa. Yllättävän monilla ihmisillä näytti olevan iPhone puhelimia ja keskustassa oli useita Applen myymälöitä. Silti kiinalaiset yritykset hallitsevat älypuhelin-, tabletti- ja henkilökohtaisten tietokoneiden markkinoita (Huawey, Lenovo). Nämä ovat myös maailmanlaajuisia toimijoita; esimerkiksi Huaweyllä on Helsingissä tutkimus- ja tuotekehitysyksikkö.

Kungfutse ja kiinalainen mentaliteetti

Puhuminen jonkin maan tai väestön mentaliteetista on aina vaarallista ja altistaa virheellisille yleistyksille. Mutta silti meidän täytyy muodostaa kuva Kiinan ”henkisestä tilasta” voidaksemme arvioida tulevaisuutta. Lähdetään filosofiasta. Kiinan suuri filosofia on kungfutselaisuus, josta pidettiin useita luentoja Pekingin konferenssissa.

Kungfutselaisuuden ydin on valta-asemassa ylemmän ja alemman välillä. Ylemmän tulee suojella alempaa ja alemman pitää kunnioittaa ylempää. Tämän vastavuoroisuuden piirissä on hallitsija-alamainen, isä-poika, aviomies-vaimo, vanhempi veli / nuorempi veli ja vanhempi ystävä / nuorempi ystävä suhteet ja kummallekin kuuluvat hyveet. Esimerkiksi hallitsijan hyveenä on hyväntahtoisuus ja alamaisen uskollisuus. Filosofisesti tavoitellaan ”jaloa ihmistä”, jonka ylimpänä hyveenä on hyväntahtoisuus (humanismi). Tätä kuvasti konferenssin tunnuslause ”Learning to be human”, Oppia ihmisiksi.

Kungfutselaisuus, joka syntyi noin 500 eaa., oli kielletty Maon kulttuurivallankumouksen aikana, mutta nyttemmin sille on annettu sijaa niin kouluissa kuin julkisessa elämässäkin. Kungfutselaisuudessa korostetaan nyt yhteiskunnan kuria ja järjestystä ja perhekeskeisyyttä, mitkä kaikki tukevat kommunistista hallintoa ja sen valtakoneistoa. Noin kolmannes kiinalaisista lukeutuu kungfutselaisiksi, joten mikään ”valtionuskonto” se ei ole. Kiinan kommunistinen puolue ei pidä kungfutselaisuutta uskontona vaan filosofiana, joka sopii yhteen marxilaisen filosofian kanssa. Pikemminkin näen kungfutselaisuuden esillä pidon keinona etsiä moraalista tukea valtiolle.

Mutta riippumatta näistä hienoista perinteistä, ei pidä unohtaa, että kiinalaiset ovat kauppiaskansaa. Jos vuosisatoja (tuhansia) he ovat pyörittäneet kauppaa laajoilla alueilla Aasiassa. Nyt Kiinan vahvistuessa tämä kauppiaan vaisto on voimakkaasti taas heräämässä. Kiinalaisen tekee aina kauppaa ja osaa laskea mikä kannattaa. Kuulin sanonnan, että kiinalaisille win-win tarkoittaa ”2wins for China”, eli aina vedetään kotiin päin. Suomalainen tutkija on luonnehtinut kiinalaisia ”jymäyttäjiksi”. Kiinalaiset eivät käy kauppaa suuriäänisesti, vaan toiminta on harkittua ja käytännöllistä. Tämä ei tarkoita, että kiinalaiset olisivat hitaita, päinvastoin he haistavat nopeasti bisnesmahdollisuudet ja tarttuvat niihin nopeasti kun aika on kypsä.

Vaikka kungfutselaisuuteen kuuluukin jalo käytös ja hyväntahtoisuus, kävelee rahan ansaitseminen kaiken yli. Tämä näkyy niin amerikkalaistyyppisen kulutuskulttuurin läpilyöntinä kuin liiketoiminnan päämäärässä rikastua nopeasti ja paljon. Kiinan valtava väestö ja elintason nousu tarjoavat ennen näkemättömän markkinan, jossa pilkku on pari piirua oikealla: miljoona asiakasta on pientä.

“Keltainen vaara”

Seurattuani julkista keskustelua Kiinasta, niin tuntuu, että aivan liian paljon puhutaan ihmisoikeuksista. On totta, ihmisoikeuksia loukataan vakavasti ja erityisen julmalta tuntuu tiibetiläisiin ja uiguureihin kohdistuvat sortotoimet. Mutta samalla on muistettava, että sadat ja sadat miljoona kiinalaiset ovat nousseet köyhyydestä parin viimeisen vuosikymmen aikana ja ihmiset ovat suhteellisen tyytyväisiä. Ja vain harvat haluavat/uskaltavat protestoida poliittista järjestelmää vastaan. Pikemminkin asenteena on että ei puututa politiikkaan vaan keskitytään omiin asioihin, omaa perheeseen ja omaan kulutukseen.

Todellinen ”keltainen vaara” on Kiinan valtavat panokset teknologiaan ja suuret investoinnit globaaliin liiketoimintaan. Ja kuten sanoin Kiina ei tule torvet toitottaen, vaan asettuen lähes huomaamatta läntisille markkinoille edullisilla hinnoilla ja yhä paremmilla tuotteilla ja palveluilla. Tätä me emme huomaa ennen kuin kiinalaiset ovat saavuttaneet vahvoja asemia. Esimerkkinä olkoon Alibaba ja Alipay palvelut. Tätä vaaraa ei voi torjua tulleilla. Vanha viisaus on: liittoudu jos et voi voittaa. Pelkään pahoin, että Suomen hallituksella ei ole ajantasaista Kiina-strategiaa!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Epistemic pluralism, relativism, and points of view

August 13, 2018

Professor Ph.D Antti Hautamäki

Presentation at The XXIV WCP2018 in Beijing

 

Basic concepts

Epistemic pluralism argues that there are many ways to be justified or warranted or many epistemic desiderata or goods. Monism is the doctrine, that there is only one way to be justified (etc) or only one epistemic good, namely truth. Relativism is a form of pluralism stating that all ways to be justified (etc) are equally good.

 

Epistemic monism and metarealism

Monism is often defended by referring to “metarealism”, which supposes that truth is an absolute concept:  If something is true, it is absolutely true. As an application of this principle to epistemic issues: If something is justified, it is absolutely justified. Metarealism also supposes that there is only one true theory about epistemic issues, say about justification.

 

Epistemic Pluralism

Pluralism is often defined in terms of epistemic systems: epistemic statements are relative to epistemic systems: X is justified [in the epistemic system ES]. Epistemic systems consist of ordered sets of epistemic features, where features refer to different epistemic principles, standards or methods. The order means that different features are not equal; some are more important or relevant than others. According to epistemic pluralism a) evaluation takes place always in relation to some epistemic systems and b) there are many relevant epistemic systems.

 

Epistemic points of view

What features an epistemic system prefers depends on the point of view of an evaluator.  The concept of points of view can be defined in epistemic settings as a principle to order epistemic features like observation, intuition, inference etc. Epistemic systems presuppose points of view as their antecedents so that we have the chain from points of view to epistemic systems and then to evaluation of statements. In general, points of view are selections of relevant aspects of object under discussion.

 

Epistemic relativism

Epistemic relativism is a special form of epistemic pluralism stating that all epistemic systems are equally good, because there is no neutral basis to prefer one to others. Epistemic relativism is a relevant thesis in concrete disagreements where all parties are strongly committed to their own points of view. They don’t see any reason to change their mind. This kind of stagnation emerges, however, in closed and stabile situations, where no new evidence is available, all methods are fixed, and all external evaluators are excluded. But if new evidence is at hand, new methods are invented and the disagreement is evaluated from an external position, the disagreement might be solved. So epistemic relativism is a local thesis and applies only to closed and stabile epistemic situations.  Instead, epistemic pluralism is a plausible theory about the dependence of epistemic evaluations on points of view. In general, we can learn new things and change our points of view: the concept of points of view is dynamic.