Hyvän historia – Bregman katsoo ihmiskuntaa uudesta näkökulmasta

October 14, 2020

Hollantilainen historioitsija Rutger Bregman on kirjoittanut käänteentekevän kirjan Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020, suomentanut Mari Janatuinen). Kirja on vielä suurempi menestys kuin hänen aikaisempi kirjansa Ilmaista rahaa kaikille, joka oli vahva perustulon puolustus. Bregman jatkaa Hararin aloittamaa historioitsijoiden esiinmarssia suuria linjoja rakentavina oppineina. Bregmanin kirjasta tulee epäilemättä ensimmäisenä mieleen Hararin pääteos Sapiens, jossa luotiin läpileikkaus ihmisen historiaan ensimmäisistä ihmisitä nykyajan kyborgeihin asti. Siinä missä Harari edustaa biologismia, Bregmanin voi sanoa edustavan humanismia. Bregman ei toista Hararin teesejä, vaan esittää uuden näkökulman ihmiseen: päinvastoin kuin yleensä oletetaan, ihminen ei olekaan luonnostaan paha. 

Bregmanin perusteesi on että ”useimmat ihmiset ovat kunnollisia”. Jos tämä teesi otettaisiin tosissaan, niin 

”se voisi käynnistää vallankumouksen ja jopa kääntää yhteiskunnan päälaelleen. Ja kun sen todella sisäistää, se voi jopa olla lääke, joka mullistaa koko elämän ja jonka jälkeen maailmaa ei enää katso samalla tavalla.” (s. 17). 

Bregmanin teesi ei ole itsestään selvä. Kuten hän osoittaa, hyvin monet ihmistä käsittelevät teoriat ja yhteiskuntanäkemykset olettavat, että ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä, panikoivia ja aggressiivisia.  Sivistys olisi vain ohut pintakerros, joka särkyy mitä pienimmästä ärsykkeestä ja ihmisen itsekkyys pääsee valloilleen. Bregmanin kirjan tarkoitus on kumota tämä myytti itsekkäästä ihmisestä ja osoittaa päinvastoin, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä. 

Bregman on hyvin tietoinen siitä, että häntä saatetaan pitää ja pidetään naiivina ja hössähtäneenä humanistina. Mutta Bregman ei anna tämä häiritä itseään. Koko kirjan tarkoituksena on antaa esimerkkejä ihmisten hyvyydestä. Kirjan esitellyt esimerkit ja tutkimukset ovat erittäin antoisia. Näiden perusteella Bregman pitää omaa näkemystään realistisena. ”Esitän runsaasti tieteellisiä todisteita, jotka osoittavat, että myönteisempi ihmiskuva on realistinen.” 

Bregman ei väitä, että ihmiset olisivat enkeleitä. Meissä on hyvää ja huonoa ja kysymys on siitä, kumpaa puolta vahvistamme (s. 25). Tämä tuo mieleen renessanssihumanistin Pico della Mirandolan, jonka mukaan ihmisestä voi tulla eläin tai enkeli, riippuen mitä hän haluaa itsestään tehdä (Ihmisen arvokkuudesta, Atena 1999)

Filosofisesti ottaen Bregman ei mene syvälle hyvän ongelmaan. Itse asiassa koko kirjassa ei taida olla hyvän määritelmää. Tämä ei ole sinänsä ongelma, sillä meillä on vahva intuitio siitä, mitä hyvä on ja pidämme väkivaltaa, aggressiota, itsekkyyttä, toisten oikeuksien loukkaamista jne. pahana. Ihmisen hyvyyteen puolestaan liittyy auttamishalu ja yhteistyö. Mutta jos haluamme kriittisesti tarkastella Bregmanin teoriaa, silloin peruskäsiteetkin on avattava. Palaan tähän esseen loppupuolella. 

Myönteinen ihmiskuva on myös ”vaarallinen”:

Kun puhuu ihmisen puolesta, toimii maailman mahtavia vastaan. Heille toiveikas ihmiskuva on kerta kaikkiaan uhka, vaara valtiolle, vallan horjuttaja. Antaahan se ymmärtää, ettemme olekaan egoistisia eläimiä, joita on kontrolloitava, säädeltävä ja puhuteltava ylhäältä alaspäin. (s. 34)

Tässä voi tunnistaa raikkaan anarkismin. Bregman puhuukin innostuneesti itseohjautuvuudesta ilman johtajia (Luku 13) ja kansalaisten osallistuvasta demokratiasta ilman poliitikkoja (Luku 15).

Ihmisen hyvyys on totta

Joulun 1914 tapahtumat ensimmäisen maailmansodassa hämmästyttävät yhä (s. 364-365). Jouluaattona keskellä ranskalaisten ja saksalaisten rintamaa saksalaiset sotilaat lopettivat tulittamisen, sytyttivät lyhtyjä ja ryhtyivät laulamaan joululauluja. Ranskalaiset kuulivat laulun ja pian hekin yhtyivät lauluun omalla kielellään. Ei aikaakaan, kun joku uskalsi mennä rintamalinjan yli ja halata ”vastustajia”. Sotilaita vieraili molemmin puolin toistensa luona ja jouluruokia ja lahjoja jaettiin. Rintamalla olleet sotilaat muistelivat tätä joulua yhtenä elämänsä merkittävimpänä kokemuksena. Sen sijaan sodan johto tuomitsi tällaisen veljeilyn ja piti huolta, että vastaavaa ei enää tapahtuisi. 

Sota tarjoaa muutenkin mielenkiintoisa opetuksia ihmisen hyvyydestä. On osoitettu, että sodassa sotilaat useasti itse asiassa välttelevät ampumasta vihollisiaan. Jos kuitenkin päällystö on paikalla ja vahtii rintamaa, niin monet ampuvat päiden yli, jotta eivät surmaisi vastassa olevia ihmisiä. Tilastot osoittavat, että ylivoimaisesti suurin brittisotilaiden kuolinsyy sodassa oli kranaatinheitin, kranaatti, ilmapommi tai sirpale (75 %) ja korkeintaan vain 10 % kuoli luotiin. Bregman toteaa, että yleensä ei tapeta läheltä vaan kaukaa (s. 225).  

Sotilaita eivät useinkaan motivoi taistelemaan viha vihollista kohtaan tai ideologiset syyt. Tärkeintä on pitää huolta tovereista, taistella, jotta toverit eivät kuolisi. Tämä havaittiin myös toisessa maailmansodassa, kun ihmeteltiin saksalaisten sotilaiden taistelutahtoa. Yleensä ajateltiin, että saksalaiset ovat hirviöitä ja siksi he taistelevat kuin hullut. Laajojen haastattelujen ja salakuunteluaineiston perusteella tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että saksalaisia motivoi asetoveruus. Sen sijaan natsi-ideologialla ei ollut merkittävää vaikutusta motivaatioon (s. 213). Näillä kommenteilla ei haluta poistaa saksalaisten syyllisyyttä, vaan osoittaa kuinka solidaarisuus toimii äärimäisissä olosuhteissa. 

Solidaarisuudesta kertoo myös todellinen tarina haaksirikkoutuneista pojista. William Goldingin fiktio Kärpästen herra on otettu ”todisteena” ihmisten pahuudesta. Yllättäen Bregman on löytänyt todellisen tapauksen, jossa kuusi poikaa ajautui autiolle Àtan saarelle Tyynellä valtamerellä. Pojat olivat tympääntyneet koulunkäyntiin kotisaarellaan Tongassa ja halusivat seikkailua. He varastivat erään kalastajan veneen ja lähtivät huonosti varustautuneina merelle. He eivät hallinneet merenkäyntiä ja kahdeksan päivän seilailun jälkeen he törmäsivät vihdoin saareen. Pojat joutuivat olemaan autiolla saarella yli vuoden (1965-1966), ennen kuin heidät löydettiin sattumalta. Oliko heistä tullut kilpailijoita ja raakalaisia kuten Goldingin tarinassa kerrotaan? Päinvastoin, pojat olivat hyvin järjestäytyneitä ja hoitivat vuorotellen tulta, kasvimaata, laittoivat ruokaa ja pitivät vahtia. Jos riitoja tuli, ne sovittiin yhdessä. Pojat aloittivat jokaisen päivän laululla ja rukouksella. Bregman kirjoittaa:

Oikean elämän Kärpästen herra on tarina ystävyydestä ja uskollisuudesta, tarina, joka osoittaa, miten paljon pystymme saaman aikaan, jos voimme rakentaa toistemme varaan. (s. 53).

Usko ihmiseen: Odotukset muuttavat käyttäytymistä

Bregman puhuu kahdenlaisista vaikutuksista, joita odotuksillamme on muiden käyttäytymiseen. Pygmalion-efektissä odotukset ovat kannustavia ja hyviä. 

Jos johtajat odottavat enemmän, työntekijät saavat enemmän aikaan. Jos upseerit odottavat enemmän, sotilaat taistelevat kovemmin. Jos hoitajat odottavat enemmän, potilaat paranevat nopeammin. (s. 261)

Mutta jos odotukset ovat negatiivisia ja huonoja, myös ne voivat muuttaa käyttäytymistä. Tällainen golem-efekti toteuttaa huonot odotuksensa.

Jos uskomme, etteivät useimmat ihmiset ole kunnollisia, myös kohtelemme toisiamme sen mukaisesti. Silloin saamme toisistamme huonoimmat puolet esiin. (s. 24)

Varmaan jokainen muistaa kouluajoiltaan esimerkkejä, joissa opettajan negatiiviset odotukset oppilasta kohtaan johtivat alisuoriutumiseen. Rasismi on karmea esimerkki golem-efektistä: vähemmistöjen uskotaan olevan luusereita, lahjattomia ja kunniattomia. Tällaiset odotukset alkavat ruokkia huonoa kierrettä (s. 262).

Maailmamme koostuu pygmalion- ja golem-efekteistä. Joka päivä teemme toisistamme fiksumpia tai tyhmempiä, vahvempia tai heikompia, nopeampia tai hitaampia. Odotuksemme vuotavat meistä joka suuntaan katseessamme, asennossamme, äänenvoimakkuudessamme. (s. 262)

Erinomainen esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan kun luotetaan ihmisiin, on hollantilainen Buurtzorg hoivapalveluketju. Ketjun työntekijät toimivat noin 12 hengen tiimeissä, jotka ovat täysin itseohjautuva ja vailla johtajaa. Buurtzorgilla ei ole strategioita, ei suunnittelijoita eikä bonuksia. Ainoa, mitä se pyrkii saamaan aikaan, on hyvä hoiva. Selvitysten mukaan työntekijät ja asiakkaat ovat hyvin tyytyväisiä. Kustannukset ovat samaa luokkaa kuin muillakin hoivaketjuilla, mutta laatu on paljon korkeampi. Työntekijöiden palkkataso on keskimääräistä korkeampi. Menestys perustuu siihen, että työntekijöihin luotetaan ja he saavat itse rakentaa tiiminsä ja suunnitella toimintansa (s. 276-278).

Bregman käsittelee samaan henkeen lasten kasvatusta ja kouluja, kansalaisten aktiivisuutta ja osallistuvaa budjetointia, commonsien tragediaa, vankiloita ja vankeja, poliisien toimintaa, apartheidin lakkauttamista Etelä-Afrikassa jne. (Luvut 14-17). Kaikissa on kysymys ihmisiin luottamisesta ja miten se muuttaa ihmisten käyttäytymistä. 

Luonnontila: Hobbes vai Rousseau?

Kiistan ihmisen luontaisesta hyvyydestä tai pahuudesta voi palauttaa Hobbesin ja Rousseaun näkemyksiin luonnontilasta. Brittifilosofi Thomas Hobbes (1588-1679) kirjoitti teoksessaan Leviathan, että luonnontilassa ihminen oli vapaa ja vailla rajoitteita, mutta tämän takia luonnonihmisen elämä oli ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”. Ihmistä ajoi eteenpäin pelko: vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Tästä tilasta voimme päästä eroon vain luopumalla vapaudestamme. Annetaan kaikki valta yhdelle valtiaalle, joka sitten huolehtii turvallisuudestamme. Bregmanin mukaan Hobbesiin ovat vedonnet lukemattomat johtajat ja diktaattorit, ministerit ja kenraalit vaatiessaan valtaa itselleen (s. 59). 

Ranskalaisen filosofin Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) mukaan ihminen on luonnostaan hyvä, mutta sivistys on turmellut hänet. Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta-teoksen kääntäjä J.V. Lehtonen kirjoittaa kirjan johdannossa:

Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi ja yhteiskunta oli tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen vapaaksi ja yhteiskunta tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta tehnyt hänestä kurjaa kurjimmankin olennon. Luonnontilassa ollessaan ihminen oli hyvä. (1918, s. 5)

Yhteiskuntasopimuksesta ensimmäinen luku alkaa sanoilla ”Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa”.  Miten näin on päässyt käymään? Kirjassa Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (Vastapaino 2000) Rousseau kirjoittaa kuuluisat sanansa:

Ensimmäinen ihminen, joka maa-alueen rajattuaan keksi sanoa: tämä on minun ja löysi vielä ihmisiä, jotka olivat tarpeeksi yksinkertaisia uskoakseen sen, oli kansalaisyhteiskunnan todellinen perustaja. Miltä kaikilta rikoksilta, sodilta, murhilta, kauhuilta ja kurjuudelta ihmiskunta olisikaan säästynyt, jos joku olisi kiskonut hänen aidanpylväänsä maasta tai täyttänyt hänen rajaojansa ja huutanut kanssaihmisilleen: Älkää kuunnelko tuota huijaria, olette hukassa, jos unohdatte että maan hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa kuulu kenellekään! (Tutkielma, s. 72)

Näemme kaikuja näistä ajatuksista myös Hararin Sapiens kirjassa, jossa todistellaan, että maanviljelys mursi alkukantaisen yhteisön ja synnytti yhteiskunnan, jossa oli yksityisomaisuutta, kärsimystä ja ihmisten yläpuolella olevaa valtaa. 

Jean-Jacques Rousseau

Rousseau perustelee ihmisen hyvyyttä luonnontilassa vetoamalla sääliin (nykyään viittaisimme mieluummin empatiaan):

Voidaankin sanoa, että sääli on luonnollinen tunne, joka hillitessään kussakin ihmisessä itsensä rakastamista osallistuu koko lajin keskinäiseen säilyttämiseen. Juuri se saa meidät menemään harkitsematta niiden avuksi, joiden näemme kärsivän, se korvaa luonnontilassa lait, käytöstavat ja hyveen ja sen etuna on, ettei kukaan halua vastustaa sen lempeää ääntä. (Tutkielma, s. 64)

Rousseau ei ajattele naiivisti, että ihmiskunta voisi palata luonnontilaan. Se on mahdotonta ja lisäksi kehittynyt yhteiskunta ja sivistys ovat saaneet aikaan paljon hyvääkin. Luonnontilasta luopumisen korvaukseksi ihminen saa muita suuria etuja kuten ”hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen tunteensa jalostuvat, hänen koko sielunsa kohoaa valtavasti”. Mutta yhteiskunta on myös turmeltunut ja eriarvoistava. Yhteiskunnan ”pelastamiseksi” tarvitaan Rousseaun mukaan yhteiskuntasopimus. Se käsittelee niitä ”keinoja, joiden avulla perin juurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on suoritettava ja sovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoamat monilukuiset edut ja luonnontilan vapaus ja onnellisuus” (Lehtonen, s. 8). Rousseauta voidaan pitää ensimmäisenä merkittävänä modernin yhteiskunnan kriitikkona.

Hobbes ja Rousseau edustavat siis vastakkaisia näkemyksiä ihmisluonnosta. Kummallakin on seuraajia nykyaikana. Bregmanin mukaan taloustiede on perustunut alusta asti hobbeslaiselle ihmiskuvalle: ihminen on rationaalinen egoisti. Rousseau on taas esikuvana monille progressiivisille liikkeille, jotka korostavat yksilön vapautta ja ovat huolissaan vallan keskittymisestä ja eriarvoisuuden kasvamisesta. Myös valtion keskitettyä valtaa vastustava anarkismi ammentaa Rousseaun filosofiasta. 

Miksi menimme lankaan?

Näyttää siltä, että juuri maanviljelyksen syntyminen lopetti metsästäjä-keräilijä-aikakauden ja johti omaisuuden kasautumiseen, valtaan ja valtioon. Jos elämä kerran muuttui maanviljelyn myötä huonommaksi, kuten Harari ja Bregman vakuuttavat, niin miksi ihmiskunta ajautui maanviljelyyn?  Bregmanin mukaan lankesimme ansaan, koska eräissä paikoissa, etenkin Kaksosvirranmaassa Tigrisin ja Eufratin välillä oli äärimmäisen hedelmälliset olosuhteet maanviljelylle. Miksi ”itsestään kasvavaan” ravintoon ei oltaisi tartuttu! Vähitellen maanviljely levisi myös vähemmän hedelmällisille alueille. Sitten alkoivat näkyä maanviljelyksen negatiiviset vaikutukset: raskas työ aamusta iltaan, katovuodet, ravinnon yksipuolistuminen (vehnä, riisi ym.). Varsinainen ongelma oli kuitenkin väestönkasvu. Maanviljely lisäsi ravinnon tuotantoa niin paljon, että lapsia saattoi hankkia enemmän ja pian oltiin tilanteessa, jossa tultiin täysin riippuviksi maanviljelystä.

Maanviljelyksen myötä maasta tuli omaisuutta, jota piti suojella. Heimot alkoivat suhtautua muihin heimoihin epäluuloisesti ja heimojen välille syttyi sotia: taisteltiin maa-alueiden hallinnasta.

Ensimmäisten pysyvien asumusten ja yksityisomistuksen keksimisen myötä ihmisen historiassa alkoi uusi aikakausi. Yksi prosentti alkoi alistaa 99 prosenttia. Kerskailijat nousivat johtajista kenraaleiksi, heimopäälliköistä kuninkaiksi. Vapauden, tasa-arvon ja veljeyden aika oli ohi. (s. 113 … Lopulta seurasi viimeinen katastrofi, josta Rousseau myöhemmin kirjoitti. Syntyi valtio. (s. 118) 

Jos anarkistit Bakunin ja Kropotkin olisivat lukeneet näitä rivejä, he olisivat olleet täsmälleen samaa mieltä. 

Homo puppy

Filosofien keskustelu luonnontilasta on usein ”hypoteettista historiaa”, jolla luodaan menneisyyden avulla uutta valoa nykyisyyteen (ks. Rousseaun Tutkielma, s. 6). Luonnontila oletetaan tietynlaiseksi ja siitä päätellään, miksi tarvitaan järjestystä, lakeja ja valtioita (Hobbes, Locke, Rousseau, Hegel jne). Bregman sen sijaan etsii empiirisiä todisteita ihmisen luontaisesta hyvyydestä. Tästä on hyvänä esimerkkinä tarina ”ihmispennusta”, Homo puppystä.

Neuvostoliittolainen professori Dimitry Beljajev halusi muuttaa villiketun koiraksi. Aihe oli poliittisesti vaarallinen, koska Neuvostoliitossa ei silloin hyväksytty kehitysoppia. Domestikoidut kotielämet olivat villejä sukulaisiaan sirompia ja hieman tyhmempiä ja  — mikä tärkeintä – lapsekkaamman näköisiä (suloisia, pentumaisia jne.). Baljajevin hypoteesi oli, että eläimet alkoivat näyttää sellaisilta, koska niiden jalostuksessa valinta tehtiin eläinten ystävällisyyden perusteella. Vuosia kestävän kokeilun tuloksena villiketut alkoivat tosiaan muistuttaa koiria, olivat ystävällisempiä jne. Niistä oli tullut ”pentumaisia”. Tutkimustulos oli sensaatio.

Beljajev arveli kokeen perusteella, että ihmiset ovat domestikoituja apinoita. Myöhempi tutkimus on sitten vahvistanut tätä hypoteesia. Vertaamalla ihmisen kalloja neandertalinihmisen kalloihin käy ilmi, että meidän kallomme on lyhyempi ja pyöreämpi ja meillä on pienemmät kulmakaaret. Evoluution kuluessa Ihmiset alkoivat näyttää ”vauva-apinoilta”. 

Patricia Piccinini, Sanctuary, 2018

Neandertalinihmisillä oli isommat aivot kuin Homo sapiensilla, mutta kuitenkin ne katosivat ja ihminen jäi elämään ja kehittymään. Ihminen oli kuin olikin älykkäämpi kuin neandertalinihminen. Miten tämä on mahdollista? Selitys on juuri ystävällisyydessä ja sosiaalisuudessa. Se toi mukanaan sosiaalisen oppimisen – kyvyn oppia toisilta. Tätä valaisee hienosti Bregmanin esittelemä tutkimus, jossa verrattiin simpanssien, orankien ja ihmisvauvojen selviämistä älykkyystestistä, joissa tutkittiin, miten osallistujat hahmottivat spatiaalisesti, laskivat ja ymmärsivät syy-yhteyksiä. Tutkimuksessa selvisi, että ihmislasten ja apinoiden välillä ei ollut merkittäviä eroja. Mutta sosiaalisen oppimisen suhteen ihmiset olivat aivan ylivoimaisia. Ihmiselle on evoluutiossa kehittynyt erinomainen oppimis- ja yhteistyökyky. Evoluutiossa ystävällisyyttä ilmaiseva ominaisuus on vahvistunut ja sen ansiosta ihmisistä on tullut sosiaalisia Homo puppyja, jotka oppivat muilta ja tekevät yhteistyötä. Runsaasti vahvistusta viimeaikaisista tutkimuksista saanut Homo puppy -hypoteesi valaisee myös kysymystä luonnontilasta. Metsästäjä-keräilijät (ensimmäiset ihmiset) ovat olleet yhteydessä toisiinsa ja tehneet yhteistyötä pienissä yhteisöissä. Asioista neuvoteltiin yhdessä ja päällikkyydet olivat määräaikaisia. Miehet ja naiset olivat hyvin tasa-arvoisia ja hoitivat yhdessä lapsia. 

Empatia – Homo puppyn ongelma

Yalen yliopiston Infant Cognition Centerissä on tutkittu vauvojen kognitiivisia taitoja. Yhdessä kokeessa vauvoille esitettiin lukuisia nukketeatteriesityksiä, joissa oli auttavaisia ja ikäviä nukkeja.  Vauvat kurottautuivat kohti hyviä nukkeja. Toisessa tutkimuksessa vähän ismmille vauvoille esitettiin kahdenlaisia muroja. Nyt he valitsivat nukkeja, jotka tykkäsivät samoista muroista kuin he. Nämä kokeet osoittavat kaksi tärkeää asiaa: tunnemme empatiaa muita kohtaan ja tykkäämme samanlaisista kuin me itse. (s. 216-217)

Empatiasta puhuminen on nyt iso trendi ja usein se esitetään yksinomaan myönteisenä asiana. Bregman kuitenkin tuo esiin empatian ongelman. Empatia muodostaa kuplan: Tunnemme empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat lähellämme. Empatiassa ”suuntaamme kirkkaan valonheittimen läheisimpiimme, jolloin näkökenttämme ulkopuolelle jäävien vihollisten perspektiivi jää pimentoon” (s. 223). Empatia ja ksenofobia ovat saman kolikon kaksi puolta. Empatia on luontaista ihmiselle, mutta sen lisäksi tarvitaan myötätuntoa (compassion), jossa on tunne ja järki mukana ja joka voi ulottua myös ihmiseen, jotka ovat erilaisia kuin me. (s. 383). 

Kaksi kuuluisaa koetta: vankilakoe ja sähköiskukoe

Bregmanin kirjan kiinnostavimpia jatkoja ovat ne, joissa käsitellään kriittisesti kahta kuuluisaa sosiaalipsykologista koetta ihmisen pahuudesta ja osoitetaan niiden virheellisyys. Toinen niistä on psykologi Philip Zimbardon Stanfordin yliopistossa vuonna 1971 järjestämä vankilakoe. Kokeessa osa opiskelijoista toimi vanginvartioina ja osa vankeina. Se mitä kokeesta raportoitiin, oli että vanginvartijat muuttuivat hirvioiksi, jotka nöyryyttivät ja kiusasivat vankeja. Tästä kokeesta tuli erittäin tunnettu ja sitä on kuvattu lukuisilla luennoilla ja psykologian oppikirjoissa. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että koetilanne oli vahvasti manipuloitu ja vanginvartioille oli annettu selvät ohjeet olla kovia. Heitä myös painostettiin, jos he käyttäytyivät liian pehmeästi. Tieteellisesti koe oli kelvoton. 

Toinen yhtä tunnettu koe on professori Stanley Milgamin Yalessa vuonna 1961 suorittama sähköiskukoe. Siinä koehenkilöiden piti testata toisessa huoneessa aloilleen sidotun oppilaan muistia. Heillä oli edessään sähköiskukone, jolla heidän piti antaa sähköisku jokaisesta oppilaan virheestä. Aina kun oppilas teki virheen, sähköiskun volttimäärää piti korottaa. Oppilas oli todellisuudessa näyttelijä, joka väänteli itseään sähköiskojen voimakkuuden mukaan. 315:ssa voltissa oppilas hakkasi seinää, mutta sen jälkeen tuli hiljaista. Milgram raportoi tutkimuksen tuloksista ja väitti, että 65 prosenttia noudattaa sokeasti käskyä tuottaa kipua ja jatkoi kuolettavaan 450 volttiin asti. Milgramista samoin kuin myöhemmin Zimbardosta tuli kertaheitolla kuuluisuuksia ja julkkiksia. Koetta selostettiin laajasti mediassa ja siitä tuli psykologian kurssien vakiotavaraa vuosikymmeniksi.

Milgram ei raportoinut siitä, että kokeessa oli mukana harmaatakkinen mies, jonka tehtävänä oli painostaa koehenkilöitä, jos nämä epäröivät antaa sähköiskuja. Osa koehenkilöistä kieltäytyi jatkamasta (lisäämästä voltteja) ja osa saatiin jatkamaan painostamalla, esim. ”teillä ei ole muuta vaihtoehtoa, teidän on jatkettava”. Tässä oli siis taas manipulaatiota. Tärkeää on myös huomata osallistujien motiivit: he halusivat auttaa tieteellistä tutkimusta ja jatkoivat sen takia koetta loppuun asti. He luottivat kokeen järjestäjiin, että mitään pahaa ei tapahdu. He halusivat tehdä hyvää! Bregman kirjoittaa päätelmänään:

Jos riittävän voimakkaasti houkutellaan, jos työstetään ja käsitellään, johdatellaan ja manipuloidaan, monet meistä ovat kykeneviä tekemään pahaa. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta paha ei ole pinnalla; se on kaivettava esiin vaivalla. Ja sitäkin tärkeämpää on, että sen on aina naamioitu hyväksi. (s. 178)

Bregman yhdistää tähän kokeeseen tapaus Adolf Eichmannin, joka oli vastannut miljoonien juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille. Erilaisten haastattelujen ja oikeudenkäyntipöytäkirjojen perustella on päädytty siihen, Eichmannin toimintaa motivoi halu palvella isoa aatetta ja Führeria.  Hän ajatteli tekevänsä hyvää, Bregman tiivistää (s. 180). Eichmannin tapauksesta ei taaskaan voi suoraviivaisesti päätellä, että ihmiset ovat hirviöitä tai erityisesti, että tavalliset ihmiset voivat muuttua hirvioiksi ”suotuisissa” olosuhteissa. Bregmanin mukaan “Eichmann teki pahaa, koska hän ajatteli tekevänsä hyvää” (s. 180). Eichmannin tapaus osoittaa ihmisten myöntyväisyyden, konformismin vaaran. Vastalääke myöntyväisyydelle on kriittisyys ja vastustaminen. Mitään asiaa ei pidä tarkastella vain yhdestä näkökulmasta; Eichmannilla se oli Kolmannen valtakunnan menestys eikä hänellä riittänyt myötätuntoa juutalaisia kohtaan.  

Milgramin ja Zimbardon kokeet kertovat masentavaa tarinaa tieteestä. Kumpaakin tutkijaa ajoi eteenpäin suuri pärjäämisen tarve: tulla kuuluisiksi tiedemiehiksi. Kumpikin toteutti eettiseltä kannata epäilyttävän kokeen ja kumpikin vääristeli tuloksia. Koeasetelmat oli virheellisesti järjestetty, ja kokelaita manipuloitiin. Surullisinta on ehkä kuitenkin se, että vaikka tulokset on osoitettu paikansapitämättömiksi, kumpikaan ei ole myöntänyt virheitään. Onneksi tiedeyhteisö on korjannut virheensä, mutta nämä kokeet ovat ehtineet vuosikymmeniä manipuloida yleisöä uskomaan ihmisen pahuuteen. 

Kymmenen elämänohjetta

Jokainen yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevä kirja näyttää päättyvän suosituksiin tai elämänohjeisiin. Jakso alkaa tiiviillä kuvauksella mitä kirja on osoittanut:

Vuosituhansien ajan ihmisillä on ollut väärä kuva itsestään. Olemme otaksuneet, että ihminen on egoisti ja sivistys on vain ohut pintakerros, joka murtuu helposti. Tämä ihmiskuva on osoittautunut epärealistiseksi. Nyt voimme siirtyä erilaiseen ihmiskuvaan:

Heti kun me uskomme, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia, kaikki muuttuu. Voimme järjestää oikeusvaltiomme ja demokratiamme aivan toisella tavalla. Ja voimme itsekin alkaa elää toisenlaista elämää. (s. 377)

En käy luettelemaan Bregmanin elämänohjeita, mutta nostan sieltä esiin pari kiinnostavaa ajatusta omin sanoin. 

  • Realistisinta on uskoa toisista hyvää, vaikka joskus tulee huijatuksikin.
  • On oman edun mukaista antaa muille anteeksi.
  • Älä usko tietäväsi mitä toinen ajattelee; parempi kysyä kuin luulla. 
  • Myötätunto antaa energiaa; empatia voi viedä voimat.
  • Vaikka olemme emotionaalisia olentoja, osaamme myös ajatella; käytä järkeäsi. 
  • Myötätunto kertoo meille, että muukalaisetkin ovat samanlaisia kuin me. 
  • Vältä uutisia ja somea; ruoki itseäsi hyvällä informaatiolla.
  • Kavahda ”maailmanparantajia”, joita kiinnostaa vain oma ego ja imago.
  • Tule kaapista ja kerro aidosti haluavasi hyvää muille. 

Mitä ajatella Hyvän historiasta?

Hyvän historia on ehdottomasti tärkeä kirja. Kirjalla on iso sanoma ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Kritiikki sivistyksen pintasilausteoriaa kohtaan on vakuuttava. Kirjan lukuisat esimerkit ovat paitsi argumentteja myös kiehtovia tarinoita, joita lukee mielellään. 

Filosofina huomioni kiinnittyy kirjan lähtökohtaan, Hobbesin ja Rousseaun vastakkaisuuteen. Vaikka heidän näkemyksensä ihmisestä luonnontilassa ovat vastakkaiset, niin kumpikin päätyi siihen, että ihmisen on luovutettava valtaa hallitsijalle – suvereenille – turvallisuuden takia. Hobbesilla tämä siirtäminen on vallan lopullista luovuttamista mutta Rousseaun mukaan kansalla säilyy aina ylin valtiovalta.

Luonnontila, josta Hobbes, Rousseau ja Bregman puhuvat, on historiallinen fiktio, jolla on kuitenkin keskeinen asema argumentaatiossa. Bregman pyrkii antropologisella tiedolla osoittamaan, että alkuihminen tai metsästäjä-keräilijä oli todella vapaa ja rauhanomainen ja eli onnellista elämää harmoniassa luonnon kanssa. Näin on voinut ollakin, mutta ihmiset olivat silti erittäin haavoittuvassa asemassa. 

Problemaattisempi on oletus vapauden ja onnen ajan päättymisestä maanviljelyksen synnyttyä ja levittäydyttyä. Tämä oli Rousseaun käsitys ja sen toistavat niin Harari kuin Bregmankin. Maanviljelys lisäsi merkittävästi ruoan tuotantoa ja johti väestön kasvuun. Maanviljelyksen ansiosta syntyi isoja yhteisöjä, kyliä, kaupunkeja ja valtioitakin. Mikä tärkeintä, alkoi muodostua ylijäämää, joka toki johti eriarvoisuuteen omistamisen myötä, mutta myös kulttuurin kukoistukseen. Tästä muistuttavat meitä esimerkiksi Kaksoisvirranmaan, Egyptin ja Kreikan korkeakulttuuri: syntyi filosofia, tähtitiede, matematiikka, rakennustaide, kuvanveisto, lääketiede, suuret uskonnot jne. On totta, että näiden kulttuurin saavutusten varjopuolena oli orjuus, jota ilman tarvittavaa tuotannon ylijäämää ei olisi syntynyt. On myös totta, että kulttuurin saavutukset olivat pienen hallitsevan luokan tai eliitin käytössä ja suurin osa väestöstä eli kurjuudessa ja köyhyydessä. Pidän silti näitä varhaisia korkeakulttuureja merkittävinä edistysaskeleina ihmisen historiassa.

Maanviljelyksestä alkanutta kurjuutta jatkui aina 1800-luvulle asti (s. 122). Vasta teollisuus salli vähitellen parantaa väestön valtaosan elinoloja ja terveyttä.  On yleinen näkemys, että 1600-luvulla alkanut valistus – usko järkeen – oli kehityksen moottori. Kapitalismi alkoi kehittyä, markkinat laajenivat maailmanlaajuisiksi, syntyi moderni oikeusvaltio ja tieteellis-tekninen vallankumous nosti tuottavuutta ennennäkemättömästi. 

Jos tästä kaikesta tehdään tilinpäätös, väkisinkin on pääteltävä, että valistus on ollut lajillemme valtava menestys. Kapitalismi, demokratia, oikeusvaltio ja hallintokoneisto ovat parantaneet elämäämme monella tavalla. Tilastot eivät valehtele. Maailma on rikkaampi, turvallisempi ja terveempi kuin koskaan. (s. 250)

On tietynlainen paradoksi, että juuri kun Rousseau syytti sivistystä ja järkeä ihmiskunnan kurjuudesta, alkoi valistuksen aikakausi, jolloin ihminen alkoi päästä eroon kurjuudestaan. 

Valistus katseli ihmistä hobbesilaisittain ja hylkäsi Rousseaun luonnollisen ihmisen ihannoinnin. Valistuksen mukaan ihminen on rationaalinen egoisti, joka tavoittelee vain omaa etuaan. Mutta markkinamekanismit saivat aikaan sen, että omaa etuaan tavoittelevan tuottajan toiminta kuitenkin koitui kokonaisuuden hyväksi. Tätä oli Adam Smithin kuuluisa teoria näkymättömästä kädestä. 

Mutta kuten Bregman esittää, valitusaatteellakin on varjopuolensa: varallisuuserojen kasvu, sosiopaattiset johtajat, kahlitseva byrokratia, toinen maailmansota ja juutalaisten tuhoaminen, rasismi jne. Vaikka Bregman ei suoraan väitäkään, niin hän antaa ymmärtää, että valistuksen huonot puolet johtuvat siitä, että toimimme ikään kuin jokainen ihminen olisi petturi ja oman edun tavoittelija kuten D. Hume asian ilmaisi. 

Bregmanin mukaan edessä on nyt valinta, jatketaanko valistuksen ihmiskuvan pohjalta vai luodaanko instituutioita, jotka lähtevät ihmisessä olevasta hyvästä?

Meidän ei tarvitse suhtautua sivilisaatioon fatalistisesti kuten Rousseau. Sen kirous on kumottavissa. Voimme järjestää maataloutemme ja karjankasvatuksen, kaupunkimme ja valtiomme niin että ne hyödyttävät kaikkia. (s. 123)

Jos ryhdytään konkreettisesti etsimään keinoja hyvän edistämiseksi, on pakko pysähtyä miettimään, mitä hyvä oikein tarkoittaa. Bregman on yllättävän epämääräinen hyvän käsitteen käytössä. Kirjansa alussa Bregman esittää vallankumouksellisen ideansa teesinä ”että useimmat ihmiset ovat kunnollisia”. Jos idea esitetään näin banaalisti, niin enpä tiedä montakaan ihmistä, joka olisi siitä erimieltä. Kun hyvää aletaan pohtia tarkemmin, käsite osoittautuu monimieliseksi ja kompleksiseksi; viittaan vain laajan etiikkaa koskevaan keskusteluun, jota kävivät jo Platon ja Aristoteles. 

Perusasenteeltaan Bregman on humanisti, ja humanismin tärkein tuntomerkki on von Wrightin mukaan ihmisen kunnioittaminen, mutta myös kulttuurin merkityksen korostaminen: ihminen on kulttuuriolento (G.H. von Wright, Humanismi elämänasenteena, Otava 1981). Von Wrightin mukaan humanismin ytimenä on sen puolustaminen mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. Ihmisen paras käsittää kaiken, mikä on hänelle hyväksi ja mikä tekee hänelle hyvää. Humanismiin on aina liittynyt vapauden ja itsensä toteuttamisen ideaalit. Samalla on huomattava, että jokainen yhteiskunta asettaa rajoituksia yksilön vapaudelle. Mutta näiden rajoitusten ainoa oikeutus on huolehtiminen ihmisen parhaasta. Von Wright esittää kiinnostavan arvion humanismin painopisteiden muutoksesta. ”Humanismin, joka asettaa ihmisen keskeiselle sijalle, täytyy meidän päivinämme korostaa voimakkaammin ihmisen välistä solidaarisuutta kuin yksilön itsetoteutusta” (von Wright, s. 166). 

Kirjoja humanismista

Bregmanin perusteesi ihmisen luontaisesta hyvyydestä on vahva väite ja synnyttää lukuisia kysymyksiä: mitä hyvyys on, mikä on ihmisluonto, mitä on altruismi tai egoismi, miksi jotkut ovat pahoja jne. Bregmanin perustavoite hyvän edistämisestä yhteiskunnassa voidaan perustella vakuuttavammin lähtemällä humanismiin kuuluvasta kasvatuksen ideasta: ihmisestä voi tulla hyvä tai paha riippuen olosuhteista ja kasvatuksesta. Humanismin mukaan vain kasvatuksen avulla ihminen saavuttaa todellisen vapauden. Tämä johtaa meidät takaisin Rousseauhon ja hänen toiseen pääteokseensa Émile eli kasvatuksesta. Tämä on juuri filosofi Martha C. Nussbaumin näkemys teoksessa Talouskasvua tärkeämpää (Gaudeamus 2011). 

Nussbaumin mukaan kasvatuksessa ”myötätunnon ja kunnioituksen tunteiden täytyy voittaa pelko, kateus ja itsekeskeinen vihamielisyys” (s. 45). Viitaten Émileen Nussbaum toteaa että ”Rousseau ei katsonut lasten olevan luonnostaan pahoja vaan korosti näiden taipumusta rakkauteen ja myötätuntoon” (s. 47). Mutta Rousseau tunnisti myös imeväisten heikkouden ja tarvitsevuuden, jotka voivat johtaa itsekeskeisyyteen ja alistamiseen. Lapsen on opittava tajuamaan oma riittämättömyytensä. Tätä kautta ihminen oppii myös myötätuntoiseksi ja kykenee asettumaan toisten asemaan. Ihmisellä on luontaiset edellytykset sympatiaan (peilineuronit ym.) mutta se ei kehity itsestään. Etenkin omaa vertaisryhmää pidemmälle ulottuva myötätuntoisuus ja solidaarisuus vaativat paljon työstämistä, Nussbaum korostaa. Yhteiskunnassa voidaan edistää ihmisen hyvää paitsi uskomalla ihmisen hyvyyteen, myös kasvattamalla ihmisiä hyviksi. 

Summa summarum

Hyvän historia varmasti hämmentää niitä, jotka uskovat, että ihminen on ikuinen egoisti ja ajattelee vain omaa etuaan. Se joka uskoo ihmisen hyvyyteen, saa kirjasta runsaasti argumentteja uskolleen. Usko hyvyyteen myös vahvistaa itseään: kun uskomme kanssaihmisitämme hyvää, he käyttäytyvät tämän odotuksen mukaisesti – enimmäkseen. Bregmanin yhteiskunta-analyysi kiteytyy ajatukseen, että yhteiskunta ja sen instituutiot on hyvin pitkälle rakennettu sen oletuksen varaan, että ilman kontrollia ihmisten luontainen pahuus pääsisi valloilleen. Tällä perustellaan vallan keskittämistä, byrokratiaa, yksilön oikeuksien rajoittamista, vankiloita jne. Myös valtio on tämän oletuksen tuotetta. Jos nyt oletammekin, että ihmiset ovat hyviä, niin kaikkia yhteiskunnallisia instituutioita pitää tarkastella kriittisesti ja purkaa valtarakenteita. Kansalaisyhteiskunta kykenisi huolehtimaan yhdessä monista asioita ilman valtion ohjausta ja väliintuloa. Meidän on luotettava kansalaisiin ja heidän yhteistyökykyynsä. 

Bregmanin kirjaa tullaan epäilemättä tarkastelemaan kriittisesti niin historiankirjoituksen kuin antropologian, biologian, filosofian, psykologian, sosiologian, taloustieteen tai valtio-opin näkökulmista. Kiistattomaksi ansioksi jää ihmisen hyvyyden nostaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. 

PS. Mari Janatuisen suomennos on erinomainen ja sitä on helppo lukea.

PS2. Emeritusprofessori Vesa Kanniainen on kirjoittanut hyvän, kriittisen arvion Bregmanin kirjasta. Ks. Tieteessä tapahtuu 5/2020.

Naomi Klein ja ilmastonmuutos

September 29, 2021

Naomi Kleinin ravisteleva kirja Tämä Muuttaa Kaiken, Kapitalismi vs. Ilmasto ilmestyi alunperin 2014, mutta sen suomennos vasta 2019. Kirjaa ja sen argumentteja on käsitelty Suomessa aivan riittämättömästi, mikä voi osittain johtua kirjan massiivisuudesta. (Suomennetussa kirjassa on 720 sivua; eivätkö ihmiset enää lue isoja kirjoja?). Sain luettua kirjan aivan äskettäin ja se teki suuren vaikutuksen, paitsi iskevän kielensä myös kriittisyytensä ja radikalisminsa takia. Ajattelin että nyt täytyy paneutua paremmin ilmastonmuutokseen, josta kaikki puhuvat mutta kuka mitäkin. 

Kleinin aikaisempi menestyskirja kirja No Logo sai ihmiset suhtautumaan kriittisesti brändeihin. Uudessa kirjassa on kysymys ilmastonmuutoksen aiheuttajista ja mahdollisuuksista estää ilmaston lämpeneminen yli kriittisen rajan, jonka jälkeen ilmastonmuutos olisi tuhoisa koko ihmiskunnalle. Näkökulmana on keskeisesti Pohjois-Amerikka (Kanada ja Yhdysvallat) ja Iso-Britannia, mutta myös kehitysmaat. Ilmastonmuutoksen syntipukkeja ovat ”fossiiliyhtiöt”, jotka louhivat ja pumppaavat maaperästä kivihiiltä, öljyä ja kaasua ja jalostavat ja myyvät niitä globaaleilla markkinoilla (BP, ExxonMobil, Shell jne.). Fossiiliyhtiöt ovat voineet toimia lähes rajoituksetta, koska vallitseva markkinatalousideologia, uusliberalismi on saanut niin vahvan aseman länsimaissa. Siksi Kleinin kirja suuntaa katseensa kapitalismiin, sen toimintalogiikkaan ja ajatusmaailmaan. Kleinin ehkä keskeisin väite on, että uusliberalismin ideologian mukaan muotoutunut talousjärjestelmä sotii luonnonjärjestelmää vastaan. 

Uusi yhteiskuntamalli

Ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun on oltava työtä oikeudenmukaisemman ja turvallisemman maailman puolesta.  Tämä tarkoittaa, että ilmastoliikkeen täytyy toimia yhteistyössä kaikkien yhteiskunnan ja talouden uudistamista ajavien liikkeiden ja voimien kanssa. Tämä on eräänlaista ”ilmastointersektionaalisuutta” (minun termini), joka yhdistää feministejä, sosialisteja, vihreitä ja anarkisteja. 

”Meidän täytyy ymmärtää, että eriarvoisuuden vastustaminen kaikin mahdollisin tavoin on ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun keskeinen strategia.” (s. 132).

Tärkeä käsite on ilmasto-oikeudenmukaisuus, joka tarkoittaa että ilmastonmuutoksen aiheuttamat taloudelliset ja yhteiskunnalliset taakat ja vaikutukset pitää jakaa oikeudenmukaisesti. Kaikkialla on nähtävissä kuinka haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ja ihmisryhmät kärsivät eniten ilmastonmuutoksesta. Näin on kehitysmaissa mutta myös teollistuneissa maissa. Köyhät ihmiset eivät pysty sopeutumaan muutoksiin eivätkä maksamaan kallistuvaa energiaa tai hankkimaan puhdasta vettä jne. Tässä yhteydessä puhutaan myös ilmastovelasta, jolla tarkoitetaan teollistuneiden maiden velvollisuutta korvata kehitysmaille tai alkuperäiskansoille aiheuttamansa ympäristöongelmat.

Saastuttaja maksaa -periaate on hyvin tärkeä oikeudenmukaisuuden kannalta. Periaate kohdistaisi toimenpiteitä erityisesti suuriin fossiiliyhtiöihin, jotka takovat valtavia voittoja tuottamalla ”likaista energiaa”. Fossiiliyhtiöiden voitot ovat yleensä kymmeniä miljardeja vuodessa. Niistä suurin osa mene osakkeenomistajille, johtajien ylisuuriin palkkioihin ja entistä tehokkaampien teknologioiden kehittämiseen ja uusien fossiilienergialähteiden hyödyntämiseen. Uusiutuviin energiahankkeisiin ne käyttävät muutaman prosentin voitoistaan, ja näitäkin tehdään vain positiivisen mielikuvan luomiseksi, viherpesuun, Klein todistelee. 

Saastuttaja maksaa –periaatteen yksi sovellus voisi olla, että tulo- ja varallisuusveron progressiota kiristetään. On laskettu, että maailman viisisataa miljoonaa rikkainta ihmistä on vastuussa noin puolesta kaikista maailman päästöistä. Tähän joukkoon mahtuu runsaasti keskiluokkaisia valkoisia. Oikeudenmukaisuus vaatii, että rikkaat kantavat hiilijalanjälkeään vastaavan osan ilmastotaakasta. Tähän asti on vedottu tavallisiin kansalaisiin ja vaadittu heiltä uhrauksia. 

”Vuosikymmenien ajan tavallisia ihmisiä on vaadittu sammuttaman valonsa, pukeutumaan lämpimämmin  ja maksamaan lisähintaa myrkyttömistä pesuaineista ja uusiutuvasta energiasta. Samaan aikaan suurimmat saastuttajat ovat saaneet kasvattaa päästöjä ilman minkäänlaisia rangaistuksia.” (s. 161).

Tuhokapitalismi ja uusliberalismi

Klein näkee ilmastomuutoksen perimmäiseksi aiheuttajaksi kapitalistisen talousjärjestelmän, ”tuhokapitalismin”.  Hän kysyy, mikä on estänyt tekemästä jo pitkään tiedossa olleita välttämättömiä päästövähennyksiä ja vastaa, että ne olisivat ristiriidassa sääntelystä vapautetun kapitalismin kanssa. (s. 35). Vallassa oleva markkinafundamentalismi torjuu tehokkaimmat keinot hillitä ilmastonmuutosta, koska niissä puututtaisiin markkinoiden vapauteen ja asetettaisiin esteitä yrittäjyydelle ja vapaakaupalle. 

Kapitalismin vallitsevaa ideologiaa kutsutaan usein uusliberalismiksi. Klein kiteyttää sen keskeiset politiikkapilarit seuraavasti (s. 105): 

  • Julkisen sfäärin yksityistäminen
  • Yritystoiminnan sääntelyn purkaminen
  • Tulo- ja yhteisöverojen alentaminen
  • Julkisten menojen leikkaukset.

Nämä pilarit ovat estäneet vuosikausia tekemästä niitä toimia, joilla voitaisiin estää ilmastonmuutos. Tällaisia toimia olisivat esimerkiksi hiilivero ja saastuttaja maksaa -periaate, julkiset infrastruktuuri-investoinnit uusiutuvaan energiaan ja parempaan julkiseen liikenteeseen, päästörajojen asettaminen, korkeat turvallisuusvaatimukset ja muut sääntelykeinot.  Ne koetaan vaarallisiksi myös siksi, että ne kyseenlaistavat lisääntyvän kulutuksen ja jatkuvan talouskasvun, jotka ovat uusliberalismin mukaan menestyvän yhteiskunnan kulmakiviä. 

Kleinin analyysistä voi rakentaa itselleen ”uusliberalismitestin”:

Aina kun joku vaatii yksityistämistä, sääntelyn purkamista, verojen alentamisesta ja julkisten palvelujen leikkauksia talouskasvun tähden, olemme tekemissä ilmastonmuutoksen kannalta tuhoisan ideologian kanssa. 

Koska ilmastonmuutos vaatii toimenpiteitä, jotka sotivat uusliberalismin peruspilareita vastaan, markkinaliberaalit voimat kieltävät ilmastonmuutoksen tosiasian ja hyökkäävät sellaista tutkimusta vastaan, joka osoittaa ilmastonmuutoksen johtuvan ihmisen toiminnasta. Klein osoittaa, että ilmastonmuutoksen kieltämiseen ovat vaikuttaneet oikeistolaiset ajatuspajat, kuten Heartland-Instituutti, Cato Instituutti ja Ayn Rand Instituuti.  Nämä uusliberalismin linnakkeet näkevät, että jos ilmastonmuutos hyväksyttäisiin, jouduttaisiin hyväksymään sellainen politiikka, joka sotii vapaan kapitalismin pyhimpiä arvoja vastaan. Kuvaavaa on, että näitä ajatuspajoja rahoittavat oikeistolaiset säätiöt ja suuret fossiiliyhtiöt, jotka pelkäävät ilmastonmuutoksen hyväksyminen johtavan toimenpiteisiin, jotka vaarantavat niiden voitontavoittelua. Fossiiliyhtiöt (BP, Shell, ExxonMobil, Chevron ja Total) lobbaavat muutenkin asiaansa noin 200 miljoonalla dollarilla vuosittain.

Ajatuspajoista syötetään julkisuuteen ja mediaan valeuutisia ja tuotetaan vasta-argumentteja ilmastotutkijoille (aikaisemmin niissä torjuttiin tupakan terveyshaittoihin kohdistuneita tieteellisiä tutkimuksia). Ilmastonmuutoksen kieltäjät pelottelevat päästörajoitusten varjolla hiipivästä kommunismista. Tarkoituksena on vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen niin, että suuri enemmistö kieltäisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen. Tästä massiivisesta ideologisesta hyökkäyksestä huolimatta noin 75 % amerikkalaisista ajattelee, että ihminen on aiheuttanut ilmastonmuutoksen.

Ilmastonmuutos on totta

Kun Klein kirjoitti kirjansa, kaikki perusasiat olivat jo tiedossa, mutta silloin vielä 2 astetta pidettiin kriittisenä rajana,  jonka Pariisin ilmastokokous otti päätöstensä pohjaksi. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC painottaa ns. 1,5 %:n raportissaan vuodelta 2018, että maapallon keskilämpötila on noussut 1,1 astetta esiteollisesta ajasta ja saavuttaa kriittisen 1,5 asteen rajan 2030-luvun alkupuolella. (Ilmastonmmuutoksesta ks. Taalas 2021) Tämän muutoksen on aiheuttanut lähes yksinomaan ihmisten toiminta. Jos 1,5 asteen raja ylitetään, vaikutukset ovat dramaattisia maalla, merillä ja ilmakehässä. Kuumat kaudet ja kuivuus lisääntyvät, sateet ja tulvat yleistyvät ja trooppiset myrskyt pahenevat. Meriveden pinta nousee mm. jäätikköjen sulamisen takia. Jotta kriittisen rajan yli ei mentäisi, hiilidioksidipäästöjä on voimakkaasti rajoitettava ja poistettava hiilidioksidia ilmakehästä. IPCC:n mukaan nettonollapäästöt täytyy saavuttaa vuosisadan puoleen väliin mennessä; silloin ihmisten tuottamat hiilidioksidipäästöt olisivat yhtä suuret kuin mitä ihmistoimin pystytään ilmakehästä poistamaan.

ICPP:n arvion mukaan ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen vuosisadan loppuun mennessä vaatisi päästöjen vähentämistä 45 % vuoden 2010 tasosta vuoteen 2030 mennessä. YK:n tuoreen raportin mukaan vuoteen 2030 mennessä globaalien ilmastopäästöjen määrä ei suinkaan vähene vaan kasvaa vuoden 2010 tasosta 16 %. Maailma on menossa kohti katastrofaalista 2,7 aseen lämpenemistä. Näiden lukujen valossa meillä on nyt maailmanlaajuinen ilmaston hätätila.

Pariisin ilmastosopimus vuodelta 2015 antoi kuitenkin toivoa paremmasta. Erityisen merkittävää oli, että Kiina tuli sopimukseen mukaan. Kiinan kantaan ovat vaikuttaneet kiinalaisten omat huolet ilmastonmuutoksesta, esimerkkinä Pekingiä ja suuria teollisuuskaupunkeja ajoittain vaivaavat savusumut, jotka johtuvat hiilen polttamisesta. Pariisissa ei asetettu yleisiä päästötavoitteita vaan maat saivat vapaasti itse asettaa omat tavoitteensa. Maiden tekemät vähennystavoitteet ovat kuitenkin riittämättömiä 2 %:n tavoitteen saavuttamiseksi puhumattakaan 1,5 %:n tavoitteesta. Lisäksi tavoitteiden toteuttaminen etenee aivan liian hitaasti. Toisaalta IPCC:n raportin analyysi 1,5 % päästövähennyksistä on saanut monet maat sitoutumaan 1,5 %:n tavoitteeseen, Suomi mukaan lukien. Tämä raportti näyttää saaneen aikaan huomattavan käänteen julkisessa mielipiteessä, vertautuen Al Goren Epämiellyttävä totuus kirjaan ja elokuvaan vuodelta 2006. ICPP:n raporttia vastaan ovat odotetusti hyökänneet monet fossiiliyhtiöt ja niistä riippuvat maat. 

Eri tarkoituksiin tuotettavasta energiasta 85 % tuotetaan kivihiilellä, öljyllä ja maakaasulla ja vain 15 % uusiutuvalla energialla, vesivoimalla ja ydinvoimalla (ks. Taalas 2021). Suurimmat kasvihuonekaasujen päästölähteet maailmanlaajuisesti ovat energiasektori (polttoaineiden poltto ja niiden tuotanto ja jakelu) noin 72 %:n osuudella, maataloussektori 11 %:n osuudella ja teollisuusprosessit 6 %:n osuudella. Suomessa vastaavat luvut olivat vuonna 2019 energiasektori 74 %, maatalous 13 % ja teollisuus 10%. Näiden lukujen valossa huomio on kiinnitettävä energiasektoriin ja tämä onkin Naomi Kleinin fokuksessa. Myös Taalas korostaa että ilmasto-ongelma voidaan ratkaista vain fossiilienergian harkitulla vähentämisellä energiantuotannossa, liikenteessä, teollisuudessa ja asumisessa. 

On kuitenkin hyvä tiedostaa, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa kasvihuonekaasujen päästöt ovat pienentyneet 2000-luvulla, kun saman aikaan Kiinan, Intian ja Venäjän päästöt ovat lisääntyneet. Vuosina 1990-2019 EU:n kasvihuonekaasupäästöt vähentyivät 24 % kun samaan aikaan talous kasvoi 60 %. EU:n tavoitteena on vähentää päästöjä vähintään 55 % vuoteen 2030 mennessä ja saavuttaa ilmastoneutraalisuus vuoteen 2050 mennessä.

Vaikka Yhdysvallat onkin suuri päästöjen lähde (noin 15 %), Kiinan päästöt ovat kaksinkertaiset siihen verrattuna (28 %). Se että Klein keskittyy Yhdysvaltojen ja Kanadan tilanteeseen, on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että hän tuntee näiden maiden tilanteet ja ilmastoliikkeen hyvin. Globaalia tilannetta ajatellen Aasiasta pitäisi puhua enemmän. Toisaalta globalisaation pelisäännöt ja suurten megayritysten toimintalogiikka on samanlainen kaikkialla. 

Fossiiliyhtiöiden kyltymättömyys

Fossiiliyhtiöiden toimintatapa kuvastaa ns. ekstraktivismia, joka perustuu luonnonresurssien kestämättömään käyttöön ja hyödyntämiseen. Alun perin ekstraktivismi tarkoitti talouksia, jotka perustuivat yhä suurempien raaka-ainemäärien ottamiseen luonnosta. Itse asiassa koko teollinen yhteiskunta perustuu ekstraktivismiin, koska talouskasvu ei olisi ollut mahdollista ilman kivihiilen ja sittemmin halvan öljyn saatavuutta. Britanniassa tätä ajattelutapaa levitti mm. Francis Bacon, jonka mukaan ”ihmisen ei tule empiä tunkeutumista luonnon reikiin ja kolkkiin” (sic!). Ekstraktivismille on etsitty perusteita jopa Raamatusta.

Fossiiliyhtiöiden toimintaa tulee tarkastella kriittisesti. Kleinilla on lukuisia esimerkkejä näiden yhtiöiden tuhoisasta toiminnasta. Yhtiöt ovat suhtautuneet välinpitämättömästi turvallisuusmääräyksiin, mistä on aiheutunut ympäristökatastrofeja öljyn syöksyessä mereen öljynporauslautoilta ja kuljetusaluksista. Myös makean veden lähteitä, jokia ja järviä on tuhoutunut poraus- tai kaivausalueiden ympäristössä. Valtavia, tuhansia kilometrejä pitkiä öljy- ja kaasuputkia (esim. Keystone XL –öljyputki) on rakennettu haavoittuvien erämaa-alueiden läpi. Niiden kautta kuljetetaan ympäristölle tuhoisia ja helposti syttyviä aineita. Vastaavasti energian kuljetukseen on rakennettu junaratoja, jotka kulkevat suojelukohteiden ja erämaa-alueiden läpi. Junaonnettomuudet niillä eivät ole niinkään harvinaisia ja kokonaisia junia on leimahtanut liekkeihin paikallisten asukkaiden kylissä.

Öljyä, kaasua ja hiiltä kuljetetaan kaukana oleviin satamiin, jossa niitä jalostetaan. Satama-alueet ovat saastuneet ja niiden lähellä asuvat asukkaat kärsivät taudeista, jotka johtuvat altistumiselle monenlaisille kemikaaleille. Kaikkea tätä on tapahtunut vuosikausia ilman että tilanteeseen olisi pystynyt tai haluttu puuttua. Fossiiliyhtiöt ovat taivuttaneet ja lahjoneet hallituksia puolelleen ja saaneet jatkaa tuhoisaa toimintaansa elinkeinovapauden nimissä. Vapaakauppasopimukset ovat ilmaston kannalta hyvin problemaattisia, koska niihin vedoten globaalit yritykset ovat tehokkaasti torjuneet kestäviin ratkaisuihin tähtäävät paikalliset hankkeet. Yhtiöt vetoavat laitosten työllistävään vaikutukseen, mikä on kova argumentti korkean työttömyyden alueilla. Houkutusten vastustaminen vaatii suurta kotiseuturakkautta, halua puolustaa puhdasta ilmaa, maata ja vettä. 

Fossiiliyhtiöille eivät enää riitä niiden nykyiset energialähteet. On etsittävä jatkuvasti uusia öljy- ja kaasukenttiä tai hiiliesiintymiä. Katseet ovat kääntyneet esimerkiksi arktisille alueille, Grönlantiin ja Jäämerelle, jotka ovat erittäin haavoittuvia alueita ja joissa pelastustoimet ovat vaikeita. Näiden lisäksi kehitetään uusia teknologioita hyödyntämään esiintymiä, joita ei ole aikaisemmin pystytty hyödyntämään. Näitä ovat öljyhiekan hyödyntäminen ja vesisärötys. 

Öljyhiekka on bitumia, joka on sitoutunut hiekanjyviin (ks. Wikipedia). Sitä on tavallista hankalampi hyödyntää. Sen talteenotto ja jalostaminen raakaöljyksi vaatii paljon energiaa ja vettä. Sen ympäristövaikutukset ovat suuremmat kuin tavallisessa öljytuotannossa. Suurimmat esiintymät ovat Kanadassa ja Venezuelassa. Kanadan Albertassa on kolme suurta esiintymää, jota hyödynnetään avolouhoksilla kuorimalla ”pintamaa” (so. hedelmällinen multakerros) pois. Niiden yhteinen pinta-ala on Englantia suurempi alue. Näistä avolouhoksista muodostuu autiomaita, joissa ei voi harjoittaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa. Lisäksi käytetään muita menetelmiä kuten höyrysimulaatiota, jossa ruiskutetaan höyryä maaperään mikä aiheuttaa murtumia, joiden kautta öljyä saadaan pumpattua. 

Toinen, uudempi öljynlähde on öljyliuske, joka sijaitsee 1-2 kilometrin syvyydessä. Siitä saadaan maakaasua, liuskekaasua ja liuskeöljyä vesisärötyksellä. Menetelmässä maahan porataan 1-2 km syvä reikä, johon pumpataan suurella paineella vettä, hiekkaa ja kemikaaleja. Kova paine lohkoo huokoista kiveä ja kaasu irtoaa. Vesisärötys on uusi teknologia, joka on otettu käyttöön 2000-luvulla, etenkin Yhdysvalloissa. Vesisärötys tuhoaa luontoa porausalueella, saattaa aiheuttaa maanjäristyksiä ja turmelee pohjavesiä. 

Kivihiili on erittäin haitallinen polttoaine, jonka poltto lisää paitsi hiilidioksidia myös rikkidioksidia ja pienhiukkasia ilmakehään ja ympäristöön. Energian kokonaistuotannosta hiilen osuus on noin neljännes. Kivihiiltä käytetään lämmitykseen mutta myös raudan valmistuksessa. Kivihiilen louhinta aiheuttaa itsessään ympäristövaurioita ja kaivoksissa sattuu usein onnettomuuksia. On huomattava, että öljyn tarjonta on niukkenemassa mutta maakaasua ja hiiltä riittää maaperässä jopa sadoiksi vuosiksi. Maakaasun hiilidioksidipäästöt ovat noin kolmanneksen muita fossiilisia polttoaineita matalammat. 

Naomi Kleinin tarkastelu ei rajoitu vain fossiilisiin polttoaineisiin ja niiden käytön ja tuottamisen ongelmiin. Samantapaisia ongelmia liittyy myös muuhun kaivannais-teollisuuteen, kuten kullan ja harvinaisten metallien kaivaukseen. Kaivokset, varsinkin avolouhokset tuottavat ympäristöongelmia esimerkiksi vesistöjen saastumista ja tekevät suuria maa-alueita käyttökelvottomiksi. Lisäksi työolosuhteet ovat kehitysmaissa sietämättömiä ja kaivoksissa työskentelee myös lapsia. 

Klein yhtyy siihen käsitykseen, että ilmastonmuutoksen rajoittamiseksi kaikki fossiilisten polttoaineiden jäljellä olevat varannot pitäisi jättää hyödyntämättä. Fossiiliyhtiöt vastustavat tätä ja etsivät ja avaavat jatkuvasti uusia esiintymiä hyödyntäen uusinta tekniikkaa. Tälle laajenemiselle pitäisi pystyä asettamaan STOP, mutta yhtiöt ovat taitavia lobbaamaan ja vetoamaan elinkeinovapauteen ja kansainvälisiin vapaakauppasopimuksiin. 

Kehitysmaissa mutta osin myös teollistuneissa maissa kentät aukeavat yhtiöille niiden luvatessa työpaikkoja ja tuloja valtioille. Myös lahjonta on tavallista. Mutta valtiot eivät ole halutessaan voimattomia. Esimerkiksi vesisärötys on kielletty EU:n alueella. Yhdysvaltojen esimerkistä näemme, että presidentti pystyy kyllä vaikuttamaan fossiiliyhtiöiden toimintaan (Obama vs. Trump vs. Biden). 

Fossiilitalous vs. ekotalous

On syytä palata Naomi Kleinin analyysiin kapitalismista. On totta, että kapitalismin logiikka on ollut omiaan lisäämään kulutusta ja motivoinut ottamaan käyttöön yhä uusia fossiilisia energialähteitä. Halvan ja helppokäyttöisen energian saatavuus johti taloudellinen kasvuun, joka alkoi 1800-luvulla. Tämän kehityksen tuloksena on muotoutunut erityinen fossiilitalous (tai fossiilikapitalismi), joka voi toimia vain kuluttamalla yhä lisää fossiilienergiaa. 

Tieto ilmastomuutoksen vaikutuksista pakottaa rakentamaan ekotaloutta, jossa fossiilisten polttoaineiden käyttö on minimaalista, energiatehokkuus on maksimaalista, uusiutuviin luonnonvaroihin (aurinko, tuuli, vesi) perustuva energiatuotanto vallitsevaa ja hiilidioksidin ja muiden ilmastokaasujen (metaani jne.) talteenotto laajaa ja kannattavaa. Ekotalous tulee olemaan hiilineutraalia, mikä taataan kasvattamalla hiilinieluja. 

Kleinin ratkaisu ekotalouteen siirtymiseksi on vallitsevan talousjärjestelmän ja sitä tukevan uusliberalistisen ajattelumallin kumoaminen. Se mikä Kleinin mallissa jää epäseläksi on yritysten rooli ekotalouden rakentamisessa. Kleinin raju kritiikki ”tuhokapitalismia” kohtaan tekee myös ”hyvistä yrityksistä” syypäitä ilmastokriisiin. Tämä aiheuttaa epäluuloja myös niitä yrityksiä kohtaan, jotka vähentävät rajusti fossiilisten polttoaineiden käyttöä, luovat uutta teknologiaa kestävää energiataloutta varten, kehittävät sähköautoja ja laitteita maalämmön hyödyntämiseen jne. (Ks. Isomäki 2019). Monia ympäristöaktivisteja ei miellytä puhe ilmastonmuutoksen avaamista suurista liiketoimintamahdollisuuksista. Mutta ilman yrityksiä ja niiden innovaatioita ilmastokriisin ratkaisu ja ekotalouteen siirtyminen on mahdotonta.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana yritysten asenteissa on tapahtunut suuria muutoksia. Lähes kaikki suuret yritykset (esim. lento- ja teräsyhtiöt) ilmoittavat vähentävänsä tuotantonsa hiilijalanjälkeä, korvaavansa fossiilisten polttoaineiden käyttöä uusiutuvalla energialla. Tämä koskee myös fossiiliyhtiöitä. Samaan aikaan monet yritykset kehittävät ratkaisuja, jotka helpottavat siirtymää ekotalouteen. Investoinnit ympäristölle haitallisiin yrityksiin vähenevät ja sijoittajat korostavat ekologista tuotantoa ja eettistä vastuullisuutta. Epäilemättä tässä ”liikehdinnässä” on myös bluffia ja brändien maineen parantamista, mutta suunta on oikea. 

Sen sijaan Kleinin kritiikki kapitalismin logiikkaa ja uusliberalismia kohtaan on terävää. Ilmastokriisiä ei ratkaista yksityistämällä julkista toimintaa, vähentämällä veroja ja heikentämällä julkisia palveluja, kuten sosiaaliturvaa. Uusliberalismin vaatimukset sääntelyn purkamiseksi ja globaalin vapaakaupan laajentamiseksi heikentävät kansallisia keinoja torjua ilmastonmuutosta. Julkista hallintoa tarvitaan entistä enemmän isojen infrastruktuurihankkeiden toteuttamisessa ja ilmastonmuutoksen mukanaan tuomien sääilmiöiden torjumisessa (kuivuus, tulvat, hirmumyrkyt, metsäpalot jne.). Tarvitaan ennaltaehkäisyä ja sopeutumista, molemmat asioita, joita yritykset eivät juuri tee. Vain valtiot voivat asettaa sitovia päästötavoitteita ja säännellä haitallista tuotantoa. 

Ilmasto-oikeudenmukaisuus vaatii julkisen hallinnon toimenpiteitä. Ilmastonmuutokset vaikutukset ja sen torjumisen aiheuttamat välttämättömät toimenpiteet koskettavat köyhiä ihmisiä ja maita paljon rankemmin kuin teollistuneita maita ja niiden keskiluokkaa. Tarvitaan kriisiapua, sosiaaliturvaa, uutta infrastruktuuria ja perinteisen ekologisen elämäntavan suojelua. Niinkin perustava tarve kuin puhdas vesi, ei ole itsestään selvä haavoittuvilla alueilla. 

Ilmastonmuutoskeskustelun yksi keskeinen johtopäätös on, että kulutusta on yksinkertaisesti vähennettävä. Tämä ei ole mannaa jatkuvan kasvun nimeen vannovalle uusliberalismille ja sen takana olevalle taloustieteelle. Talouskasvun ideologia on iskostettu niin hyvin kaikkien tajuntaan, että hyvinkin edistykselliset hallitukset/valtiot mittaavat onnistumistaan ja kilpailukykyään talouskasvun mittareilla. Tässä näemme hyvin kuinka ns. syväliberalismi toimii (Lahtinen & Purokuru 2020). 

Ekotalous vaatii onnistuakseen ihmisen ja luonnon suhteen uudelleenmäärittelyä. Ihminen ei voi asettua luonnon yläpuolelle ja ajatella, että kaikki mikä hyödyttää ihmistä on sallittua. Ihan kirjaimellisesti ihminen on luontoa ja luonnossa. Ihminen elää puhtaasta ilmasta, vedestä ja maaperästä: ihminen tarvitsee näitä ekosysteemipalveluja. Alkuperäiskansojen elämänkatsomuksessa sanoin kuin suurissa uskonnoissa elämän ja maan kunnioitus on keskeisessä asemassa. Olemme täysin riippuvia ”Äiti maan” suosiollisuudesta. Luonto ei ole mykkä kone, vaan se vastaa tekoihimme omalla kielellään, jota meidän on opittava lukemaan. 

Talouden kannalta keskeiseksi luontosuhteen vaalimisen periaatteeksi nousee uusintaminen. Luonnon kyky uudistua on kaikissa ihmisen toimissa otettava huomioon. Itse olen puhunut tässä mielessä kestävistä innovaatioista (ks. Hautamäki 2008). Uusintamisen periaate on jyrkästi ristiriidassa luonnon lyhytjänteistä hyväksikäyttöä edustavan ekstraktivismin kanssa.

”Olennaista on, että eläminen ilman ekstraktivismia tarkoittaa lähes täydellistä nojaamista resursseihin, joita voi jatkuvasti uusintaa. Ruokaa voidaan viljellä menetelmillä, jotka suojaavat maaperän hedelmällisyyttä. Energiaa voidaan tuottaa menetelmillä, jotka valjastavat käyttöön auringon, tuulen ja aaltojen uusiutuvaa voimaa.  Metalleja voidaan valmistaa kierrätetyistä ja uudelleenkäytetyistä lähteistä. … Uusintaminen [vastakohtana resilienssille, AH] taas on aktiivista – sen kautta osallistumme kokonaisvaltaisesti elämän luovuuden maksimointiin.” (s. 591)

Kirjansa viimeisessä luvussa Klein puhuu lisääntymisoikeuksista, joka tarkoittaa kaikkien eliölajien mukaan lukien ihmisten oikeutta lisääntyä luontaisesti. Hän kertoo tapauksista, jossa fossiilitehtaat ja kaivokset ovat heikentäneet naisten kykyä synnyttä. Suuret öljyvuodot merissä ovat tuhonneet monien eliölajien kyvyn lisääntyä. Suuret koralliriutata ovat häviämässä. Onko Äiti maa kuolemassa!

Miten ilmaston lämpenemistä voidaan rajoittaa

Ilmastohätätila vaatisi välittömästi siirtymistä fossiilisista energialähteistä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön. Saastuttamattomia energialähteitä ovat esimerkiksi aurinko-, tuuli- ja vesivoima, maalämpö jne. Fossiilienergiaa turvallisempi mutta silti kasvuhuonekaasuja tuottava energialähde on bioenergia (öljy ja kaasu). Siirtymä uusiutuvien luonnonvarojen käyttöön tapahtuu kuitenkin hitaasti, koska talousjärjestelmämme perustuu halvan hiilen, öljyn ja maakaasun käyttöön. Kieltojen ja rajoituksien sijaan suositaan markkinamekanismeja: kalleutetaan saastuttavia energiamuotoja kuten kivihiiltä ja halvennetaan ilmastopositiivisia energiamuotoja, kuten tuulivoimaa. Julkiset investoinnit uusiutuvien energiamuotojen kehittämiseen ja hyödyntämiseen ovat merkittävä muutostekijä. 

Ilmastonmuutoksen torjuntaan on kehitetty ja kehitetään erilaisia ”mekanismeja”, joihin liittyy sääntelyä ja veroluonteisia maksuja, mutta myös kannusteita. Tunnettu esimerkki on päästökauppa. Klein kuvaa päästökauppaa hyvin negatiivisesti. Päästökaupan idea on hinnoitella päästöt ja maksaa jokaisesta tuotetusta hiilidioksiditonnista ”markkinahinta”.  Tämä on sikäli intuition vastaista, että se sallii suuret päästöt sille joka pystyy maksamaan niistä, kun taas ilmastonmuutoksen kannalta nimenomaan päästöjä pitäisi voimakkaasti vähentää. YK:n päästökauppajärjestelmässä yritykset voivat käydä keskenään kauppa: Yritys, joka päästöt ovat vähäisiä voi myydä oikeuksia yritykselle jonka päästöt ovat korkeita. Tämä on synnyttänyt myös hyväksikäyttöä. Jotkut yritykset luovat keinotekoisesti päästöoikeuksia ja tekevät niillä rahaa (ks. luku Kauppaa saasteilla). Myös erilaiset kompensaatiomekanismit näyttävät synnyttävän keinottelua. 

EU:n päästökauppajärjestelmässä kunkin maan kokonaispäästöille asetetaan yläraja. Sen puitteissa sitten ”myydään” päästöoikeuksia huutokaupalla. Tietyissä tapauksissa päästöoikeuksia voi saada ilmaiseksi. Euroopan järjestelmä toimi aluksi huonosti. Kysyntää päästöoikeuksille oli vähemmän kuin yläraja sallisi ja lisäksi päästöoikeuden hinta oli pudonnut niin alas, että kannusteet vähentää päästöjä ovat heikkoja. Nyt kuitenkin järjestelmä toimii paremmin ja päästöoikeuden hinta on noussut lähes 35 euroon hiilitonnia kohti ja suunta on ylöspäin.

EU:n on kehittämässä muitakin mekanismeja, joista kiinnostavin on hiilitullimekanismi. Tässä ns. hiilirajamekanismissa EU:n ulkopuolisten maiden on maksettava sama hiilen hinta, jonka EU:n yritykset jo maksavat. Tämä asettaa EU:n yritykset ja muut yritykset samalle viivalle eikä epäreilua kilpailua syntyisi.  Mekanismi kannustaa EU:n ulkopuolisten maiden tuottajia vähähiilisempään tuotantoon.

Naomi Klein ehdottaa hiiliveron käyttöönottoa. Hiilivero on otettu käyttöön mm. Australiassa ja Kanadassa. Yksi mahdollisuus olisi asettaa tasasuuruinen vero kaikille kasvihuonepäästöille. Tämä kannustaisi vähentämään niitä päästöjä, jotka voidaan saavuttaa edullisimmin. Hiiliveron sijaan tai rinnalla voidaan verottaa hiilijalanjälkeä, mitä on kuitenkin vaikea mitata.  Hiiliveron tuotosta merkittävä osa pitäisi käyttää uusiutuvien energialähteiden kuten aurinko- ja tuulivoiman kehittämiseen. Samasta tuotosta pitäisi kompensoida niitä haittoja, joita joillekin aiheutuu nousevista veroista. Esimerkkinä on autoveron korotusten kompensoiminen niille, joille henkilöauton käyttö on välttämättömyys esimerkiksi liikkumisrajoitteiden tai maaseudun pitkien etäisyyksien takia. 

Kaikkein huolestuttavin idea ilmastonmuutoksen torjumiseksi on manipuloida ilmakehää niin että se heijastaa osan auringon säteistä takaisin avaruuteen. Tehokkaimmaksi keinoksi on katsottu sulfaatin suihkuttaminen ilmakehään. Taivaalle syntysi eräänlainen katto, joka estäisi ilmaston lämpenemisen. Tulivuorten purkauksista saatujen kokemusten perusteella tiedetään kuitenkin, että tällaisten ilmiöiden vaikutukset olisivat hyvin epätasaisia lisäten sateita toisaalla ja kuivuutta toisaalla. Lisäksi ilmakehässä oleva hiilidioksidi jäisi sinne jatkaen tuhojaan. Tällainen ”Solar Radiation Management” (SRM) vähentäisi mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta ja synnyttäisi aivan arvaamattomia vaikutuksia, jotka voisivat olla äärimmäisen tuhoisia joillekin maapallon alueille. Traagista on, että tällaisten suunnitelmien laatimisella halutaan tehdä tarpeettomaksi hiilidioksidipäästöjen vähentäminen: meidän ei tarvitse muuttaa toimintaamme kunhan vain ilmakehään suihkutetaan lisää kemikaaleja. 

Koska energian tuotannon muutokset vaativat aikaa ja 10 vuoden etsikkoaika menee nopeasti, on puhuttu siirtymäkaudenenergiaratkaisuista. Tällaiseksi väliajan ratkaisuksi on tarjottu siirtymistä ”kaasutalouteen”. Naomi Klein torjuu tällaisen ajattelun, koske siirtymäkausilla vain viivytetään oikeaa siirtymistä fossiilivapaaseen talouteen. Kleinin mukaan kaikki panokset on nyt pantava fossiilivapaiden energiamuotojen nopeaan leviämiseen ja sen vaatiman infrastruktuurin rakentamiseen ja samalla ajettava alas hiilivoimaloita ja vähennettävä öljyn ja maakaasun käyttöä. 

Kansalaiset muutoksen tekijöinä          

Kleinin analyysin mukaan fossiiliyhtiöt eivät vapaaehtoisesti luovu fossiilienergian tuotannosta eivätkä uusien lähteiden etsimisestä ja hyödyntämisestä ympäristöä uhkaavien teknologioiden avulla.  Fossiiliyhtiöiden valtavat voitot antavat niille keinoja painostaa ja lahjoa päätöksentekijöitä. Useassa tapauksessa tämä merkitsee, että eri maiden hallitukset katsovat sormiensa lävitse yhtiöiden toimintaa, joka vahingoittaa paikallisia ihmisiä ja uhkaa koko ihmiskuntaa. Päätöksentekijät eivät kuuntele kansalaisia eivätkä ota huomioon kansalaisten tarpeita ja huolia. On myös useita esimerkkejä siitä kuinka valtakoneisto, poliisi ja jopa armeija komennetaan tukahduttamaan ilmastonmuutosta vastustavia mielenosoituksia ja aktiota. Tämän takia Klein puhuu demokratian kriisistä.

Uusiliberalismin ja markkinatalouden propaganda on muodostanut merkittävän esteen kansalaisliikkeiden nousulle. Klein dokumentoi kuitenkin kasvavaa tyytymättömyyttä kansalaisten keskuudessa ja tuo esiin vahvoja esimerkkejä ihmisten uusista tavoista vastustaa ilmastonmuutosta ja fossiiliyhtiöitä. Toisaalta eräät merkittävät ilmastojärjestöt kuten The Nature Conservancy ovat liittoutuneet fossiiliyhtiöiden ja hallitsevan talouseliitin kanssa uskoen, että yritykset muuttavat toimintaansa kun löydetään tapoja tehdä bisnestä ilmastonmuutoksella. Ilman että muutetaan järjestelmiä radikaalisti, tehdään pieniä parannuksia esimerkiksi hiilen talteenotossa tai prosessien vaatiman veden käytössä. Nämä muutokset vain lykkäävät välttämätöntä nopeaa siirtymistä fossiilivapaisiin energiamuotoihin. Kuvaavaa näille epäpyhille alliansseille on, että fossiiliyhtiöt rahoittavat tällaisia järjestöjä, jotka puolestaan vakuuttavat kansalaisille, että yhtiöt taistelevat tosissaan ilmastonmuutosta vastaan.

Kleinin kirja on kuitenkin optimistinen. Kiinnostavimpia esimerkkejä on alkuperäiskansojen taistelu fossiiliyhtiöitä vastaan. Kanadan perustuslaki tunnustaa alkuperäiskansojen oikeudet, kuten oikeuden itsehallintoon ja oikeuden harjoittaa perinteistä kulttuuria ja tapoja. Laajat alueet Kanadassa ovat juuri alkuperäiskansojen elinalueita. Kun näillä alueilla porataan öljyä, louhitaan hiiltä tai kaivetaan öljyhiekkaa ja kuljetetaan niitä tuhansia kilometrejä putkilla tai junilla, syntyy korvaamattomia vahinkoja. Järvien ja jokien vedet ja pohjavedot saastuvat, hedelmällinen pintamaa hävitetään, perinteiset laidunalueet tuhoutuvat ja ikivanhat tavat metsästää ja kalastaa käyvät mahdottomiksi. Alkuperäiskansat ovat heränneet vastustamaan perinteisten elämäntapojensa ja elinkeinojensa tuhoamista ja vaativat oikeuksiaan. Monet valtaväestöön kuuluvat kansalaiset tukevat näitä vaatimuksia ja osallistuvat mielenosoituksiin ja kampanjoihin.  Vastaavaa tapahtuu muuallakin, kuten Yhdysvalloissa ja Etelä-Amerikassa. Näitä vaatimuksia voidaan perustella mm. vetoamalla YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien julistukseen vuodelta 2007. 

”[A]lkuperäiskansojen oikeudet voivat olla vahvimpia välineitä, joilla voimme suojella meitä kaikkia ilmastokaaoksen vaikutuksilta tulevaisuudessa.” (s. 498)

Ilmastonmuutoksen torjumisen tärkein voimavara ovat kansalaiset. Yhä useammat ihmiset ovat havahtuneet ilmastonmuutokseen ja alkaneet toimia aktiivisesti sen torjumiseksi ja päätöksentekijöiden painostamiseksi. Ilman tällaista aktivismia päätöksentekijät tuskin muuttavat ympäristöpolitiikkaansa. Vahva esimerkki on Kreikasta, jossa Halkidikissa taisteltiin kultakaivosta vastaan. Eldorado niminen kaivosyhtiö halusi perustaa avolouhoksen. Alue on kaunista perinteistä maaseutua, jolla vierailee runsaasti turisteja.  Paikalliset asukkaat halusivat säilyttää alueen koskemattomana ja järjestivät mielenosoituksia ja yrittivät estää maansiirtokoneiden toimintaa. Tämä taas johti siihen, että poliisivoimat tulivat puolustamaan Eldoradon kaivaustoimintaa ja asettuivat paikallisia ihmisiä vastaan kovin ottein. 

Helpoimmin vastarinta syntyy paikallisesti, kun kaivostoiminta tai öljynporaus uhkaa paikallisen väestön elinolo, saastuttaa vedet ja maaperän ja haittaa perinteisen elinkeinojen harjoittamista (maatalous, metsästys ja kalastus). Paikallisten liikkeiden vaatimuksena on usein myös peruuttaa energia- ja vesituotannon ulkoistukset (esim. sähkölaitokset ja vesilaitokset)  ja ottaa ne julkiseen hallintaan. Samoin kansainvälisten maatalousyritysten dominanssi ruoantuotannossa voidaan osittain korvata paikallisella ympäristöystävällisellä maataloudella. Klein esittelee agroekologiaa, joka on tuotantomalli, jossa pienviljelijät soveltavat nykyaikaista tiedettä ja paikallistietämystä yhdistäviä kestäviä viljelymenetelmiä. (s. 184). 

Paikalliset liikkeet eivät yksin riitä kääntämään energiatuotannon suurta linjaa. Siihen tarvitaan laajaa yhteistyötä eri puolilla toimivien paikallisten ja globaalien ympäristöjärjestöjen kanssa. Kleinin perussanoman mukaan tähän yhteistyöhön ja liikehdintään on saatavissa mukaan eri alojen järjestöjä ja liikkeitä, kuten feministit, Occupy Wall Streetin kaltaisia taloudellista eriarvoisuutta vastustavia liikkeitä, luonnon monimuotoisuutta ajavia liikkeitä, sosiaaliturvaa edistäviä liikkeitä jne. Kaikki liittyy kaikkeen ja suurena yhdistävänä tekijänä toimii juuri ilmastonmuutoksen torjuminen. 

Fossiiliyhtiöt, jotka ovat Kleinin kirjan pahiksia, joutuvat kohtaamaan kasvavan vastarinnan ja julkisen mielipiteen paineen. Siirtymä fossiilittomaan energiatuotantoon heikentää fossiiliyhtiöiden taloudellista tulosta ja niiden markkina-arvoa. Lisäksi kasvava ympäristötietoisuus johtaa siihen, että fossiilienergiayhtiöihin ei enää haluta investoida ja monet suuret rahastot vetävä sijoituksiaan pois fossiiliyhtiöistä. Tätä kieltä yritykset ymmärtävät ja monet fossiiliyhtiöt panostavat nyt bioenergiaan ja uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen (aurinkoenergia, tuulivoimalat).

Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina

Naomi Kleinin kirjan kantava teema on tavallisten ihmisten ja kansalaisten toiminta ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Meitähän ja meidän perheitämme ja lapsiamme ilmastonmuutos koskee. Yritysten voitot ovat tämän rinnalla aivan sivuseikka. Ihmisiä todella huolestuttaa ilmastonmuutos. Ilmastoahdistusta aiheuttaa erityisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi välttämättömien tekojen puuttuminen: hiilidioksidipäästöt kasvavat jatkuvasti – ainakin globaalissa mittakaavassa. Luvattuja päästöjen vähennyksiä tehdään aivan liian hitaasti ja epäolennaisilla tavoilla.

Kleinin mukaan kansalaiset ovat nyt keskeisessä asemassa. Kyse ei ole siitä, että kansalaiset pienentäisivät omaa hiilijalanjälkeään vaikka sekin on tärkeää, vaan siitä että kansalaiset alkaisivat vaatimaan muutoksia ja painostamaan sekä yrityksiä että päätöksentekijöitä vaikuttaviin tekoihin. Klein peräänkuuluttaa aktivismia ja kansalaistottelemattomuutta, jos ääni ei muuten kuulu. Greenpeace ja Elokapinaliike toimivat juuri näin. Suomessa Elokapina on julistanut ilmastonhätätilan ja vaatii hiilineutraaliutta jo vuonna 2025. Elokapina käyttää väkivallattomia keinoja, kuten istumalakkoja kaduilla. Liike on myös kohdannut virkavallan mielivallan. 

Kun olin viimeistä vuotta Sitran palveluksessa (2008), vedin Esko Ahon asettamaa asiantuntijaryhmää, joka pohti yhteiskunnan muutoksia ja muuttamista. Asiantuntijaryhmän loppuraportin Muutoksen Suomi tunnuslauseeksi nousi kuin itsestään teesi: Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina”. Tämä palautui mieleen kirjoittaessani tätä artikkelia. Teesin molemmat osat ovat yhtä tärkeitä. Monissa Kleinin esimerkeissä julkinen hallinto on asettunut yritysten puolelle ja tukahduttanut mielenosoitukset ja aktiot väkivalloin määräämällä poliisit paikalla pamppuineen ja kyynelkaasupanoksineen. Virkavalta on siis asettunut ihmisiä ja heidän oikeuksia vastaan. Tätä juuri on demokratian kriisi. Teesi ”instituutiot ihmisten tukijoina”  tarkoittaa nimenomaan sitä, että yhteiskunnalliset laitokset puolustavat kaikissa olosuhteissa ihmisten oikeuksia ja tukevat heidän pyrkimyksiään hyvään, tasapainoiseen elämään keskenään ja luonnon kanssa.

Taustaluettavaa

Hautamäki, Antti. 2008. Kestävä Innovaatio. Innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä. Sitran raportteja 76. Sitra. 

Hautamäki, Antti. (toim.). 2008. Muutoksen Suomi. Ihmiset muutoksen tekijöinä, instituutiot ihmisten tukijoina. Sitra. 

Isomäki, Risto. 2019. Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. Into. 

Klein, Naomi. 2019. Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto. Suomentaneet Teppo Eskelinen, Kaj Lipponen ja Henri Purje. Into.

Lahtinen, Vaikka & Purokuru, Pontus. 2020. Mikä Liberalismia Vaivaa? Kosmos.

Taalas, Petteri. 2021. Ilmastonmuutos. Tammi.

Viewpoint Relativism

January 3, 2020

Springer

Viewpoint relativism  is a new approach to epistemological relativism based on the concept of points of view (Hautamäki, 2020). Epistemological relativism is characterized as a form of epistemology accepting the following two theses (cf. Baghramian, 2004; O’Grady 2002):

  1. knowledge (or truth, justification etc.) is always relative to some particular framework (culture, language, point of view, evaluation standard etc.), and that
  2. no framework is privileged over all others.

According to the first condition, knowledge (truth or justification) is dependent on the framework (or point of view) in which statements are presented. Therefore, absolute claims independent of frameworks do not exist. Meanwhile, the other condition denies that any one framework is better or more correct than any others. This can be expressed by saying that no neutral criteria exist to arrange the frameworks into a hierarchy.

The novelty of viewpoint relativism is to apply a definite concept of points of view to define relativism and defend it against standard criticism.  Points of view are often equated with perspectives or even conceptual frameworks, but the exact nature of points of view are seldom presented. Some exceptions are Hautamäki (1983, 1986, 2016), Vazques and Liz (2015), Lehtonen (2011), and Colomina-Almiñana (2018).  In my recent book Viewpoint Relativism (2020) I defined a point of view to be a three element system [S,O,A] where S is the subject and O is the object of point of view whereas A is an aspect of O representing O to S. In short, in a point of view, an aspect represents the object for the subject. Aspects are natural, social or psychological features of objects or things. What is characteristic for points of view it that they include choosing features of an object to represent it.

The “philosophy” of viewpoint relativism can be condensed into six theses.

  1. There is no viewpoint neutral way to approach reality.
  2. All people have their own subjective points of view, but they can be objectified.
  3. Each object can be considered from several different points of view.
  4. There are no absolute, privileged or universal points of view.
  5. Points of view are suited to be improved and changed.
  6. Different kinds of criteria can be used to compare points of view.

Each of them contains an important philosophical issue. Especially the first thesis expresses the basic tenet of viewpoint relativism: to approach relativity we always use a point of view. The world is “seen” trough the “lenses” or “filters” of points of view used.

To define viewpoint relativism, I refer to epistemic questions. They are questions about basic epistemological issues: truth, justification, existence, rationality etc. The standard form of an epistemic question is

Is the claim X true (or justified)?

or

Is the entity or property X existent?

Here X might be a sentence like “Climate change is caused by human actions”, or a property like “spouse”.  These questions are viewpoint-dependent, if in order to answer it, some point of view must be referenced. Thus the answer to Q has an extended, complete form:

The claim X is true [from the point of view P].

I define viewpoint relativism as a hypothesis according to which viewpoint-dependent epistemic questions exist. The viewpoints relativism is not committed to claim that all epistemic questions are viewpoint-dependent. This would be global or universal relativism, but viewpoint relativism is local, accepting that perhaps only some types of epistemic questions are viewpoint-dependent, like statements in mathematics or physics. Therefore viewpoint relativism is a testable hypothesis.

Relativism is often claimed to be committed to keep all points of view equally good (Boghossian, 2006; Bagramian, 2019). According to viewpoint relativism, all viewpoints are in fact comparable and could be evaluated by different criteria, like the practical consequences of points of view. In defending viewpoint relativism it crucial to note, that “no neutrality” does not imply “equally good” in relations to points of view (Kusch 2019).

Philosophically viewpoint relativism is in opposition to realism, according to which reality and the truth are independent of the human mind (Niiniluoto, 1999): Reality determines the verity of statements independently of what we know. Viewpoint relativism is a form of anti-realism which argues that “the talk of a reality that is completely independent of our judgement is incoherent” (Baghramian, 2004, p. 229). It’s worth to stress that anti-realism is not idealism, which denies the existence of external reality.

Viewpoint relativism takes different forms in various fields of epistemology. Let’s consider here the questions of truth, justification and existence. The question of truth is fundamental in all fields of epistemology. In viewpoint relativism the truth of statements is dependent on aspects used to represent objects of knowledge. If a point of view is P =[S,O,A], then the statement p is true from the point of view P if p is true of O interpreted as A (or qua A). For example, if somebody is considering hospitals form the point of view of the quality of nursing, then the statement that the hospital is effective, must be related to nursing: True, if it’s effective from the point of view of nursing. Still, it might be ineffective from the point of view of finance.  Thus, it might be turn out that he same statement is true and false at the same time, but from different points of view. In the book Viewpoint Relativism (2020), there is an exact definition for viewpoint dependent notion of truth, based on the  logic of viewpoint (Hautamäki, 1983).

Justification is the basic notion of epistemic relativism. For example, it is needed for defining the standard concept of knowledge: knowledge consists of true, well justifies believes. Viewpoint relativism consider justification in relation to epistemic systems, consisting of different standards or principles used in justification. A statement is justified not absolutely, but relative to epistemic systems. Epistemic systems are selected by epistemic points of view, deciding what epistemic standards are relevant. So the “formula” of justification is:

epistemic point of view -> epistemic system -> justification.

It follows from this approach that there might be real disagreements about knowledge. In such a disagreement, the dispute is difficult or even impossible to solve if both parties are strongly committed to their epistemic systems. One way out is to change own point of view, thanks of new evidence, methods, and comparison.

A word about objective knowledge. Realism tends to see the correspondence with objective reality as a defining condition knowledge. But knowledge could be defined also in term of consensus in epistemic communities. If a statement is accepted from all points of view, that is, it is invariant in community, then we can consider it to be objective knowledge. Of course, objective knowledge must be justified from all points of view in community. Objective knowledge needs not be invariant, but, anyhow, it must be true and well justified from some point of view in community (cf. Hautamäki 2020, Chapter 5.2.2).

Ontological relativism deals with the questions about reality, its objects and their properties. Ontological relativism is often defined referring to articulation of reality by conceptual frameworks.  Compare how Hilary Putnam (1981, p. 52) expresses conceptual relativism:

“Objects” do not exist independently of conceptual schemes. We cut up the world into objects when we introduce one or another scheme of description.”

This proposition characterizes a version of relativism, which Putnam calls “internal realism”. Its opposition is “metaphysical realism” according to which….

The world consists of some fixed totality of mind-independent objects. There is exactly one true and complete description of “the way the world is.” Truth involves some sort of correspondence relation between words or thought-signs and external things and sets of things. (Putnam, 1981, p. 49)

Viewpoint relativism claims that ontology is a function of points of view and reality. This means that what objects there are is dependent on both points of view and reality itself. Points of view are ways to conceptualize the world. Viewpoint relativism rejects essentialism and the existence of natural kinds (like species of animals). The core question here is that similarity of objects is not absolute but dependent on which properties (qualities) are considered to be relevant by points of view.

Sometimes relativists deny that there are universal principles of rationality. I think that the situation is more complicated. I agree that there are quite different principles used in different sciences and in different cultures. But I still believe that we can find some general principles which are as universal as possible and which are working as norms in all reflective discussion. These principles define what I call core rationality (cf. O’Grady, 2002). So far, I have identified four of them: principles of consistency, deduction, induction and evidence. I think that they provide tools for rational discussion, especially in philosophy and science.

Beside core rationality, philosophical discussion has some conditions, which guarantee its possibility (Hautamäki, 2020, Chapter 2). I have collected these conditions under the term C-theory, where C refers to common or even common sense. C-theory consists of a theory of common language (C-language), a common conception of truth (C-truth) and sheared conception of reality (C-reality). C-language is our common language, which we use to communicate. In communication we have to use common words, which have fixed meanings (C-meaning) in language but which are always subjectively interpreted (S-meaning).  By C-language we can describe our experiences and common world, which I call C-reality. Equally important is to assume, that we have a common conception of truth; without which we can’t trust on each other in communication. According to this shared C-truth, true is to say how things are (Lynch, 2005). Often this kind of truth concept is stated to be correspondence theory, but I consider it to be more primitive, intuitive concept which could be elaborate in many directions leading to different theories of truth, like correspondence theory, consensus theory, or pragmatistic theory.

Viewpoint relativism has great impact on the orientation in our pluralistic modern society. I call critical relativism the societal view which accepts the following maxims (Hautamäki, 2020, Chapter 8.1.):

  • Plurality: Recognise the plurality of points of view;
  • Tolerance: Tolerate and listen to points of view differing from yours;
  • Criticality: Weigh every point of view.

Viewpoint relativism explains the plurality of different opinions and approaches: behind opinions there are often, but not always, different points of view about common issues. But from the fact of plurality of opinions we can not infer that they are equally good. Therefore we have to be critical towards all points of view and weigh them. It’s important to note that tolerance and criticality are not in contradiction: tolerance is against suppression of different opinions and criticality is against accepting all opinions. In the discussion about post-truth era recognizing pluralism and accepting misinformation (lies) are confused. Accepting pluralism does not give anybody the right to lie or distribute misinformation.

References

Baghramian, M. (2004). Relativism. London: Routledge.

Baghramian, M. (2019). Virtues of Relativism. Aristotelian Society Supplementary Volume, 93(1), 247–269.

Boghossian, P. (2006). Fear of Knowledge: Against Relativism and Constructivism. Oxford: Oxford University Press.

Colomina-Almiñana, J.J. (2018). Formal Approach to the Metaphysics of Perspectives: Points of View as Access. Springer.

Hautamäki, A. (1983). The Logic of Viewpoints. Studia Logica, 42(2/3), 187–196.

Hautamäki, A. (1986). Points of view and their logical analysis. Acta Philosophica Fennica, 41. Helsinki: Societas Philosophica Fennica.

Hautamäki, A. (2016). Points of View, A Conceptual Space Approach. Foundations of Science, 21, 493–510.

Hautamäki, A. (2020). Viewpoint Relativism, A New Approach to Epistemological Relativism based on the Concept of Points of view. Synthese Library 419. Springer.

Kusch, M. (2019). Relativist Stances, Virtues and Vices. A Comment of Maria Baghramian’s Paper. Aristotelian society, Supplementary Volume, 93(1), 271–291.

Lehtonen, T. (2011). The Concept of a Point of View. SATS, 12, 237–252.

Lynch, M.P. (2005). True to Life, Why Truth Matters. Cambridge, Mass.: The MIT Press.

Niiniluoto, I. (1999). Critical Scientific Realism. Oxford: Oxford University Press.

O’Grady, P. (2002). Relativism. Chesham: Aucumen.

Putnam, H. (1981). Reason, truth and history. Cambridge, Mass.: Cambridge University Press.

Vázquez, M & Liz, M (Eds.) (2015). Temporal Points of view, Subjective and Objective Aspects. Springer.

Latourin mukaan ilmastonmuutos murtaa vasemmisto-oikeisto-akselin

June 25, 2019

 

Poliittisen kentän jakaminen vasemmistoon ja oikeistoon ei ole enää pitkään aikaan tuntunut toimivalta. Yksi tämän jaon ongelmia on kummankin ”leirin” sisäinen jakautuminen liberaaleihin ja konservatiiveihin. Liberaalit arvostavat ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja yksilönvapauksia. Konservatiivit suhtautuvat kielteisesti moniarvoisuuteen ja haluavat pitää kiinni perinteisistä, kansallisista arvoista.

Globalisaatio

Suhtautuminen globalisaatio synnyttää myös jakoja. Globalistit haluavat kansallista avoimuutta ja kansainvälistä vuorovaikutusta. Globalisaation vastaskohtana on tämän näkemyksen mukaan nationalismi, oman kansakunnan asettaminen muiden yläpuolelle ja kanallisvaltion puolustamista globaaleja voimia vastaan.

Globalisaatiolla on toisetkin kasvot. Globalisaatio on markkinatalouden ulottamista koko maailmaan vapauttamalla kauppa ja purkamalla sääntelyä. Tämä on uusliberalismi mukaista globalisaatiota. Tähän globalisaatioon liittyy kaksi aikamme suurinta ongelmaa: taloudellisen eriarvoisuuden kasvu ja ilmastonmuutos.

Latour Down to Earth

Ranskalainen filosofi Bruno Latour yrittää purkaa tätä vyyhteä 2018 ilmestyneessä kirjassaan Down to Earth, Politics in the New Climate Regime. Latourin lähtökohtana on ilmastonmuutos, jonka hän näkee vievän ”maan jalkojemme alta”. Maapallo ei yksinkertaisesti riitä meille ihmisille. Kulutamme enemmän kuin maa kykenee tuottamaan. Ilmastonmuutos hävittää viljelykelpoista maata ja ajaa ihmisiä etsimään turvaa ja ravintoa muualta: tämä on ilmastopakolaisuutta. Laajasti ottaen elintilamme kapenee. Kohta kenelläkään ei ole ”kotimaata”. Tämä tekee modernisaation ja siihen perustuvan globalisaation mahdottomaksi.

Miten tähän reagoidaan. Yksi suhtautumistapa on kieltää ilmastonmuutos ja samalla sulkea muu maailman oman yhteiskunnan ulkopuolelle. Toinen suhtautumistapa on etsiä ”territoriota”, johon asettua ja laskeuta (land): tästä kirjan nimi Down to Earth. Latourin yksi perusväite on, että tämä kysymys jakaa meitä enemmän ja voimakkaammin kuin perinteinen jako oikeistoon ja vasemmistoon.Kysymys territorion löytymisestä koskee meitä kaikkia: ”What is certain is that all find themselves facing a universal lack of shareable space and inhabitable land.” (s. 9)

Eliitin petos

Latourin kiinnostavin väite on, että taloudellis-poliittinen eliitti (kaikkein rikkaimmat ja vauraimmat ihmiset) on jo aikaa sitten tehnyt päätöksen, että koska maailma ei riitä kaikille, uhrataan enemmistö ja pelastaudutaan omiin turvasatamiin. ”The earth no longer had room for them [eliitti] and for everyone else.” (p.1).  Tämä eliitti kieltää ilmastonmuutoksen. Tästä on esimerkkinä Trumpin Yhdysvallat.

Latour yhdistää eriarvoisuuden kasvun, sääntelyn purkamisen (globalisaation) ja ilmastonmuutoksen kieltämisen saman ilmiön eri puoliksi. Tämä niputtaminen avaa tien analysoida poliittisen kentän muutoksia ja erityisesti vasemmisto-oikeisto-erottelun heikkenemistä.

Globalisaation plussat ja miinukset

Latour erottaa toisistaan globalisaation-plus ja globalisaation-miinus.Globalisaatio-plus tarkoittaa avointa maailma, jossa on lukemattomia näkökulmia. ”Shifting from a local to a global viewpoint ought to mean multiplying viewpoints, registering a greater number of varieties, taking into account a larger number of beings, cultures, phenomena, organisms, and people.” (12-13) Tällainen globalisaatio on edistyksellistä etääntymistä rajoittuneesta lokaalista. Tämä globalisaatio-plus on ollut modernisaation suuri tavoite.

Globalisaatio-miinus on köyhtymistä, näkökulmien karsimista, sitoutumista yhteen visioon ja muutamiin standardeihin. Tämä on globaalia kulttuuria tai globaalia sivilisaatiota, joka köyhdyttää ja asettuu vastustamaan lokaaleja kulttuureja. Globali kulttuuri pitää erottaa ns. maailmankulttuurista (world culture). Globalisaatio-miinuksen kannattajat ovat arvostelleet globalisaation vastustajia nurkkakuntaisiksi edistyksen torjujiksi. Lokaali voidaan kutenkin ymmärtää kahdella tavalla: joko paikalliseksi rikkaukseksi, joka ei ole ristiriidassa avoimmuuden kanssa (lokaali-plus), tai vetäytymiseksi paikalliseen turvasatamaan, joka sulkee muun maailman ulkopuolelleen (lokaali-miinus).

Modernisaatioon kuulunut globalisaatio ei enää toimi. Jotkut tavoittelevat globalisaatiota-miinus (uusliberlismi) ja jotkut taas lokaalia-miinus (nationalismi). Tässä on hyvin vaikeaa jo selvästi identifioida vasemmistoa ja oikeistoa.

Uudet vetovoimatekijät

Kuviota täytyy täydentää kahdella uudella attraktorilla globaalin ja lokaalin attraktorin lisäksi . Attraktorilla Latour tarkoittaa vetovoimatekijää, jota kohti pyritään ja joka vetää puoleensa. Eliitillä on houkutus paeta tästä maailmasta ja kieltää ilmastonmuutos: Out-of-This-World on attraktori 4. ”Make America Great Again” on esimerkki tästä. Tämä ei kuitenkaan poista valtavaa tarvetta löytää yhteinen maa, johon laskeutua, yhteinen territorio, jossa elää.

Latour nimeää uuden attraktorin (3) termillä ”Terrestrial”. Voimme sanoa sitä suomeksi vaikka Maaksi. Tämä uusi attraktori on poliittinen toimija. Maa ei ole vain toimintamme puite tai objekti, jota käytetään ja hyödynnetään. Maa itse muuttuu ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Geopolitiikan rinnalle syntyy geohistoria: maa joka muuttuu, kehittyy ja on vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa. Latourin mukaan uusi attraktori vetää puoleensa niin lokalisteja kuin globalisteja. Maan tarve asettuu lokaali-globaali-akselin ulkopuolelle tai tarkemmin sitä vastaan. Samalla vasemmisto-oikeisto-akseli menettää merkityksensä.

Latour

Latourin kuva attraktoreista (ks. Down to Earth, Figure 5. s. 47). Uusi attraktori 3 vetää puoleensa niin lokalisteja kuin globalisteja. Jako vasemmistoon ja oikeistoon menetti merkitystään jo traditionaalisella vektorilla lokaalista globaaliin. Eikä jako toimi enää kun siirrytään kohti Terrestriaalisuutta eli Maata (vektorit 1-3 ja 2-3).

Radikaalit Terrestriaalit

Latourin mukaan kohtaamme nyt kysymyksen, olemmeko moderneja vai terrestriaalisia. Tämä kysymys on aikamme polttava poliittinen kysymys, johon ei vasemmistolla sen paremmin kuin oikeistolla ole mitään sanottavaa. Tulkitsen tämän niin, että ilmastonmuutos kaikkine seurauksineen merkitsee modernisuuden ideaalin luhistumista. Nyt kysymys kuuluu, miten löydämme uusia tapoja asuttaa maa. Tämä on aikamme polttavin kysymys, johon on etsittävät radikaaleja, Terrestriaalisia vastauksia.

Latourin analyysin ongelmat

Latourin kirja on filosofinen puheenvuoro ilmastonmuutoskeskusteluun. Sen pääväite on vasemmisto-oikeisto-jaon vanhanaikaisuus ja toimimattomuus uudessa ekologisessa tilanteessa. Planetaariset haasteet koskevat ihmiskuntaa, eivät jotain luokkaa ja ryhmää. Ihminen on luonnut tuotannollisen koneisteon, joka on muuttanut luontoa peruuttamattomasti: puhtaan maailman (geologian) antroposeenisestä vaiheesta. Luonto ei enää ole hiljaa ja sopeudu passiivisesti ihmisen aikaansaamisiin muutoksiin. Luonto on aktiviinen toimija siinä missä ihminenkin.  Ihminen ei ole maailman ulkopuolinen eikä yläpuolinen olio. Tätä ajattelutapaa kutsutaan nykyään posthumanismiksi ja uudeksi materialismiksi.

Latourin attraktori 4 Out-of-This-World on kiintoisa hypoteesi, jolla hän perustelee eliitin vetäytymistä planetaariseta vastuusta ja ilmastonmuutoksen kieltämistä: ”kaikkia ei voida pelastaa, pelastetaan siis meidän rikkaat”. Tämä tuntuu kyllä aikamoiselta salaliittoteorialta, mitä Latourkaan ei voi täysin torjua. Kaksi vastaväitettä. Ensinnäkin tietoisuus ilmastomuutoksen todellisuudesta ja seurauksista on tavoittanut kaikki päätöksentekijät ja teollisuuspiirit. Lukuisat yritykset ovat sitoutuneet ilmastotyöhön. Ilmastonmuutoksen kieltäminen on enemmän politiikkaa (vallan tavoittelua) kuin vetäytymistä. Toiseksi kaikki varmaan tietävät, että ilmastonmuutos vaikuttaa maapallon jokaiseen soppeen eikä turvasatamia enää ole. Out-of-This-World ei ole todellinen attraktori (ellei sitten puhuta avaruuteen siirtymisestä).

Latourin lähestymistavan ongelmat liittyvät nekin oikeisto-vasemmisto-erottelun merkityksen kieltämiseen. On totta, että vasemmistolla ei ole valmiita vastauksia eikä keinoja ratkaista planetaarista kriisiä. Mutta merkittävä osa kriisiä on kutenkin kapitalistisen talouden logiikka lisätä liikevaihtoa, säästää kustannuksia (ulkoisvaikutukset) ja kasvattaa haitallista kulutusta. Tämä meno ei tunnu oikeasti huolestuttavan poliittista oikeistoa (tai keskustaa), jossa on kaiken lisäksi ilmastonmuutoksen kieltäjiä. Sen sijaan ”vihervasemmisto” näyttää olevan aidosti huolissaan tilanteesta ja ajaa mm. hiilineutraalisuutta.

Vasemmistoa voi kuitenkin arvostella sitoutumisesta talouskasvun tavoitteluun. Halutaan oikeudenmukaisempaa tulonjakoa niin että kaikkien vauraus lisääntyisi. Hyvä esimerkki on juuri polttoaineverojen nostaminen. Vihervasemmisto vaatii veronkorotusten kompensaatiota pientuloisille. Planetaarinen kriisi vaatisi kuitenkin luopumista talouskasvusta ja kulutuksen vähentämistä. Tätä tavoitetta vasemmiston on vaikea niellä ja myydä kannattajilleen. Sama haaste on kehittyvissä talouksissa. Uusvasemmistolaiset työstäkieltäytyjät ovat jopa perinteistä vasemmistoa johdonmukaisempia perustellessaan kieltäytymistä tekemästä työtä, joka on turhaa tai ympäristölle tuhoisaa. Tässä on radikaalin Terrestriaalisuuden aineksia.

Kaiken kaikkiaan Latourin puheenvuoro osoittaa oikeaan suuntaan. Planetaarisen kriisin ratkaiseminen vaatii perustavien ajattelutapojen muutosta. Tämä on kuitenkin hidas – liian hidas prosessi.

 

 

 

Radikaaleja kysymyksiä uudelle hallitukselle

March 29, 2019

 

 

Työllisyysaste 75?

Lähes kaikki puolueet ovat asettaneet tavoitteeksi työllisyysasteen nostamisen 75 prosenttiin. Tämän tavoitteen toteutumisen oletetaan rahoittavan pääosan uusista panoksista hyvinvointiin. Tässä asetelmassa on kuitenkin suuria vaaroja. Talouskehitys on hidastumassa globaalisti, mihin vaikuttavat mm. Brexit, USA:n protektionismi ja Kiinan talouskasvun hidastuminen. Väestön vanheneminen Euroopassa ja myös Japanissa heikentää talouden dynamiikkaa. Suomessa väestön vanheneminen tulee olemaan erittäin nopeaa.

 

Onko digitalisaatio unohtunut?

Mutta näiden yleisesti tunnettujen uhkakuvien rinnalle on asettava digitalisaatiokehitys. Tällä hetkellä automatisaatio, robotiikka, tekoäly ja esineiden internet kehittyvät todella nopeasti. Ne lisäävät tuottavuutta mutta samalla vähentävät työvoiman tarvetta. On syytä ottaa vakavasti ne ennusteet, joiden mukaan vähintään puolet nykyisistä työpaikoista häviää tai voidaan helposti korvata tekniikalla. Jos tämä kehitys toteutuu, kuten uskon, niin puolueiden tavoitteilta putoaa pohja.

 

Työllisyysaste 65?

Millään puolueella ei ole sellaista ohjelmaa, miten yhteiskuntaa ja yhteiskuntapolitiikkaa pitää muuttaa digitalisaation oloissa. Realismia olisi lähteä siitä oletuksesta, että työllisyysaste putoaa 65 prosenttiin seuraavien neljän vuoden aikana. Samaan aikaan työn tuottavuus kasvaa niin paljon, että tämä pudotus ei pienennä bruttokansantuotetta. Tätä skenaariota vasten voidaan asettaa kysymykset, jotka ovat todella poliittisia.

 

Miten vastataan kasvavaan työttömyyteen ja heikkenevään huoltosuhteeseen?

Ilmeisiä vastauksia ovat perustulon toteuttaminen ja uusien verotuskohteiden etsiminen esimerkiksi verottamalla transaktioita, robotteja, pääomatuloa, haitallista tuotantoa jne.

 

Miten mahdollisuuksien tasa-arvo turvataan?

Perusvara (UBA = Unversal Basic Assets) on yksi lupaavimmista ideoista: annetaan kaikille uusi voimavaroja toteuttaa itseään (työkaluja, työtiloja, tietokoneita, dataa, pääsy verkkoihin, neuvontaa ja kannustusta, koulutusta jne.)

 

Miten estetään turhautuminen ja vieraantuminen?

Tämä saattaa olla yksi vakavimmista kysymyksistä, joka heijastuu mm. työstäkieltäytymisliikkeenä. On selvää, että palkkatyön ihannointi on mennyttä aikaa. Nyt ihmiset etsivät ja joutuvat etsimään mielekkyyttä omaehtoisesta tekemisestä ja horisontaalisesta verkottumista valtasuhteiden ulkopuolella (osuuskunnat, vertaisverkostot, avoimet alustat jne.). Aktiivinen kansalaisuus on avainkäsite turhautumista ja vieraantumista vastaan. Aktiivista kansalaisuutta tukevat perustulo ja perusvara.

 

Miten teknologiseen kehitykseen tulee suhtautua?

Kehitystä ei saa missään tapauksessa vastustaa, painvastoin sitä pitää kiihdyttää mutta ohjatusti. Perushaaste on ohjata kehitystä niin, että teknologia tekee elämän helpommaksi, rikkaammaksi ja turvallisemmaksi. Tämä on täysin mahdollista mutta vaatii tavattoman viisasta hallintoa, joka osaa käyttää julkisia ohjauskeinoja tehokkaasti ja vaikuttavasti. Merkittävää on myös se, että kestävyysvaje ja keskeiset soten ongelmat voidaan ratkaista digitalisoimalla julkista hallintoa ja palvelua.

 

Miten ympäristöongelmat ratkaistaan?

Valitettavasti ilmastonmuutosta ei ratkaista verottamalla lihansyöntiä.  Itse olen niitä, jotka uskovat, että nimenomaan teknologiaa tarvitaan ilmastonmuutoksen torjuntaan. Kysymys on uusista energialähteistä, uusista liikkumisen muodoista ja liikennevälineistä, älykkäistä kaupungeista ja sähköverkoista, uusista lämmittämisen ja jäähdyttämisen teknologioista jne. Jos näihin asioihin ei investoida, kaikki ilmastotyö menee hukkaan.

 

Miten seuraavat neljä vuotta pelastetaan?

Edellä olevat kysymykset ovat esimerkkejä kysymyksistä, joihin seuraavan hallituksen on vastattava. Ne ovat aivan toisia kysymyksiä, kuin ne joihin puolueet yrittävät vastata ohjelmissaan. Jos näitä uusia kysymyksiä ei esitetä hallitusneuvotteluissa, seuraavat neljä vuotta on taas menetetty ja ongelmat kärjistyvät.

 

 

 

 

 

Oodi on hyvä esimerkki ihmisten voimaannuttamisesta

February 9, 2019

IMG_1180

 

Kävin viikko opastetulla kierroksella Oodissa (kuvat). Tätä ennen olin käynyt jo kaksi kerta katsomassa paikkoja. Kirjaston lukuisat palvelut ovat löytäneet heti asiakaskunnan. Kansalaisilla on käytettävissään yleistä oleskelutilaa, tietokoneita, ompelukoneita, väriprinttereitä, 3D printtereistä, pelihuoneita, musiikin editointi laitteita, työ- ja neuvotteluhuoneita, kokeilukeittiö yms. Ja tietysti kirjaston perinteinen kirjalainaus. Oodissa on myös lounasravintoa pohjakerroksessa ja hyvä kahvila kolmannessa kerroksessa. Kirjastossa on myös yleisötapahtumia ja elokuvateatteri.

Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara kertoi, että kirjaston ideana on palvella kaikkia – ihan kaikkia. Kirjaston on löytäneet myös maahanmuuttajat ja pakolaiset. Se on todella kaikille avoin. Oli ilo nähdä, mikä kuhina Oodissa oli. Oodi on myös yhteisöllisyyttä vahvista julkinen tila, kokoontumis- ja kohtaamispaikka.

Keskuskirjasto Oodi on hyvä esimerkki yleiskäyttöisistä voimavaroista, perusvarasta (UBA – Universal Basic Assets). Minua kiinnostaa Oodissa erityisesti se, mitä voimavaroja (assetteja) se antaa kansalaisille kehittää ja parantaa itseään, osaamistaan ja toimeentuloaan. Vierailuni aikana yksi korutaiteilija tulosti uutta korumalliaan.  Nyt kun keskustelu perustulosta (Universal Basic Income) on taas poliittisella agendalla, on syytä laajentaa keskustelua myös yhteisiin voimavaroihin –  perusvaraan.

Kuten perustulokokeilu näyttää osoittavan, perustulo luo turvallisuutta mutta ei välttämättä ohjaa työmarkkinoille – siinä ei ole vahvaa kannustavaa elementtiä. Tästä ei pidä oikaista ja päätellä, että perusturvan pitääkin olla vastikkeellista.

Itse ajattelen että kaikkein paras ratkaisu ajatellen perusturvaa ja ”post-job aikakautta” on rakentaa yhdistelmä UBAI, jossa on mukana perustulo, mutta myös runsaasti avoimia, houkuttelevia, matalan kynnyksen toimintatiloja ja riittävästi fasiliteetteja tehdä itsenäisesti tai opastetusti erilaisia asioista.

Perustulo tasoittaa tuloeroja, mutta UBAI lisää mahdollisuuksien tasa-arvoa ja voimaannutta kansalaisia.

Perustuloon ei tule liittää vastikkeellisuutta mutta kyllä erilaista aktivointia, tiedottamista, kutsuja tilaisuuksiin, työpajojen esittelyä, vertaistoimintaa jne. Köyhyyden ja työttömyyden ongelmia ei ratkaista jakamalla rahaa, vaan parantamalla ihmisten toimintamahdollisuuksia. Siksi sosiaaliturvan uudistaminen ei voi olla saman rahan allokointia uudenlaisiin kuoriin, vaan uudenlaisen kansalaisuuden kehittämistä.

 

(UBA termille pitää saada hyvä suomenkielinen vastine. Perustulosta tuli mieleen perusvara).

Mistä näkökulma-relativismissa on kyse?

November 8, 2018

Kansi

Kirjani Näkökulmarelativismi – Tiedon suhteellisuuden ongelma ilmestyi lokakuussa Jyväskylän yliopiston SoPhi kirjasarjassa vapaasti ladattavana ekirjana open access -periaatteella. Kirjaa on muutamassa viikossa ladattu yli 350 kertaa. Kirjaa saa ostaa painettuna Rosebud kirjakaupasta.

 

Kirja käsittelee tietoon liittyvää, epistemologista relativismia. Kehitän siinä uudentyyppistä näkökulmarelativismia, jossa tietoväitteet pitää suhteuttaa taustalla olevaan näkökulmaan.

Kirjassa käsitellyt kysymykset eivät ole yksinkertaisia. Auttaakseni lukijoita pääsemään paremmin sisälle problematiikkaan, olen pyrkinyt kirjoittamaan kirjan mahdollisimman selkeästi yksinkertaistamatta kuitenkaan argumentteja liiaksi. Tässä blogissa johdattelen kirjaani yleistajuisemmin ja kytken sen suoremmin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

 

Erimielisyydet voivat olla aitoja

Luonteva tapa lähestyä relativismia on käsitellä erimielisyyksiä. Jokainen on tullut tutuksi arvoihin ja moraaliin liittyvien erimielisyyksien kanssa. Esimerkkinä olkoon kiista abortista. Ymmärrämme, että tällaisia eettisiä erimielisyyksiä on vaikea, ellei mahdotonta ratkaista, ainakin jos yritämme tehdä sitä täysin rationaalisilla perusteilla.

Olemme tottuneet yhteiskunnallisiin ja poliittisiin erimielisyyksiin. Ne eivät ole jotain kielteistä tai pahaa, joka pitää eliminoida, pikemminkin niitä tarvitaan, jotta demokratia olisi aitoa ja toimivaa, kuten Jacques Rancière on osoittanut teoksessaan Erimielisyys (Tutkijaliitto). Eri puolueet ja toimijat katselevat asioita eri näkökulmista ja puhuvat toistensa ohi.

Viime vuodet, joihin on viitattu ”totuuden jälkeisenä aikakautena”, ovat tuoneet esiin myös tietoon liittyvät erimielisyydet. Tässä siirrymme epistemologisen relativismin alueelle. Totuuden jälkeistä aikakautta on luonnehdittu ajaksi, jolloin mielipiteet käyvät totuudesta. Monet suhtautuvat kriittisesti asiantuntijuuteen ja kiistävät jopa tieteellisen tiedon. Tunnettu esimerkki on kreationismi, joka kiistää evoluutioteoria vetoamalla raamattuun.  Tässä ovat uskonto ja luonnontiede vastakkain. Hieman toisenlainen esimerkki on sen kiistäminen, että ihminen on osaltaan aiheuttanut ilmastonmuutoksen. Tähän kiistaan liittyy myös aidosti tieteellisiä erimielisyyksiä.

Tietoon liittyvät erimielisyydet eivät aina johdu erehdyksistä tai piittaamattomuudesta tosiasioita kohtaan. Epistemologinen relativismi lähtee siitä, että voimme olla erimielisiä myös hyvillä perusteilla. Näkökulmarelativismin  mukaan erimielisyyksien takana on usein erilainen näkökulma todellisuuteen: kiinnitämme huomion eri asioihin ja painotamme niitä eri tavoin. Mikään näkökulma ei ole lähtökohtaisesti oikea ja muut vääriä.

 

Näkökulmat ovat valitsemista

Olen pohtinut näkökulman ideaa jo 80-luvulta alkaen. Näkökulmista on tietysti puhuttu aina, mutta filosofiassa näkökulman käsitettä on analysoitu yllättävän vähän, silloinkin on puhuttu enemmän perspektiiveistä, mistä on hyvänä esimerkkinä Friedrich Nietzsche. Ilahduttavasti näkökulmia on alettu tutkia enemmän 2010-luvulla mm. Manuel Lizin johtamassa tutkimusryhmässä, jonka kanssa teen itse yhteisyötä. Suomessa näkökulmista ovat kirjoittaneet itseni ohella mm. Mauri Kaipainen, Tuomas Lehtonen ja Antti Mattila.

Olen päätynyt aika yksinkertaiseen näkökulman käsitteeseen. Näkökulmassa tarkasteltavasta asiasta (objektista) valitaan kiinnostuksen tai huomion kohteeksi tiettyjä ominaisuuksia, joita sanon aspekteiksi. Näkökulmassa  [S,O,A] on siten kolme komponenttia: subjekti S joka katselee asioita, kohde O johon huomio kiinnittyy ja aspekti A joka edusta objektia subjektille. Tällaisen määritelmän taustalla on oletus asioiden kompleksisuudesta, mikä tarkoittaa, että niillä on monia erilaisia ominaisuuksia (puolia, piirteitä). Esimerkiksi voimme tarkastella sairaalaa hoidon kannalta tai talouden kannalta, tai sosiaaliturvaa toimeentulon tai kannustavuuden kannalta. Riippuen minkä aspektin valitsemme, saamme hyvin erilaisen kuvan asioista. Esimerkiksi voimme päätyä siihen, että sosiaaliturvan pitää olla toimeentulon kannalta riittävän antelias, jolloin sen kannustavuus saattaa heiketä.

Näkökulmarelativismissa painotetaan näkökulman valikoivaa piirrettä. Kolme keskeistä teesiä ovat:

  1. Ei ole näkökulmariippumatonta tapaa tarkastella maailmaa.
  2. Samoja asioita voidaan tarkastella useista näkökulmista.
  3. Ei ole absoluuttista, etuoikeutettua tai universaalista näkökulmaa.

 

Mielipiteet eivät käy totuudesta

Totuuden jälkeisenä aikana mielipiteet asetetaan tutkittua tietoa vastaan. Tämä ei ole lainkaan uusia asia. Jo antiikissa sofistit puolustivat mielipiteen totuutta. Protagoras ajatteli Platonin mukaan, että kullekin on aina totta se miltä hänestä tuntuu. Jos hyväksymme tämän periaatteen, niin joudumme kohtalokkaisiin vaikeuksiin. Jos jokainen sanoo omista mielipiteistään, että ne ovat totta, koska siltä tuntuu, niin totuus menettää merkityksensä ja tiedolta putoaa pohja. Vaikka pitääkin paikkansa, että aika moni ajattelee juuri tuolla tavalla, niin yhteiskunnassa on kuitenkin kohtalainen konsensus siitä, että totuus ei tietyssä mielessä riipu ihmisestä. Filosofit jakavat hyvin pitkälle intuitiivisen totuuskäsitteen, jonka mukaan totta on sanoa asiat niin kuin ne ovat. Jos sanon, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917, niin puhun totta. Siitä, miten tämä totuuskäsite pitäisi määritellä täsmällisemmin, filosofitkin ovat erimielisiä.

Oma ideani on ottaa totuuden määrittelyyn mukaan näkökulmat. Kun näkökulma on kolmikko [S,O,A], niin suhteutan totuuskäsitteen siihen.  Sanomme että väite on totta näkökulmasta [S,O,A], jos väite on totta O:sta tulkittuna A:ksi.  Voi myös sanoa, että A on ikkuna maailmaan.  Jos näkökulmamme on talous, niin väite ”Sairaala x on tehokas” on totta tästä näkökulmasta, jos x on taloudellisesti tehokas. Sen sijaan väite voi olla epätotta hoidon laadun näkökulmasta, koska x saattaakin olla laadun kannalta tehoton.

Mielenkiintoinen kysymys on, ovatko kaikki väitteet tällä tavalla näkökulmasidonnaisia. Jos ovat, niin olemme tekemisissä globaalin tai universaalisen relativismin kanssa, jonka iskulause on ”kaikki on relatiivista”. Itse pidän sitä virheellisenä oppina ja esitänkin näkökulmarelativismin maltillisena hypoteesina, että on ainakin olemassa mielenkiintoisia lauseiden tyyppejä, joiden totuus on relatiivisista, vaikka kaikkien väitteiden totuus ei olisikaan relatiivista. Tässä keskustelussa on kuitenkin huomattava, että varsin usein jotakin väitettä pidetään absoluuttisesti totena eikä tajuta, että sekin on esitetty tietystä näkökulmasta, jota ei tunnisteta sellaiseksi. Esimerkiksi naisia on usein katsottu miehen näkökulmasta pitäen sitä objektiivisena. Tämän takia näkökulmarelativismi painottaa, että jokaista väitettä on punnittava sen kannalta, mistä näkökulmasta se on esitetty.

 

Kriittinen näkökulmarelativismi korostaa pluralismia ja kritiikkiä

Kirjan keskeiset asiat liittyvät juuri näkökulmiin ja totuuteen. Käsittelen näitä omissa luvuissa. Tarkastelen erikseen myös tiedon ja todellisuuden relatiivisuutta sekä pohdin relativismia tieteenfilosofiassa. Palaan kirjan viimeisessä luvussa taas totuuskysymykseen mutta nyt yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Puolustan kriittistä relativismia yhteiskuntafilosofiana, joka asettuu kolmen teesin taakse:

  • Pluralismi: on rikkautta ja eduksi demokratialle, että yhteiskunnassa on erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä yhteisistä asioista;
  • Suvaitsevaisuus: jokaisella on oikeus omaan näkökulmaan ja sen ilmaisemiseen;
  • Kriittisyys: näkökulmia pitää tarkastella kriittisesti, sillä erilaiset näkökulmat edistävät paremmin tai huonommin yhteisten tavoitteiden saavuttamista.

Nämä kaikki teesit ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä. Pluralismi lähtee siitä, yhteiskunnalliset kysymykset ja ilmiöt ovat niin monimutkaisia, että niitä ei voi ottaa haltuun vain yhdestä näkökulmasta. Ihmisten erilaiset intressit johtava asettamaan asioita erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Pluralismin vastakohtana on monismi, uskominen yhteen totuuteen. Tämä johtaa helposti suvaitsemattomuuteen, kuten tiedämme diktatuureista. Demokratiassa sen sijaan kaikilla on oikeus omaan näkökulmaan ja sen ilmaisemiseen. Tätä oikeutta täytyy puolustaa, vaikka se johtaakin moniarvoisuuteen.

Kriittisyys on kriittisen relativismin keskeisin teesi. Sen taustalla on näkökulmarelativismin korostama väite näkökulmien vertailtavuudesta. Jotkut filosofit liittävät relativismiin väitteen näkökulmien ja viitekehysten vertailun mahdottomuudesta. Heidän mukaansa näkökulmat voivat olla niin erilaisia (yhteismitattomia), että ihmiset tuntuvat elävän ”eri maailmoissa”. Näkökulmarelativismi osoittaa, että näkökulmia voidaan vertailla erilaisilla kriteereillä, mm. toiminnan kannalta. Tämä avaa tien punnita erilaisia näkökulmia sen suhteen, kuinka ne edistävät yhteisten tavoitteiden saavuttamista. Jos näkökulmana on rotu eikä ihmisyys, niin tästä näkökulmasta katsoen ihmisoikeuksien edistäminen saattaa huomattavasti vaikeutua.

 

“Totuuden jälkeinen aika”

On hyvillä perusteilla väitetty, että emme elä erityistä totuuden jälkeistä aikaa. Totuus on aina ollut hallitsijoiden valtikan alla ja lukuisia kertoja ihmisiä on lietsottu toisiaan vastaan valheilla ja osatotuuksilla. Se mikä huolestuttaa totuuden jälkeisessä ajassa on auktoriteettien aseman heikkeneminen ja tutkitun tiedon vähättely yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Auktoriteettien asemaa horjuttaa postmoderni ideologia  mutta ehkä vielä enemmän internet ja sen kautta avautuva mielipiteiden ääretön avaruus.

Tutkitun tiedon kyseenalaistamiselle antaa aseita tieteen oma luonne. Tiede on aina alttiina erehdyksille ja se on periaatteessa kumoutuvaa. Hyvin monet aikanaan totuutena pidetyt tieteelliset teoriat ovat myöhemmin kumoutuneet, kuten esimerkiksi Newtonin fysiikka ja flogiston teoria. Tieteelliseen tutkimukseen kuuluvat jatkuva epäily ja uusien näkökulmien etsiminen. Tästä johtuen tieteessä on usein kilpailevia koulukuntia, joilla on hyvin erilainen käsitys metodeista ja tulosten tulkinnasta. Tieteestä ei voi rehellisesti antaa sellaista kuvaa, että sillä olisi hallussaan ehdoton totuus.

Tieteellä on kuitenkin puolellaan jatkuva totuuden etsintä ja tulosten kriittinen tarkastelu. Siksi tiede pystyy antamaan riittävän hyviä vastauksia moniin käytännön kysymyksiin.  Tämän ansiosta meillä on korkealuokkainen lääketiede, luotettavaa teknologiaa ja perusteltuja taloudellisia analyysejä. Tiede on tässä mielessä objektiivista, mutta tieteen objektiivisuus ei perustu yhteen totuuteen vaan siihen että asioita tarkastellaan mahdollisimman monesta relevantista näkökulmasta. Tätä piirrettä Sandra Harding kutsuu tieteen vahvaksi objektiivisuudeksi.

Tieteen paras puolustus on sen vahva objektiivisuus. Tästä käsin voidaan lähestyä myös tieteen kriitikoita, joilla on usein hyvin subjektiivinen näkökulma ja kyvyttömyys tajuta muiden näkökulmia. Kriittisen relativismin hengessä meidän on käytävä yhteiskunnalliseen dialogiin eri yhteiskuntapiirien (kulpien) sisällä ja välillä. Dialogin lähtökohtana on sen ymmärtäminen, että meillä on erilaisia näkökulmia, ja siksi meidän opittava punnitsemaan ja vertaamaan niitä. Vain tätä kautta voidaan saavuttaa riittävä yksimielisyys ihmiskunnan ja yhteiskunnan edessä olevista haasteista ja niiden ratkaisemisen edellyttämistä toimenpiteistä.

 

Lopuksi

Tässä blogissa esitetyt ajatukset ovat Näkökulmarelativismi -kirjasta. Kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista, mutta jätän sen löytämisen lukijan iloksi. Kirja ei ole aivan helppo, mutta voin vakuuttaa, että sen lukeminen aktivoi terveellisesti aivosoluja.

Kiina – kulttuuria ja kulutusta

August 27, 2018

 

Olin Pekingissä 24:nnessä Filosofian Maailmankonfrenssissa (WCP2018) elokuussa. Tämä antoi tilaisuuden paitsi kuunnella ja pitää esitelmiä, myös katsoa Kiinaa vähän lähempää kuin meikäläisten tiedotusvälineinen kautta.

Peking turistin silmin

Ensimmäinen seikka, joka kiinnitti varmaan kaikkien ulkomaisten osanottajien huomiota, oli järeät turvatarkastukset konferenssissa ja ylipäätänsä poliisein ja vartijoiden suuri määrä kaikkialla kaupungissa. Myös maanlaisessa oli aina sisään mennessä turvatarkastus. Lisäksi asemilla ja junissa oli lukuisia järjestyksen valvojia. Johtuiko tästä, että kaikkialla oli rauhallista? Paitsi liikenteessä, jonka kaoottisuus osoitti vääräksi sen väitteet, että kiinalaiset olisivat lainkuulijaisia. Punaista päin ajaminen oli tavallista ja mopedistit tuntuivat ajavan miten huvittaa jalkakäytävillä, suojateilla ja risteyksissä.

Kuljin noin 9 päivän ajan maanlaisella (Subway) ja näin varmaan tuhansia tavallisia kiinalaisia. Ihmiset vaikuttivat hyvinvoivilta ja elämänmyönteisiltä. Nuorison pukeutuminen heijasti selvää amerikkalaista nuorisomuotia ja hyvin tavallisia olivat t-paidat, joissa oli brandimerkkejä, mutta paljon myös erilaisia amerikkalaisiin arvoihin viittaavia englanninkielisiä tekstejä luovuudesta, oman tien kulkemisesta, vapaudesta jne. Naisten pukeutuminen ei ollut niin avoimen seksististä kuin lännessä, vaikka hyvin kevyttä kesäpukeutuminen olikin.

20 miljoonan asukkaan Pekingissä on paljon keskiluokkaa, joka tuntuu omaksuneen konsumerismin. Kävin muutamissa tavarataloissa, jossa oli saatavilla samoja merkkejä (H&M) ja samoja ruokaketjuja kuin Yhdysvalloissa (Starbucks, KFC jne.). Hinnat olivat aika lähellä meikäläisiä hintoja ja varmasti monille aika koviakin. Luonnollisesti parhailla kauppakaduilla oli myös luksusmerkit (Louis Vuitton, Prada jne.) hyvin esillä, heijastaen varakkaan väestön kasvavaa määrää.

Oli mielenkiinoista verrata ravintoloiden hintoja. Pizza maksoi läntisen tyylin paikoissa 100 yuania (noin 13 euroa) mutta perinteisissä kiinalaisissa kohtuullisen tasoisissa ravintoissa samalla hinnalla sai hyvin monipuolisen perinteisen aterian (ankkaa, riisiä, nuudelia, katkarapuja, keitettyjä vihanneksia jne.).

Kaduilla liikkui verraten vähän ulkomaisia turisteja. Ainakaan heitä ei eksynyt maanalaiseen, jossa pikkulapset ja vähän aikuisetkin tuijottivat minua kuin jotain alienia. Kielletyssä kaupungissa ja Kiinan muurilla toki oli kaikenlaista väkeä liikkeellä.

Digitalisaatio ja innovaatiot

Kaikkialla pisti silmään, miten paljon ihmisillä oli älypuhelimia. Vaikutelma oli, että 95 %:lla maanalaisen matkustajista oli älypuhelin ja vähintään joka toinen pläräsi sitä koko ajan aktiivisesti. Olan takaa katsottuna Facebookin tapainen sovellus oli suosittu. Toiset taas pelasivat pelejä, tai katsoivat filmejä tai urheilukilpailuja. Joillakin näytti olevan esillä maanlaisen kartta.

Kiinassa mobiilipalvelut ja sovellukset ovat hyvin kehittyneitä. Ihmiset maksoivat metromatkansa ja ostoksensa puhelimella, pienistä nuudelipaikoista tavarataloihin asti. Älypuhelimella voi Kiinassa maksaa sähkö- ja kaasulaskut, tietoliikennemaksut, kaupunkipyörät, vuokrat jne. Mobiilimaailma on kehittynyt tavattoman nopeasti Kiinassa.

Maailman suurin e-kauppapaikka on Alibaba, jonka liikevaihto on siinä 10 miljardia dollaria. Alibaba on kehittänyt verkkomaksamisen sovelluksen Alipay, jota kiinalaiset käyttävät yleisesti ja myös matkoillaan, esimerkiksi Suomessa. Sovelluksella on yli 500 miljoonaa käyttäjää ja kiinalaisten mobiilimaksuissa sen osuus on yli 50 %. Alipaytä ylläpitää Alibabasta irtaantunut Ant Financial -yhtiö, joka itse asiassa kehittää maailmanlaajuista maksujärjestelmää, joka pyrkii syrjäyttämään luottokortit.

Facebook on kielletty Kiinassa, mutta siellä on kehitetty oma palvelu WeChat, jossa on Facebookin ja WhatsAppin piirteitä. Se on Tencentin kehittämä alustariippumaton pikaviestipalvelu, jolla on yli 900 miljoonaa käyttäjää. WeChat palveluun liittyy myös maksujärjestelmä WeChat Pay, joka on digitaalinen kukkaro, jolla WeChatin käyttäjä voi maksaa ostoksiaan ja siirtää rahaa muille järjestelmään liittyneille. WeChat Payllä on yli 300 miljoonaa käyttäjää.

Digitalisaatio on poliittisesti tulenarka aihe. Kiinassa ei voi käyttää Facebookia, Googlea tai Twitteriä. Ulkomaalainen pääsee niihin käsiksi, lataamalla tietokoneeseen tai älypuhelimeen VPN-sovelluksen (Virtual Private Network). Kiinassa on oma ”googlensa” eli Baidu-hakukone, joka on maailman neljänneksi käytetyin sivusto. Siihen on kytketty myös Wikipedian tapainen vapaehtoisuuteen perustuva sanakirja.

On ilmeistä, että Kiinan hallitus pääse käsiksi kaikkeen tietoliikenteeseen, joka tapahtuu Alibabassa tai WeChatissä, joten viranomaisille on aika hyvä käsitys, mitä ihmiset tekevät ja kenen kanssa kommunikoivat. Kiina on kokeilemassa sosiaalisten pisteiden järjestelmää, joka luokittelee ihmisiä heidän käytöksensä perusteella. Huonot pisteet saanut voi saada rangaistuksen tai esimerkiksi matkustuskiellon.

Kasvojen tunnistus on Kiinassa yksi keskeisimpiä teknologialueita. Jo nyt kasvojen tunnistusta käytetään Kiinassa niin rajavalvonnassa kuin pankeissakin. Filosofian Maailmankonferensissa jokaisesta ilmoittautuneesta otetiin valokuva ja aina sisään tullessa kasvot tunnistettiin. Kiinassa on arviolta 600 miljoonaa valvontakameraa ja määrä lisääntyy nopeasti. Kaikkia ihmisen liikkeitä kaupungissa voidaan seurata ajantasaisesti.

Kiina osaa nyt hyödyntää tehokkaasti big dataa ja soveltaa siihen tekoälyä. Tämä avaa tietysti suuret mahdollisuudet parantaa palveluja ja kehittää oppimista ja terveydenhuoltoa. Samalla se mahdollistaa kuitenkin ennennäkemättömän laaja-alaisen valvontajärjestelmän luomisen.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että Apple näkyy Pekingin katukuvassa. Yllättävän monilla ihmisillä näytti olevan iPhone puhelimia ja keskustassa oli useita Applen myymälöitä. Silti kiinalaiset yritykset hallitsevat älypuhelin-, tabletti- ja henkilökohtaisten tietokoneiden markkinoita (Huawey, Lenovo). Nämä ovat myös maailmanlaajuisia toimijoita; esimerkiksi Huaweyllä on Helsingissä tutkimus- ja tuotekehitysyksikkö.

Kungfutse ja kiinalainen mentaliteetti

Puhuminen jonkin maan tai väestön mentaliteetista on aina vaarallista ja altistaa virheellisille yleistyksille. Mutta silti meidän täytyy muodostaa kuva Kiinan ”henkisestä tilasta” voidaksemme arvioida tulevaisuutta. Lähdetään filosofiasta. Kiinan suuri filosofia on kungfutselaisuus, josta pidettiin useita luentoja Pekingin konferenssissa.

Kungfutselaisuuden ydin on valta-asemassa ylemmän ja alemman välillä. Ylemmän tulee suojella alempaa ja alemman pitää kunnioittaa ylempää. Tämän vastavuoroisuuden piirissä on hallitsija-alamainen, isä-poika, aviomies-vaimo, vanhempi veli / nuorempi veli ja vanhempi ystävä / nuorempi ystävä suhteet ja kummallekin kuuluvat hyveet. Esimerkiksi hallitsijan hyveenä on hyväntahtoisuus ja alamaisen uskollisuus. Filosofisesti tavoitellaan ”jaloa ihmistä”, jonka ylimpänä hyveenä on hyväntahtoisuus (humanismi). Tätä kuvasti konferenssin tunnuslause ”Learning to be human”, Oppia ihmisiksi.

Kungfutselaisuus, joka syntyi noin 500 eaa., oli kielletty Maon kulttuurivallankumouksen aikana, mutta nyttemmin sille on annettu sijaa niin kouluissa kuin julkisessa elämässäkin. Kungfutselaisuudessa korostetaan nyt yhteiskunnan kuria ja järjestystä ja perhekeskeisyyttä, mitkä kaikki tukevat kommunistista hallintoa ja sen valtakoneistoa. Noin kolmannes kiinalaisista lukeutuu kungfutselaisiksi, joten mikään ”valtionuskonto” se ei ole. Kiinan kommunistinen puolue ei pidä kungfutselaisuutta uskontona vaan filosofiana, joka sopii yhteen marxilaisen filosofian kanssa. Pikemminkin näen kungfutselaisuuden esillä pidon keinona etsiä moraalista tukea valtiolle.

Mutta riippumatta näistä hienoista perinteistä, ei pidä unohtaa, että kiinalaiset ovat kauppiaskansaa. Jos vuosisatoja (tuhansia) he ovat pyörittäneet kauppaa laajoilla alueilla Aasiassa. Nyt Kiinan vahvistuessa tämä kauppiaan vaisto on voimakkaasti taas heräämässä. Kiinalaisen tekee aina kauppaa ja osaa laskea mikä kannattaa. Kuulin sanonnan, että kiinalaisille win-win tarkoittaa ”2wins for China”, eli aina vedetään kotiin päin. Suomalainen tutkija on luonnehtinut kiinalaisia ”jymäyttäjiksi”. Kiinalaiset eivät käy kauppaa suuriäänisesti, vaan toiminta on harkittua ja käytännöllistä. Tämä ei tarkoita, että kiinalaiset olisivat hitaita, päinvastoin he haistavat nopeasti bisnesmahdollisuudet ja tarttuvat niihin nopeasti kun aika on kypsä.

Vaikka kungfutselaisuuteen kuuluukin jalo käytös ja hyväntahtoisuus, kävelee rahan ansaitseminen kaiken yli. Tämä näkyy niin amerikkalaistyyppisen kulutuskulttuurin läpilyöntinä kuin liiketoiminnan päämäärässä rikastua nopeasti ja paljon. Kiinan valtava väestö ja elintason nousu tarjoavat ennen näkemättömän markkinan, jossa pilkku on pari piirua oikealla: miljoona asiakasta on pientä.

“Keltainen vaara”

Seurattuani julkista keskustelua Kiinasta, niin tuntuu, että aivan liian paljon puhutaan ihmisoikeuksista. On totta, ihmisoikeuksia loukataan vakavasti ja erityisen julmalta tuntuu tiibetiläisiin ja uiguureihin kohdistuvat sortotoimet. Mutta samalla on muistettava, että sadat ja sadat miljoona kiinalaiset ovat nousseet köyhyydestä parin viimeisen vuosikymmen aikana ja ihmiset ovat suhteellisen tyytyväisiä. Ja vain harvat haluavat/uskaltavat protestoida poliittista järjestelmää vastaan. Pikemminkin asenteena on että ei puututa politiikkaan vaan keskitytään omiin asioihin, omaa perheeseen ja omaan kulutukseen.

Todellinen ”keltainen vaara” on Kiinan valtavat panokset teknologiaan ja suuret investoinnit globaaliin liiketoimintaan. Ja kuten sanoin Kiina ei tule torvet toitottaen, vaan asettuen lähes huomaamatta läntisille markkinoille edullisilla hinnoilla ja yhä paremmilla tuotteilla ja palveluilla. Tätä me emme huomaa ennen kuin kiinalaiset ovat saavuttaneet vahvoja asemia. Esimerkkinä olkoon Alibaba ja Alipay palvelut. Tätä vaaraa ei voi torjua tulleilla. Vanha viisaus on: liittoudu jos et voi voittaa. Pelkään pahoin, että Suomen hallituksella ei ole ajantasaista Kiina-strategiaa!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Epistemic pluralism, relativism, and points of view

August 13, 2018

Professor Ph.D Antti Hautamäki

Presentation at The XXIV WCP2018 in Beijing

 

Basic concepts

Epistemic pluralism argues that there are many ways to be justified or warranted or many epistemic desiderata or goods. Monism is the doctrine, that there is only one way to be justified (etc) or only one epistemic good, namely truth. Relativism is a form of pluralism stating that all ways to be justified (etc) are equally good.

 

Epistemic monism and metarealism

Monism is often defended by referring to “metarealism”, which supposes that truth is an absolute concept:  If something is true, it is absolutely true. As an application of this principle to epistemic issues: If something is justified, it is absolutely justified. Metarealism also supposes that there is only one true theory about epistemic issues, say about justification.

 

Epistemic Pluralism

Pluralism is often defined in terms of epistemic systems: epistemic statements are relative to epistemic systems: X is justified [in the epistemic system ES]. Epistemic systems consist of ordered sets of epistemic features, where features refer to different epistemic principles, standards or methods. The order means that different features are not equal; some are more important or relevant than others. According to epistemic pluralism a) evaluation takes place always in relation to some epistemic systems and b) there are many relevant epistemic systems.

 

Epistemic points of view

What features an epistemic system prefers depends on the point of view of an evaluator.  The concept of points of view can be defined in epistemic settings as a principle to order epistemic features like observation, intuition, inference etc. Epistemic systems presuppose points of view as their antecedents so that we have the chain from points of view to epistemic systems and then to evaluation of statements. In general, points of view are selections of relevant aspects of object under discussion.

 

Epistemic relativism

Epistemic relativism is a special form of epistemic pluralism stating that all epistemic systems are equally good, because there is no neutral basis to prefer one to others. Epistemic relativism is a relevant thesis in concrete disagreements where all parties are strongly committed to their own points of view. They don’t see any reason to change their mind. This kind of stagnation emerges, however, in closed and stabile situations, where no new evidence is available, all methods are fixed, and all external evaluators are excluded. But if new evidence is at hand, new methods are invented and the disagreement is evaluated from an external position, the disagreement might be solved. So epistemic relativism is a local thesis and applies only to closed and stabile epistemic situations.  Instead, epistemic pluralism is a plausible theory about the dependence of epistemic evaluations on points of view. In general, we can learn new things and change our points of view: the concept of points of view is dynamic.

Uusi universalismi: Assets for All

June 6, 2018

Keskustelu uudesta universalismista ottaa uusia kierroksia. Tästä on esimerkkinä Demos Helsingin ja Y-säätiön 5.6. järjestämä työpaja, jossa käsiteltiin Universal Basic Assets (UBA) –tematiikkaa. Taustamateriaalina oli Demos Helsingin toimittama muistio ”Universalism in the Next Era: Towards Universal Basic Assets”. Taustalla oleva iso kysymys on, miten Pohjoismaista hyvinvointivaltiota tulisi kehittää uusissa olosuhteissa, joissa mm. työ muuttuu ratkaisevasti.

Tässä blogissa esittelen UBA-ajattelua ja vertaan sitä perinteisempiin ideoihin toimeentulotuesta ja peruspalveluista. Esitän myös UBA:sta uuden tulkinnan, joka perustuu siihen, että voidakseen työllistää itsensä, ihminen tarvitsee työ- ja tuotantovälineitä. Niiden saatavuus on UBA:n tavoitteena.

Pohjoismainen malli

Pohjoismaiselle mallille on ominaista laaja universalismi, jolla viitataan kaikkien ulottuvilla oleviin julkisiin palveluihin. Tällaisia ovat etenkin sosiaali- ja terveyspalvelut ja koulutuspalvelut. Nämä palvelut ovat maksuttomia kuten koulut tai niistä peritään kohtuullinen korvaus, kuten lasten päivähoidosta tai vanhustenhoidosta. Pohjoismaiseen malliin kuuluu myös hyvin kattava sosiaaliturva, eli etuuksien järjestelmä, joka turvaa toimeentulon oli sitten työttömänä, sairaana, pienen lapsen kanssa, opiskelijana tai eläkkeellä. Monet näistä etuuksista ovat ansiosidonnaisia, kuten työttömyys- ja äitiyspäivärahat. Julkista keskustelua käydään hyvin kapealla kaistalla: usein puhutaan vain toimeentulotuesta, asumistuesta ja työttömän peruspäivärahasta, vaikka ne ovat vain osa kattavasta etuuksien järjestelmästä.

Kannustinloukut ovat sosiaaliturvan kesto-ongelma. Työn vastaanottaminen vähentää etuuksia ja on tilanteita, joissa työssäkäynnistä saatu palkka on vain hitusen suurempi kuin työttömän saamat etuudet. Miksi siis ottaa työtä vastaan? Tätä kysymystä on todella vaikea ratkaista vain laskemalla euroja. On otettava huomioon työn merkitys ihmiselle. Työn parantaa itsetuntoa, pitää yllä työkykyä, rakentaa sosiaalisia verkostoja, tuo mielekkyyttä elämään ja lisää sosiaalista arvostusta. Kaikki todella tärkeitä asioita, joita on vaikea saavuttaa työttömänä.

Keskustelu kannustinloukuista vie kuitenkin väärään suuntaan. Paljon isompi kysymys on, mitä tapahtuu hyvinvointivaltiolle, joka on rakennettu sen oletuksen varaan, että suurin osa työikäisistä on koko työuransa palkkatyössä. Tähän oletukseen perustuvat työeläkejärjestelmä, ansiosidonnaiset etuudet ja palvelujen rahoitus.  Toimeentulotuki ja työttömän peruspäiväraha on taas tarkoitettu tilapäisiksi tukimuodoiksi.

Pysyviä (toistaiseksi) työsuhteita on vähemmän, mutta silti suurin osa työsuhteista on vielä pysyviä. Työttömyys on 6-7 % tuntumassa ja työllisyysaste siinä 72-73% tuntumassa. Nämä luvut eivät ole riittävän hyviä. Väestö ikääntyy nyt nopeasti ja huoltosuhde heikkenee. Automaatio, digitalisaatio ja tekoäly hävittävät massoittain vanhoja työpaikkoja. Nämä kaikki seikat merkitsevät yhdessä hyvinvointivaltion kriisiytymistä.

Uusi universalismi

Teesi uudesta universalismista peräänkuuluttaa universalismin kehittämistä tai muuttamista niin että se toimisi uusissa olosuhteissa. Kysymys on myös siitä, miten Pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetos ja vastuullisuus voidaan säilyttää, vaikka rakenteita on muutettava.

Kuten Demoksen raportti tuo esiin, keskustelussa on nyt kolme universalismin mallia tai oikeastaan kehittämisideaan. Ne ovat

UBI = Universal Basic Income. Vastikkeeton perustulo täydentämään muita tuloja.

UBS = Universal Basic Services. Kaikkien tarvitsevien ulottuvilla olevat peruspalvelut.

UBA = Universal Basic Assets. Kaikkien käytettävissä olevat perusvoimavarat.

Hyvin karkeasti ottaen, Pohjoismaissa on aineksia kaikista näistä universalismin muodoista, mutta ehkä peruspalvelut on se keskeisin piirre. Perustuloa ei ole sellaisenaan, mutta erilaiset taloudellisen tuet muodot muodostavat yhdessä vastaavan tulotuen. Näitä tukia on erikseen haettava ja täytettävä perusteet niiden saamiseen. Tämä ei ole siis vastikkeetonta perustulon mielessä. Hyvä esimerkki on aktiivimalli, jossa työttömyystuki pienenee (n. 4.5 %), jos työnhakija ei osoita riittävää aktiivisuutta.

Olen aikaisemmin arvostellut perustuloa siitä, että tuomitsee työttömän köyhyyteen. Voi olla, että olin liian ankara arviossani, mutta perusteeni on edelleen pätevä: pelkkä rahallinen tuki ei yksin johda parempaan työllistymiseen/toimeentuloon. Tähän tarvitaan perustulon saajan omaa aktiivisuutta ja osaamista. Perustulo auttaa selviämään välttämättömistä elinkustannuksista, mutta siitä ei jää mitään oman toiminnan kehittämiseen. Perustulon ongelma on myös siinä, että jos sen saajien määrä kasvaa, niin sen rahoittaminen käy mahdottomaksi. Tämä on hyvin mahdollinen skenaario.

Tuotantovälineet voimavaroina

Jos siis meillä on jo hyvät peruspalvelut ja de facto perustulo, niin uutta universalismia on haettava voimavaroista (UBA). Voimavarojen (assets, omistus, varallisuus) käsite on hankalasti määriteltävissä. Kun sen ottaa oikein laajasti, niin sen piiriin on luettava myös perustulo ja peruspalvelut. Perustulo tarjoaa rahallisen voimavaran. Peruspalvelut tarjoavat toimintavalmiuksiin liittyviä voimavaroja: kyvykkyyksiä, osaamista ja työkykyä.

Mutta jos haluamme todella parantaa ihmisten toimeentuloa ja hyvinvointia, niin heitä on autettava ansaitsemaan enemmän. Jos työtä ei ole tarjolla, sitä täytyy tehdä itse, yksi tai yhdessä muiden kanssa. Otan tämän perustavan tosiasian UBA:n idean kehittelyn lähtökohdaksi. Mitä siis tarvitaan ansaintaan?

Se uusi asia, minkä UBA-ajattelu tuo, liittyy toiminnan välineisiin. Ihminen ei voi tehdä paljon mitään pelkällä osaamisella tai kyvykkyydellä. Toimintaa varten tarvitaan aina välineitä. Sanon niitä yksinkertaisesti työvälineiksija yleisemmin tuotantovälineiksi.

Otetaan pari esimerkkiä. Ihminen on taitava käsistään ja haluaan ryhtyä valmistamaan nahkalaukkuja. Oletetaan että hänellä on muotoilututkinto. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan ompelukone ja muita apuvälineitä, työ- ja varastotilaa, tietokone kirjanpitoa ja myyntiä ja markkinointia varten. Tarvitaan myös nahkaa ja muita raaka-aineita. Ilman tällaisia työvälineitä nahkalaukkujen valmistaminen elannoksi ei onnistu.

Toisessa esimerkissä opettajan kokemuksen omaava henkilö haluaa ryhtyä tuottamaan oppimateriaalia kouluun. Tätä varten hän tarvitsee tietokoneen, pääsyn verkkoon, ohjelmistotyökaluja, jolla sähköisiä oppimateriaaleja voidaan laatia, testikäyttäjiä, henkilöitä jotka hoitavat myyntiä, markkinointia ja käyttäjätukea jne.  Näissä esimerkeissä on kysymys toimeentulon kannalta olennaisista voimavaroista: työvälineistä ja niiden käytettävyydestä.

Tavanomainen analyysi näistä tapauksista on, että tässähän on kysymys yrityksen perustamisesta ja se vaatii pääomaa, useimmiten lainaa pankeilta ja rahoittajilta. UBA-ajattelu ei tyydy tähän analyysiin, vaan kysyy, onko meillä oikeustai pääsy(access) tällaisiin voimavaroihin ja rahoitukseen.  Institute for the Future esittää manifestissaan, että UBA on perustavan laatuinen joukko resursseja, joihin pääsy pitää järjestää kaikille. Tämä on radikaalimpi ajatus kuin IFTF edes itse oivaltaa.

UBA:ssa on pohjimmaltaan kysymys varallisuuden uusjaosta. Tällä hetkellä varallisuus kasautuu kiihtyvästi yhä pienemmän joukon haltuun. Globaalisti noin 300 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kun 3,5 miljardia köyhintä ihmistä. Suomessakin varakkain kymmenys omistaa noin  puolet kaikesta varallisuudesta. Suurimmalla osalla ihmisiä varallisuus on pienimuotoista ja useimmiten liittyy asuntoon. Tällaista varallisuutta on vaikea irrottaa ja käyttää esimerkiksi työvälineiden hankintaan. Puuttuu yksinkertaisesti käytettävissä olevaa omaisuutta.

On sanottu, että omistaminen ei ole tärkeää, tärkeää on oikeus käyttää välineitä. Esimerkiksi tietokonetta ei tarvitse omistaa, jos sitä voi käyttää työpaikalla tai kirjastossa. 3D printteriä ei tarvitse omistaa, jos sitä voi käyttää kaikille avoimissa työtiloissa jne. Yksi tavanomainen ratkaisu omistamisen ongelmaan on perustaa osuuskunta, joka hankkii yhdessä tarvittavat työvälineet, kuten työtilat ja koneet ja laitteet. Tällöin työvälineet ovat käytössä kaikille osuuskunnan jäsenille.

Julkinen sektori voisi voi tarjota työvälineitä peruspalveluna. Esimerkiksi kirjastoissa on jo tällaista palvelua. Digitaalisia työvälineitä kuten dataa ja ohjelmistoja tarjotaan myös avoimesti verkossa, niin julkisena kuin yksityisenä palveluna. Mutta tämä on sellaista pienimuotoista, jonka ei voi nähdä ratkaisevan työn murrokseen liittyvät haasteet.

Varallisuuden uusjako

Ihmiskunta on nyt vauraampi kuin koskaan. Maapallolla on valtavat kiinteistömassat, fyysinen ja sähköinen infrastruktuuri on erittäin kehittynyttä, kaupunkeihin on kasaantunut uskomaton henkinen pääoma, tiedettä tehdään enemmän kuin koskaan, tuottavuus on kohonnut kaikkialla maataloudesta terveydenhuoltoon jne. Silti tämän yhdessä luodun varallisuuden omistaa pieni joukko ihmisiä. Tämä estää ihmiskunta käyttämästä tätä kumuloitunutta varallisuuta kaikkien hyväksi. Suurimmalta osalta ihmisistä puutuu sellaista varallisuutta, jonka avulla he voisivat harjoittaa tuottavasti ammattiaan ja käyttää osaamistaan parhaalla mahdollisella tavalla vaikka pienyrittäjinä.

UBA johtaa vakavasti miettimään, miten vaurautta voidaan jakaa, niin että kaikilla on pääsy itselleen tarpeellisiin voimavaroihin. Itse näen välttämättömäksi purkaa suuria varallisuuskeskittymiä niillä keinoilla, joita valtioilla ja kansainvälisellä yhteisöllä on käytettävissä. Näitä ovat varallisuuden ja yhteisöjen verotus, pääomaliikkeisen kontrolli, suurien yritysten pilkkominen, veroparatiisien suitseminen jne.

UBA:n viesti voidaan kiteyttää teesiksi ”Assets for all”. Yhteiskuntapolitiikan tavoitteena tulee olla ihmisten toiminnan kannalta välttämättömien voimavarojen tarjoaminen kaikille. Tätä varten varallisuutta on otettava sieltä, missä sitä on, ja siirrettävä kansalaisten käyttöön. Suomessa on aikaisemmin kyetty toteuttamaan Assets for all -periaatetta, kun säädettiin Lex Kallio, jonka turvin maa-alueita pakkolunastettiin ja siirrettiin tilattomien talonpoikien käyttöön. Sodan jälkeen Karjalaisten asuttaminen hoidettiin antamalla tilansa menettäneille karjalaisille uudet tilat. Tämän jälkeen poliitikot ovat nostanee kätensä ilmaan jatkuvasti kasautuvan varallisuuden edessä. UBA-ajattelu pakottaa meidät miettimään, mitä omistaminen ja varallisuus ovat ja miten niihin tulee suhtautua. Kiinnostaako meitä enemmän supervarakkaiden oikeus omistuksiinsa kuin valtavan enemmistön toimeentulo?