Sustainable innovation

 

 

Työllisyysaste 75?

Lähes kaikki puolueet ovat asettaneet tavoitteeksi työllisyysasteen nostamisen 75 prosenttiin. Tämän tavoitteen toteutumisen oletetaan rahoittavan pääosan uusista panoksista hyvinvointiin. Tässä asetelmassa on kuitenkin suuria vaaroja. Talouskehitys on hidastumassa globaalisti, mihin vaikuttavat mm. Brexit, USA:n protektionismi ja Kiinan talouskasvun hidastuminen. Väestön vanheneminen Euroopassa ja myös Japanissa heikentää talouden dynamiikkaa. Suomessa väestön vanheneminen tulee olemaan erittäin nopeaa.

 

Onko digitalisaatio unohtunut?

Mutta näiden yleisesti tunnettujen uhkakuvien rinnalle on asettava digitalisaatiokehitys. Tällä hetkellä automatisaatio, robotiikka, tekoäly ja esineiden internet kehittyvät todella nopeasti. Ne lisäävät tuottavuutta mutta samalla vähentävät työvoiman tarvetta. On syytä ottaa vakavasti ne ennusteet, joiden mukaan vähintään puolet nykyisistä työpaikoista häviää tai voidaan helposti korvata tekniikalla. Jos tämä kehitys toteutuu, kuten uskon, niin puolueiden tavoitteilta putoaa pohja.

 

Työllisyysaste 65?

Millään puolueella ei ole sellaista ohjelmaa, miten yhteiskuntaa ja yhteiskuntapolitiikkaa pitää muuttaa digitalisaation oloissa. Realismia olisi lähteä siitä oletuksesta, että työllisyysaste putoaa 65 prosenttiin seuraavien neljän vuoden aikana. Samaan aikaan työn tuottavuus kasvaa niin paljon, että tämä pudotus ei pienennä bruttokansantuotetta. Tätä skenaariota vasten voidaan asettaa kysymykset, jotka ovat todella poliittisia.

 

Miten vastataan kasvavaan työttömyyteen ja heikkenevään huoltosuhteeseen?

Ilmeisiä vastauksia ovat perustulon toteuttaminen ja uusien verotuskohteiden etsiminen esimerkiksi verottamalla transaktioita, robotteja, pääomatuloa, haitallista tuotantoa jne.

 

Miten mahdollisuuksien tasa-arvo turvataan?

Perusvara (UBA = Unversal Basic Assets) on yksi lupaavimmista ideoista: annetaan kaikille uusi voimavaroja toteuttaa itseään (työkaluja, työtiloja, tietokoneita, dataa, pääsy verkkoihin, neuvontaa ja kannustusta, koulutusta jne.)

 

Miten estetään turhautuminen ja vieraantuminen?

Tämä saattaa olla yksi vakavimmista kysymyksistä, joka heijastuu mm. työstäkieltäytymisliikkeenä. On selvää, että palkkatyön ihannointi on mennyttä aikaa. Nyt ihmiset etsivät ja joutuvat etsimään mielekkyyttä omaehtoisesta tekemisestä ja horisontaalisesta verkottumista valtasuhteiden ulkopuolella (osuuskunnat, vertaisverkostot, avoimet alustat jne.). Aktiivinen kansalaisuus on avainkäsite turhautumista ja vieraantumista vastaan. Aktiivista kansalaisuutta tukevat perustulo ja perusvara.

 

Miten teknologiseen kehitykseen tulee suhtautua?

Kehitystä ei saa missään tapauksessa vastustaa, painvastoin sitä pitää kiihdyttää mutta ohjatusti. Perushaaste on ohjata kehitystä niin, että teknologia tekee elämän helpommaksi, rikkaammaksi ja turvallisemmaksi. Tämä on täysin mahdollista mutta vaatii tavattoman viisasta hallintoa, joka osaa käyttää julkisia ohjauskeinoja tehokkaasti ja vaikuttavasti. Merkittävää on myös se, että kestävyysvaje ja keskeiset soten ongelmat voidaan ratkaista digitalisoimalla julkista hallintoa ja palvelua.

 

Miten ympäristöongelmat ratkaistaan?

Valitettavasti ilmastonmuutosta ei ratkaista verottamalla lihansyöntiä.  Itse olen niitä, jotka uskovat, että nimenomaan teknologiaa tarvitaan ilmastonmuutoksen torjuntaan. Kysymys on uusista energialähteistä, uusista liikkumisen muodoista ja liikennevälineistä, älykkäistä kaupungeista ja sähköverkoista, uusista lämmittämisen ja jäähdyttämisen teknologioista jne. Jos näihin asioihin ei investoida, kaikki ilmastotyö menee hukkaan.

 

Miten seuraavat neljä vuotta pelastetaan?

Edellä olevat kysymykset ovat esimerkkejä kysymyksistä, joihin seuraavan hallituksen on vastattava. Ne ovat aivan toisia kysymyksiä, kuin ne joihin puolueet yrittävät vastata ohjelmissaan. Jos näitä uusia kysymyksiä ei esitetä hallitusneuvotteluissa, seuraavat neljä vuotta on taas menetetty ja ongelmat kärjistyvät.

 

 

 

 

 

 

Kävin viikko opastetulla kierroksella Oodissa (kuvat). Tätä ennen olin käynyt jo kaksi kerta katsomassa paikkoja. Kirjaston lukuisat palvelut ovat löytäneet heti asiakaskunnan. Kansalaisilla on käytettävissään yleistä oleskelutilaa, tietokoneita, ompelukoneita, väriprinttereitä, 3D printtereistä, pelihuoneita, musiikin editointi laitteita, työ- ja neuvotteluhuoneita, kokeilukeittiö yms. Ja tietysti kirjaston perinteinen kirjalainaus. Oodissa on myös lounasravintoa pohjakerroksessa ja hyvä kahvila kolmannessa kerroksessa. Kirjastossa on myös yleisötapahtumia ja elokuvateatteri.

Oodin johtaja Anna-Maria Soininvaara kertoi, että kirjaston ideana on palvella kaikkia – ihan kaikkia. Kirjaston on löytäneet myös maahanmuuttajat ja pakolaiset. Se on todella kaikille avoin. Oli ilo nähdä, mikä kuhina Oodissa oli. Oodi on myös yhteisöllisyyttä vahvista julkinen tila, kokoontumis- ja kohtaamispaikka.

Keskuskirjasto Oodi on hyvä esimerkki yleiskäyttöisistä voimavaroista, perusvarasta (UBA – Universal Basic Assets). Minua kiinnostaa Oodissa erityisesti se, mitä voimavaroja (assetteja) se antaa kansalaisille kehittää ja parantaa itseään, osaamistaan ja toimeentuloaan. Vierailuni aikana yksi korutaiteilija tulosti uutta korumalliaan.  Nyt kun keskustelu perustulosta (Universal Basic Income) on taas poliittisella agendalla, on syytä laajentaa keskustelua myös yhteisiin voimavaroihin –  perusvaraan.

Kuten perustulokokeilu näyttää osoittavan, perustulo luo turvallisuutta mutta ei välttämättä ohjaa työmarkkinoille – siinä ei ole vahvaa kannustavaa elementtiä. Tästä ei pidä oikaista ja päätellä, että perusturvan pitääkin olla vastikkeellista.

Itse ajattelen että kaikkein paras ratkaisu ajatellen perusturvaa ja ”post-job aikakautta” on rakentaa yhdistelmä UBAI, jossa on mukana perustulo, mutta myös runsaasti avoimia, houkuttelevia, matalan kynnyksen toimintatiloja ja riittävästi fasiliteetteja tehdä itsenäisesti tai opastetusti erilaisia asioista.

Perustulo tasoittaa tuloeroja, mutta UBAI lisää mahdollisuuksien tasa-arvoa ja voimaannutta kansalaisia.

Perustuloon ei tule liittää vastikkeellisuutta mutta kyllä erilaista aktivointia, tiedottamista, kutsuja tilaisuuksiin, työpajojen esittelyä, vertaistoimintaa jne. Köyhyyden ja työttömyyden ongelmia ei ratkaista jakamalla rahaa, vaan parantamalla ihmisten toimintamahdollisuuksia. Siksi sosiaaliturvan uudistaminen ei voi olla saman rahan allokointia uudenlaisiin kuoriin, vaan uudenlaisen kansalaisuuden kehittämistä.

 

(UBA termille pitää saada hyvä suomenkielinen vastine. Perustulosta tuli mieleen perusvara).

Kirjani Näkökulmarelativismi – Tiedon suhteellisuuden ongelma ilmestyi lokakuussa Jyväskylän yliopiston SoPhi kirjasarjassa vapaasti ladattavana ekirjana open access -periaatteella. Kirjaa on muutamassa viikossa ladattu yli 350 kertaa. Kirjaa saa ostaa painettuna Rosebud kirjakaupasta.

 

Kirja käsittelee tietoon liittyvää, epistemologista relativismia. Kehitän siinä uudentyyppistä näkökulmarelativismia, jossa tietoväitteet pitää suhteuttaa taustalla olevaan näkökulmaan.

Kirjassa käsitellyt kysymykset eivät ole yksinkertaisia. Auttaakseni lukijoita pääsemään paremmin sisälle problematiikkaan, olen pyrkinyt kirjoittamaan kirjan mahdollisimman selkeästi yksinkertaistamatta kuitenkaan argumentteja liiaksi. Tässä blogissa johdattelen kirjaani yleistajuisemmin ja kytken sen suoremmin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

 

Erimielisyydet voivat olla aitoja

Luonteva tapa lähestyä relativismia on käsitellä erimielisyyksiä. Jokainen on tullut tutuksi arvoihin ja moraaliin liittyvien erimielisyyksien kanssa. Esimerkkinä olkoon kiista abortista. Ymmärrämme, että tällaisia eettisiä erimielisyyksiä on vaikea, ellei mahdotonta ratkaista, ainakin jos yritämme tehdä sitä täysin rationaalisilla perusteilla.

Olemme tottuneet yhteiskunnallisiin ja poliittisiin erimielisyyksiin. Ne eivät ole jotain kielteistä tai pahaa, joka pitää eliminoida, pikemminkin niitä tarvitaan, jotta demokratia olisi aitoa ja toimivaa, kuten Jacques Rancière on osoittanut teoksessaan Erimielisyys (Tutkijaliitto). Eri puolueet ja toimijat katselevat asioita eri näkökulmista ja puhuvat toistensa ohi.

Viime vuodet, joihin on viitattu ”totuuden jälkeisenä aikakautena”, ovat tuoneet esiin myös tietoon liittyvät erimielisyydet. Tässä siirrymme epistemologisen relativismin alueelle. Totuuden jälkeistä aikakautta on luonnehdittu ajaksi, jolloin mielipiteet käyvät totuudesta. Monet suhtautuvat kriittisesti asiantuntijuuteen ja kiistävät jopa tieteellisen tiedon. Tunnettu esimerkki on kreationismi, joka kiistää evoluutioteoria vetoamalla raamattuun.  Tässä ovat uskonto ja luonnontiede vastakkain. Hieman toisenlainen esimerkki on sen kiistäminen, että ihminen on osaltaan aiheuttanut ilmastonmuutoksen. Tähän kiistaan liittyy myös aidosti tieteellisiä erimielisyyksiä.

Tietoon liittyvät erimielisyydet eivät aina johdu erehdyksistä tai piittaamattomuudesta tosiasioita kohtaan. Epistemologinen relativismi lähtee siitä, että voimme olla erimielisiä myös hyvillä perusteilla. Näkökulmarelativismin  mukaan erimielisyyksien takana on usein erilainen näkökulma todellisuuteen: kiinnitämme huomion eri asioihin ja painotamme niitä eri tavoin. Mikään näkökulma ei ole lähtökohtaisesti oikea ja muut vääriä.

 

Näkökulmat ovat valitsemista

Olen pohtinut näkökulman ideaa jo 80-luvulta alkaen. Näkökulmista on tietysti puhuttu aina, mutta filosofiassa näkökulman käsitettä on analysoitu yllättävän vähän, silloinkin on puhuttu enemmän perspektiiveistä, mistä on hyvänä esimerkkinä Friedrich Nietzsche. Ilahduttavasti näkökulmia on alettu tutkia enemmän 2010-luvulla mm. Manuel Lizin johtamassa tutkimusryhmässä, jonka kanssa teen itse yhteisyötä. Suomessa näkökulmista ovat kirjoittaneet itseni ohella mm. Mauri Kaipainen, Tuomas Lehtonen ja Antti Mattila.

Olen päätynyt aika yksinkertaiseen näkökulman käsitteeseen. Näkökulmassa tarkasteltavasta asiasta (objektista) valitaan kiinnostuksen tai huomion kohteeksi tiettyjä ominaisuuksia, joita sanon aspekteiksi. Näkökulmassa  [S,O,A] on siten kolme komponenttia: subjekti S joka katselee asioita, kohde O johon huomio kiinnittyy ja aspekti A joka edusta objektia subjektille. Tällaisen määritelmän taustalla on oletus asioiden kompleksisuudesta, mikä tarkoittaa, että niillä on monia erilaisia ominaisuuksia (puolia, piirteitä). Esimerkiksi voimme tarkastella sairaalaa hoidon kannalta tai talouden kannalta, tai sosiaaliturvaa toimeentulon tai kannustavuuden kannalta. Riippuen minkä aspektin valitsemme, saamme hyvin erilaisen kuvan asioista. Esimerkiksi voimme päätyä siihen, että sosiaaliturvan pitää olla toimeentulon kannalta riittävän antelias, jolloin sen kannustavuus saattaa heiketä.

Näkökulmarelativismissa painotetaan näkökulman valikoivaa piirrettä. Kolme keskeistä teesiä ovat:

1. Ei ole näkökulmariippumatonta tapaa tarkastella maailmaa.
2. Samoja asioita voidaan tarkastella useista näkökulmista.
3. Ei ole absoluuttista, etuoikeutettua tai universaalista näkökulmaa.

 

Mielipiteet eivät käy totuudesta

Totuuden jälkeisenä aikana mielipiteet asetetaan tutkittua tietoa vastaan. Tämä ei ole lainkaan uusia asia. Jo antiikissa sofistit puolustivat mielipiteen totuutta. Protagoras ajatteli Platonin mukaan, että kullekin on aina totta se miltä hänestä tuntuu. Jos hyväksymme tämän periaatteen, niin joudumme kohtalokkaisiin vaikeuksiin. Jos jokainen sanoo omista mielipiteistään, että ne ovat totta, koska siltä tuntuu, niin totuus menettää merkityksensä ja tiedolta putoaa pohja. Vaikka pitääkin paikkansa, että aika moni ajattelee juuri tuolla tavalla, niin yhteiskunnassa on kuitenkin kohtalainen konsensus siitä, että totuus ei tietyssä mielessä riipu ihmisestä. Filosofit jakavat hyvin pitkälle intuitiivisen totuuskäsitteen, jonka mukaan totta on sanoa asiat niin kuin ne ovat. Jos sanon, että Suomi itsenäistyi vuonna 1917, niin puhun totta. Siitä, miten tämä totuuskäsite pitäisi määritellä täsmällisemmin, filosofitkin ovat erimielisiä.

Oma ideani on ottaa totuuden määrittelyyn mukaan näkökulmat. Kun näkökulma on kolmikko [S,O,A], niin suhteutan totuuskäsitteen siihen.  Sanomme että väite on totta näkökulmasta [S,O,A], jos väite on totta O:sta tulkittuna A:ksi.  Voi myös sanoa, että A on ikkuna maailmaan.  Jos näkökulmamme on talous, niin väite ”Sairaala x on tehokas” on totta tästä näkökulmasta, jos x on taloudellisesti tehokas. Sen sijaan väite voi olla epätotta hoidon laadun näkökulmasta, koska x saattaakin olla laadun kannalta tehoton.

Mielenkiintoinen kysymys on, ovatko kaikki väitteet tällä tavalla näkökulmasidonnaisia. Jos ovat, niin olemme tekemisissä globaalin tai universaalisen relativismin kanssa, jonka iskulause on ”kaikki on relatiivista”. Itse pidän sitä virheellisenä oppina ja esitänkin näkökulmarelativismin maltillisena hypoteesina, että on ainakin olemassa mielenkiintoisia lauseiden tyyppejä, joiden totuus on relatiivisista, vaikka kaikkien väitteiden totuus ei olisikaan relatiivista. Tässä keskustelussa on kuitenkin huomattava, että varsin usein jotakin väitettä pidetään absoluuttisesti totena eikä tajuta, että sekin on esitetty tietystä näkökulmasta, jota ei tunnisteta sellaiseksi. Esimerkiksi naisia on usein katsottu miehen näkökulmasta pitäen sitä objektiivisena. Tämän takia näkökulmarelativismi painottaa, että jokaista väitettä on punnittava sen kannalta, mistä näkökulmasta se on esitetty.

 

Kriittinen näkökulmarelativismi korostaa pluralismia ja kritiikkiä

Kirjan keskeiset asiat liittyvät juuri näkökulmiin ja totuuteen. Käsittelen näitä omissa luvuissa. Tarkastelen erikseen myös tiedon ja todellisuuden relatiivisuutta sekä pohdin relativismia tieteenfilosofiassa. Palaan kirjan viimeisessä luvussa taas totuuskysymykseen mutta nyt yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Puolustan kriittistä relativismia yhteiskuntafilosofiana, joka asettuu kolmen teesin taakse:

• Pluralismi: on rikkautta ja eduksi demokratialle, että yhteiskunnassa on erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä yhteisistä asioista;
• Suvaitsevaisuus: jokaisella on oikeus omaan näkökulmaan ja sen ilmaisemiseen;
• Kriittisyys: näkökulmia pitää tarkastella kriittisesti, sillä erilaiset näkökulmat edistävät paremmin tai huonommin yhteisten tavoitteiden saavuttamista.

Nämä kaikki teesit ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä. Pluralismi lähtee siitä, yhteiskunnalliset kysymykset ja ilmiöt ovat niin monimutkaisia, että niitä ei voi ottaa haltuun vain yhdestä näkökulmasta. Ihmisten erilaiset intressit johtava asettamaan asioita erilaiseen tärkeysjärjestykseen. Pluralismin vastakohtana on monismi, uskominen yhteen totuuteen. Tämä johtaa helposti suvaitsemattomuuteen, kuten tiedämme diktatuureista. Demokratiassa sen sijaan kaikilla on oikeus omaan näkökulmaan ja sen ilmaisemiseen. Tätä oikeutta täytyy puolustaa, vaikka se johtaakin moniarvoisuuteen.

Kriittisyys on kriittisen relativismin keskeisin teesi. Sen taustalla on näkökulmarelativismin korostama väite näkökulmien vertailtavuudesta. Jotkut filosofit liittävät relativismiin väitteen näkökulmien ja viitekehysten vertailun mahdottomuudesta. Heidän mukaansa näkökulmat voivat olla niin erilaisia (yhteismitattomia), että ihmiset tuntuvat elävän ”eri maailmoissa”. Näkökulmarelativismi osoittaa, että näkökulmia voidaan vertailla erilaisilla kriteereillä, mm. toiminnan kannalta. Tämä avaa tien punnita erilaisia näkökulmia sen suhteen, kuinka ne edistävät yhteisten tavoitteiden saavuttamista. Jos näkökulmana on rotu eikä ihmisyys, niin tästä näkökulmasta katsoen ihmisoikeuksien edistäminen saattaa huomattavasti vaikeutua.

 

“Totuuden jälkeinen aika”

On hyvillä perusteilla väitetty, että emme elä erityistä totuuden jälkeistä aikaa. Totuus on aina ollut hallitsijoiden valtikan alla ja lukuisia kertoja ihmisiä on lietsottu toisiaan vastaan valheilla ja osatotuuksilla. Se mikä huolestuttaa totuuden jälkeisessä ajassa on auktoriteettien aseman heikkeneminen ja tutkitun tiedon vähättely yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Auktoriteettien asemaa horjuttaa postmoderni ideologia  mutta ehkä vielä enemmän internet ja sen kautta avautuva mielipiteiden ääretön avaruus.

Tutkitun tiedon kyseenalaistamiselle antaa aseita tieteen oma luonne. Tiede on aina alttiina erehdyksille ja se on periaatteessa kumoutuvaa. Hyvin monet aikanaan totuutena pidetyt tieteelliset teoriat ovat myöhemmin kumoutuneet, kuten esimerkiksi Newtonin fysiikka ja flogiston teoria. Tieteelliseen tutkimukseen kuuluvat jatkuva epäily ja uusien näkökulmien etsiminen. Tästä johtuen tieteessä on usein kilpailevia koulukuntia, joilla on hyvin erilainen käsitys metodeista ja tulosten tulkinnasta. Tieteestä ei voi rehellisesti antaa sellaista kuvaa, että sillä olisi hallussaan ehdoton totuus.

Tieteellä on kuitenkin puolellaan jatkuva totuuden etsintä ja tulosten kriittinen tarkastelu. Siksi tiede pystyy antamaan riittävän hyviä vastauksia moniin käytännön kysymyksiin.  Tämän ansiosta meillä on korkealuokkainen lääketiede, luotettavaa teknologiaa ja perusteltuja taloudellisia analyysejä. Tiede on tässä mielessä objektiivista, mutta tieteen objektiivisuus ei perustu yhteen totuuteen vaan siihen että asioita tarkastellaan mahdollisimman monesta relevantista näkökulmasta. Tätä piirrettä Sandra Harding kutsuu tieteen vahvaksi objektiivisuudeksi.

Tieteen paras puolustus on sen vahva objektiivisuus. Tästä käsin voidaan lähestyä myös tieteen kriitikoita, joilla on usein hyvin subjektiivinen näkökulma ja kyvyttömyys tajuta muiden näkökulmia. Kriittisen relativismin hengessä meidän on käytävä yhteiskunnalliseen dialogiin eri yhteiskuntapiirien (kulpien) sisällä ja välillä. Dialogin lähtökohtana on sen ymmärtäminen, että meillä on erilaisia näkökulmia, ja siksi meidän opittava punnitsemaan ja vertaamaan niitä. Vain tätä kautta voidaan saavuttaa riittävä yksimielisyys ihmiskunnan ja yhteiskunnan edessä olevista haasteista ja niiden ratkaisemisen edellyttämistä toimenpiteistä.

 

Lopuksi

Tässä blogissa esitetyt ajatukset ovat Näkökulmarelativismi -kirjasta. Kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista, mutta jätän sen löytämisen lukijan iloksi. Kirja ei ole aivan helppo, mutta voin vakuuttaa, että sen lukeminen aktivoi terveellisesti aivosoluja.

Keskustelu uudesta universalismista ottaa uusia kierroksia. Tästä on esimerkkinä Demos Helsingin ja Y-säätiön 5.6. järjestämä työpaja, jossa käsiteltiin Universal Basic Assets (UBA) –tematiikkaa. Taustamateriaalina oli Demos Helsingin toimittama muistio ”Universalism in the Next Era: Towards Universal Basic Assets”. Taustalla oleva iso kysymys on, miten Pohjoismaista hyvinvointivaltiota tulisi kehittää uusissa olosuhteissa, joissa mm. työ muuttuu ratkaisevasti.

Tässä blogissa esittelen UBA-ajattelua ja vertaan sitä perinteisempiin ideoihin toimeentulotuesta ja peruspalveluista. Esitän myös UBA:sta uuden tulkinnan, joka perustuu siihen, että voidakseen työllistää itsensä, ihminen tarvitsee työ- ja tuotantovälineitä. Niiden saatavuus on UBA:n tavoitteena.

Pohjoismainen malli

Pohjoismaiselle mallille on ominaista laaja universalismi, jolla viitataan kaikkien ulottuvilla oleviin julkisiin palveluihin. Tällaisia ovat etenkin sosiaali- ja terveyspalvelut ja koulutuspalvelut. Nämä palvelut ovat maksuttomia kuten koulut tai niistä peritään kohtuullinen korvaus, kuten lasten päivähoidosta tai vanhustenhoidosta. Pohjoismaiseen malliin kuuluu myös hyvin kattava sosiaaliturva, eli etuuksien järjestelmä, joka turvaa toimeentulon oli sitten työttömänä, sairaana, pienen lapsen kanssa, opiskelijana tai eläkkeellä. Monet näistä etuuksista ovat ansiosidonnaisia, kuten työttömyys- ja äitiyspäivärahat. Julkista keskustelua käydään hyvin kapealla kaistalla: usein puhutaan vain toimeentulotuesta, asumistuesta ja työttömän peruspäivärahasta, vaikka ne ovat vain osa kattavasta etuuksien järjestelmästä.

Kannustinloukut ovat sosiaaliturvan kesto-ongelma. Työn vastaanottaminen vähentää etuuksia ja on tilanteita, joissa työssäkäynnistä saatu palkka on vain hitusen suurempi kuin työttömän saamat etuudet. Miksi siis ottaa työtä vastaan? Tätä kysymystä on todella vaikea ratkaista vain laskemalla euroja. On otettava huomioon työn merkitys ihmiselle. Työn parantaa itsetuntoa, pitää yllä työkykyä, rakentaa sosiaalisia verkostoja, tuo mielekkyyttä elämään ja lisää sosiaalista arvostusta. Kaikki todella tärkeitä asioita, joita on vaikea saavuttaa työttömänä.

Keskustelu kannustinloukuista vie kuitenkin väärään suuntaan. Paljon isompi kysymys on, mitä tapahtuu hyvinvointivaltiolle, joka on rakennettu sen oletuksen varaan, että suurin osa työikäisistä on koko työuransa palkkatyössä. Tähän oletukseen perustuvat työeläkejärjestelmä, ansiosidonnaiset etuudet ja palvelujen rahoitus.  Toimeentulotuki ja työttömän peruspäiväraha on taas tarkoitettu tilapäisiksi tukimuodoiksi.

Pysyviä (toistaiseksi) työsuhteita on vähemmän, mutta silti suurin osa työsuhteista on vielä pysyviä. Työttömyys on 6-7 % tuntumassa ja työllisyysaste siinä 72-73% tuntumassa. Nämä luvut eivät ole riittävän hyviä. Väestö ikääntyy nyt nopeasti ja huoltosuhde heikkenee. Automaatio, digitalisaatio ja tekoäly hävittävät massoittain vanhoja työpaikkoja. Nämä kaikki seikat merkitsevät yhdessä hyvinvointivaltion kriisiytymistä.

Uusi universalismi

Teesi uudesta universalismista peräänkuuluttaa universalismin kehittämistä tai muuttamista niin että se toimisi uusissa olosuhteissa. Kysymys on myös siitä, miten Pohjoismaisen hyvinvointivaltion eetos ja vastuullisuus voidaan säilyttää, vaikka rakenteita on muutettava.

Kuten Demoksen raportti tuo esiin, keskustelussa on nyt kolme universalismin mallia tai oikeastaan kehittämisideaan. Ne ovat

UBI = Universal Basic Income. Vastikkeeton perustulo täydentämään muita tuloja.

UBS = Universal Basic Services. Kaikkien tarvitsevien ulottuvilla olevat peruspalvelut.

UBA = Universal Basic Assets. Kaikkien käytettävissä olevat perusvoimavarat.

Hyvin karkeasti ottaen, Pohjoismaissa on aineksia kaikista näistä universalismin muodoista, mutta ehkä peruspalvelut on se keskeisin piirre. Perustuloa ei ole sellaisenaan, mutta erilaiset taloudellisen tuet muodot muodostavat yhdessä vastaavan tulotuen. Näitä tukia on erikseen haettava ja täytettävä perusteet niiden saamiseen. Tämä ei ole siis vastikkeetonta perustulon mielessä. Hyvä esimerkki on aktiivimalli, jossa työttömyystuki pienenee (n. 4.5 %), jos työnhakija ei osoita riittävää aktiivisuutta.

Olen aikaisemmin arvostellut perustuloa siitä, että tuomitsee työttömän köyhyyteen. Voi olla, että olin liian ankara arviossani, mutta perusteeni on edelleen pätevä: pelkkä rahallinen tuki ei yksin johda parempaan työllistymiseen/toimeentuloon. Tähän tarvitaan perustulon saajan omaa aktiivisuutta ja osaamista. Perustulo auttaa selviämään välttämättömistä elinkustannuksista, mutta siitä ei jää mitään oman toiminnan kehittämiseen. Perustulon ongelma on myös siinä, että jos sen saajien määrä kasvaa, niin sen rahoittaminen käy mahdottomaksi. Tämä on hyvin mahdollinen skenaario.

Tuotantovälineet voimavaroina

Jos siis meillä on jo hyvät peruspalvelut ja de facto perustulo, niin uutta universalismia on haettava voimavaroista (UBA). Voimavarojen (assets, omistus, varallisuus) käsite on hankalasti määriteltävissä. Kun sen ottaa oikein laajasti, niin sen piiriin on luettava myös perustulo ja peruspalvelut. Perustulo tarjoaa rahallisen voimavaran. Peruspalvelut tarjoavat toimintavalmiuksiin liittyviä voimavaroja: kyvykkyyksiä, osaamista ja työkykyä.

Mutta jos haluamme todella parantaa ihmisten toimeentuloa ja hyvinvointia, niin heitä on autettava ansaitsemaan enemmän. Jos työtä ei ole tarjolla, sitä täytyy tehdä itse, yksi tai yhdessä muiden kanssa. Otan tämän perustavan tosiasian UBA:n idean kehittelyn lähtökohdaksi. Mitä siis tarvitaan ansaintaan?

Se uusi asia, minkä UBA-ajattelu tuo, liittyy toiminnan välineisiin. Ihminen ei voi tehdä paljon mitään pelkällä osaamisella tai kyvykkyydellä. Toimintaa varten tarvitaan aina välineitä. Sanon niitä yksinkertaisesti työvälineiksija yleisemmin tuotantovälineiksi.

Otetaan pari esimerkkiä. Ihminen on taitava käsistään ja haluaan ryhtyä valmistamaan nahkalaukkuja. Oletetaan että hänellä on muotoilututkinto. Alkuun pääsemiseksi tarvitaan ompelukone ja muita apuvälineitä, työ- ja varastotilaa, tietokone kirjanpitoa ja myyntiä ja markkinointia varten. Tarvitaan myös nahkaa ja muita raaka-aineita. Ilman tällaisia työvälineitä nahkalaukkujen valmistaminen elannoksi ei onnistu.

Toisessa esimerkissä opettajan kokemuksen omaava henkilö haluaa ryhtyä tuottamaan oppimateriaalia kouluun. Tätä varten hän tarvitsee tietokoneen, pääsyn verkkoon, ohjelmistotyökaluja, jolla sähköisiä oppimateriaaleja voidaan laatia, testikäyttäjiä, henkilöitä jotka hoitavat myyntiä, markkinointia ja käyttäjätukea jne.  Näissä esimerkeissä on kysymys toimeentulon kannalta olennaisista voimavaroista: työvälineistä ja niiden käytettävyydestä.

Tavanomainen analyysi näistä tapauksista on, että tässähän on kysymys yrityksen perustamisesta ja se vaatii pääomaa, useimmiten lainaa pankeilta ja rahoittajilta. UBA-ajattelu ei tyydy tähän analyysiin, vaan kysyy, onko meillä oikeustai pääsy(access) tällaisiin voimavaroihin ja rahoitukseen.  Institute for the Future esittää manifestissaan, että UBA on perustavan laatuinen joukko resursseja, joihin pääsy pitää järjestää kaikille. Tämä on radikaalimpi ajatus kuin IFTF edes itse oivaltaa.

UBA:ssa on pohjimmaltaan kysymys varallisuuden uusjaosta. Tällä hetkellä varallisuus kasautuu kiihtyvästi yhä pienemmän joukon haltuun. Globaalisti noin 300 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kun 3,5 miljardia köyhintä ihmistä. Suomessakin varakkain kymmenys omistaa noin  puolet kaikesta varallisuudesta. Suurimmalla osalla ihmisiä varallisuus on pienimuotoista ja useimmiten liittyy asuntoon. Tällaista varallisuutta on vaikea irrottaa ja käyttää esimerkiksi työvälineiden hankintaan. Puuttuu yksinkertaisesti käytettävissä olevaa omaisuutta.

On sanottu, että omistaminen ei ole tärkeää, tärkeää on oikeus käyttää välineitä. Esimerkiksi tietokonetta ei tarvitse omistaa, jos sitä voi käyttää työpaikalla tai kirjastossa. 3D printteriä ei tarvitse omistaa, jos sitä voi käyttää kaikille avoimissa työtiloissa jne. Yksi tavanomainen ratkaisu omistamisen ongelmaan on perustaa osuuskunta, joka hankkii yhdessä tarvittavat työvälineet, kuten työtilat ja koneet ja laitteet. Tällöin työvälineet ovat käytössä kaikille osuuskunnan jäsenille.

Julkinen sektori voisi voi tarjota työvälineitä peruspalveluna. Esimerkiksi kirjastoissa on jo tällaista palvelua. Digitaalisia työvälineitä kuten dataa ja ohjelmistoja tarjotaan myös avoimesti verkossa, niin julkisena kuin yksityisenä palveluna. Mutta tämä on sellaista pienimuotoista, jonka ei voi nähdä ratkaisevan työn murrokseen liittyvät haasteet.

Varallisuuden uusjako

Ihmiskunta on nyt vauraampi kuin koskaan. Maapallolla on valtavat kiinteistömassat, fyysinen ja sähköinen infrastruktuuri on erittäin kehittynyttä, kaupunkeihin on kasaantunut uskomaton henkinen pääoma, tiedettä tehdään enemmän kuin koskaan, tuottavuus on kohonnut kaikkialla maataloudesta terveydenhuoltoon jne. Silti tämän yhdessä luodun varallisuuden omistaa pieni joukko ihmisiä. Tämä estää ihmiskunta käyttämästä tätä kumuloitunutta varallisuuta kaikkien hyväksi. Suurimmalta osalta ihmisistä puutuu sellaista varallisuutta, jonka avulla he voisivat harjoittaa tuottavasti ammattiaan ja käyttää osaamistaan parhaalla mahdollisella tavalla vaikka pienyrittäjinä.

UBA johtaa vakavasti miettimään, miten vaurautta voidaan jakaa, niin että kaikilla on pääsy itselleen tarpeellisiin voimavaroihin. Itse näen välttämättömäksi purkaa suuria varallisuuskeskittymiä niillä keinoilla, joita valtioilla ja kansainvälisellä yhteisöllä on käytettävissä. Näitä ovat varallisuuden ja yhteisöjen verotus, pääomaliikkeisen kontrolli, suurien yritysten pilkkominen, veroparatiisien suitseminen jne.

UBA:n viesti voidaan kiteyttää teesiksi ”Assets for all”. Yhteiskuntapolitiikan tavoitteena tulee olla ihmisten toiminnan kannalta välttämättömien voimavarojen tarjoaminen kaikille. Tätä varten varallisuutta on otettava sieltä, missä sitä on, ja siirrettävä kansalaisten käyttöön. Suomessa on aikaisemmin kyetty toteuttamaan Assets for all -periaatetta, kun säädettiin Lex Kallio, jonka turvin maa-alueita pakkolunastettiin ja siirrettiin tilattomien talonpoikien käyttöön. Sodan jälkeen Karjalaisten asuttaminen hoidettiin antamalla tilansa menettäneille karjalaisille uudet tilat. Tämän jälkeen poliitikot ovat nostanee kätensä ilmaan jatkuvasti kasautuvan varallisuuden edessä. UBA-ajattelu pakottaa meidät miettimään, mitä omistaminen ja varallisuus ovat ja miten niihin tulee suhtautua. Kiinnostaako meitä enemmän supervarakkaiden oikeus omistuksiinsa kuin valtavan enemmistön toimeentulo?