Yuval Noah Hararin kirja Sapiens, Ihmisen lyhyt historia on ollut valtava myyntimenestys ja hyvillä perusteilla (2011, suomeksi 2016). Kirja maalasi eteemme ihmisen ja ihmiskunnan kehityksen koko historian Homo Sapiensin syntymästä nykypäivään. Kirja päättyi ennusteeseen ihmisen muuttamisesta kuolemattomaksi modernin biologian ja teknologian avulla.
Harari kirjoitti pian tämän kirjan ilmestymisen jälkeen uuden kirjan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia (2015, suomeksi 2017). Kirja jatkaa siitä mihin Sapiens päättyi, mutta myös kertaa edellisen kirjan tarinaa. Monelle lukijalle uusi kirja Homo Deus on ollut pettymys, osin kertailevan sävyn mutta myös tietynlaisen hajanaisuuden takia. Myönnän, että myös minulle Homo Deus oli aluksi pettymys, mutta kerrattuani kirjan uudelleen en voi olla pitämättä sitä merkittävänä tulevaisuuden puheenvuorona.
Homo Deus on hyvin provokatiivinen kirja, joka kyseenalaistaan humanismin tulevaisuuden. Harari kirjoittaa tulevaisuudesta hyvin varmalla otteella antaen ymmärtää, että kehitys tulee menemään niin kuin hän sen kuvaa. Mutta aika ajoin hän tuo esiin vastavoimia, jotka saattavat ainakin viivästyttää kehitystä. Aivan kirjan lopussa Harari toteaa aivan oikein että …
”[t]ulevaisuutta ei todellakaan ole mahdollista ennustaa. Kaikki tässä kirjassa hahmotellut skenaariot tulisi nähdä profetioiden sijasta mahdollisuuksina. … Sen sijaan, että kaventaisi näköalaamme ennustamalla yhtä tiettyä skenaariota, kirja pyrkii laajentamaan näköalaamme ja tekemään meidät tietoisiksi paljon laajemmasta vaihtoehtojen valikoimasta.” (404).
Tämä luonnehdinta – skenaariot – on syytä muistaa, kun lukee kirjan vahvoja väitteitä, joista voi perustellusti olla eri mieltä.
Suuri kertomus
Hararin kirjan perusidea on, että ihmiskunnan vuosituhantinen agenda – tärkeiden tai tavoiteltujen asioiden lista – on vääjäämättä muuttunut siirryttäessä uudelle vuosituhannelle. Vanhan agendan kolme merkittävintä ongelmaa ovat olleet nälänhädät, kulkutaudit ja sodat. Harari väittää, että nyt ne on saatu hallintaan, joskaan ei vielä kokonaan ratkaistu. Mutta joka tapauksessa asiat ovat menneet huomattavasti parempaan suuntaan ja tiedämme mitä ongelmien suhteen on tehtävä.
Tiedämme myös, että asioiden kulku ei riipu jumalista vaan meistä itsestämme. Harari pitää uskontoja ihmisten luomina kertomuksina, jotka antavat meille harhaisen kuvan todellisuudesta. Sille, joka juuttuu tähän asiaan, kirjan sanoma ei avaudu. En puutu tähän uskontokysymykseen tämän enempää, mutta kehotan sitä, joka on tästä kiinnostunut, palaamaan ensimmäiseen kirjaan Sapiens, jossa analysoidaan uskontoja ja niiden lähtökohtia ja vaikutuksia perusteellisemmin.
Maailma on nyt muuttunut merkittävästi, erityisesti tieteen ja teknologian kehityksen ansiosta. Koska ihmiskunta on periaatteessa ratkaissut edellisen agendan suuret ongelmat, on aika asettaa uusi tehtävälista.
”Kun ihmiskunta on nyt varmistanut ennennäkemättömän hyvinvoinnin, terveyden ja sopusoinnut ja kun otetaan huomioon menneet teot ja nykyiset arvot, seuraavia päämääriä ovat todennäköisesti kuolemattomuus, onni ja jumalallisuus.” (27)
Pyrimme nyt voittamaan ikääntymisen, tekemään ihmisistä onnellisia ja parantelemaan ihmiset jumaliksi. Koska ihmisen sairaudet ovat ”teknisiä” ongelmia, kuten sydämen vajaatoimintaa, niihin löytyy myös tekninen ratkaisu (lääkkeet yms.). Koska onnellisuus perustuu biologisiin tekijöihin (biokemiaan), niin sen aikaansaamiseksi tarvitsee “vain” peukaloida biokemiallista järjestelmää. Ihmisen paranteleminen jumaliksi voi tapahtua biotekniikan avulla, rakentamalla kyborgeja tai luomalla epäorgaanisia olentoja. Biotekniikan avulla voimme parantaa geenejämme, teknologian avulla voimme luoda bionisia käsiä, tekosilmä tai muita keinotekoisia elimiä ja vihdoin tekoälyn avulla voimme luoda ihmisiä älykkäämpiä robotteja ja tietojärjestelmiä.
Ihmisen muokkaus johtaa Homo Sapiensin katoamiseen ja ihmisen historian päättymiseen. Kun ihmisen mieli muutetaan, emme voi mitenkään ymmärtää tai ennustaa, miten uusi ihminen ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Jokin on kuitenkin varmaa.
”Vaikka yksityiskohdat jäävät tämän takia hämäriksi, voimme olla varmoja historian yleisestä suunnasta. 2000-luvulla ihmiskunnan kolmas suuri projekti tulee olemaan, että se hankkii itselleen jumalalliset luomis- ja tuhovoimat ja päivittää Homo Sapiensin Homo deukseksi.” (54)
Loppujen lopuksi ihmiskunnan agendan ainoa iso projekti on jumalallisuuden saavuttaminen. Siitä kirjan nimi Home Deus. Tämä projekti on kuitenkin hyvin pitkä ja vaiheittain etenevä.
”[Homo Sapiens] parantelee itseään asteittain ja yhdistyy prosessin kuluessa robotteihin ja tietokoneisiin. Kunnes jälkeläisemme jonain päivänä katsovat taakseen ja tajuavat, etteivät he enää ole sen eläimen kaltaisia, joka kirjoitti Raamatun, rakensi Kiinan muurin ja nauroi Charlie Chaplinin toilailluille.” (56).
Eniten minua huolestuttaa tässä mahdollisuus menettää huumorintaju!
Hararin mukaan tämä kehitys käynnistyy jo 2000-luvulla, vaikka se koskeekin suoraan vain pientä joukkoa ihmisiä. Kysymys on kollektiivisesta muutoksesta, johon useimmat ihmiset osallistuvat jollain pienellä panoksella. Mutta tietty ”etujoukko” saattaa edetä hyvinkin pitkälle ja hankkia ylivoimaisen älykkyyden, uskomattoman suorituskyvyn ja pitkäikäisyyden.
Harjoituksena lukijalle tehtävä miettiä, mitä merkittäviä haasteita puuttuu Hararin esittämästä ihmiskunnan perinteisestä agendasta ja kuinka hyvin agenda on toteutunut.
Tarinat valloittavat maailman
Hararin ensimmäisen kirjan merkittävimpiä oivalluksia oli idea kuvitteellisista järjestyksistä. Ne ovat ihmisten yhdessä luomia instituutioita tai normistoja, jotka tekevät yhteistyön mahdolliseksi ja tehokkaaksi. Näitä kuvitteellisia järjestyksiä ovat uskonnot, valtiot, järjestöt, yritykset jne. Hyvä esimerkki on raha, joka toimii vaihdon välineenä. Niin kauan kuin uskomme siihen, se toimii, mutta jos lakkaamme uskomasta siihen, se haihtuu kuin saippuakupla. Kuvitteelliset järjestykset kuuluvat ihmisten keskeiseen, intersubjektiiviseen todellisuuteen, joka tosiasiassa hallitse maailmaa.
Intersubjektiiviset todellisuudet, kuvitteelliset järjestykset syntyvät ja pysyvät pystyssä ihmisten kertomien tarinoiden ansiosta. ”Tarinat muodostavat yhteiskuntien perustan ja kannatinpylväät.” (187) Tarinoiden kautta ihmiset antavat ja hakevat merkitystä elämälleen.
Tarinoiden merkitys Sapiensin maailmaanvalloitukselle on aivan ratkaiseva. Se nimittäin teki mahdolliseksi laajamittaisen yhteistyön, johon muut eläimet eivät pystyneet.
”Ihmiset eivät ole nykyisin planeettaamme yksinvaltiaita siksi, että yksittäinen ihminen olisi paljon älykkäämpi ja ketteräsormisempi kuin yksittäinen simpanssi tai susi, vaan koska Homo Sapiens on maapallon ainoa laji, joka pystyy tekemään joustavasti suurimittaista yhteistyötä.” (140)
Tarinan kertomisen teki mahdolliseksi kielikyvyn kehittyminen noin 70.000 vuotta sitten. Kirjoitustaidon syntyminen 5000 vuotta sitten puolestaan avasi aivan uudet ulottuvuudet kommunikaatiolle ja tarinoiden välittämiselle.
Ihmisen ekspansion kaava näyttää olevan seuraava:
kielikyky -> tarinat -> kuvitteelliset järjestykset -> yhteistyö
Humanismi ja ihmisen ylimielisyys
Ihminen on ollut voitava elinlaji. Sapiens on muuttanut 70.000 vuodessa maapallon ekosysteemiä radikaalilla tavalla, joka on verrannollinen jääkauteen ja maankuoren liikkeisiin. Maatalous on tässä ratkaisevassa asemassa. Ihminen domestikoi joitakin kasvi- ja eläinlajeja omiin tarpeisiinsa (vehnä, riisi, kanat, nautaeläimet, siat jne.). Kotieläinten kohtalona oli ja on joutua tuotantoeläimiksi vailla luontaisia elämisen mahdollisuuksia. Domestikoitujen eläinten kärsimykset ovat suunnattomia. Uskonnot antoivat tälle luonnon hallinnalle oikeutuksen: ihminen on muita eläimiä ylempänä ja oikeutettu alistamaan luonto palvelukseensa. Suuret uskonnot (juutalaisuus, kristinusko, islami, hindulaisuus jne.) syntyivät maanviljelyn vallankumouksesta ja ne ”pyhittivät” maatalouden ja luonnon antimien hyväksikäytön.
Teollinen vallankumous synnytti puolestaan ”humanistiset uskonnot”, joita ovat liberalismi, kommunismi ja natsismi. Näiden perusajatuksena on Hararin mukaan se, että ”Homo sapiensilla on ainutlaatuinen ja pyhä olemus, joka on kaiken merkityksen ja auktoriteetin lähde maailmankaikkeudessa” (106).
Ihmisen ylivertaisuutta muihin eläimiin nähden perustellaan pääasiassa kahdella argumentilla. Ensimmäisen mukaan ihmisellä on sielu. Mutta Darwin riisti meiltä sielun Hararin mukaan. Sielulla tarkoitetaan muuttumatonta, yhtenäistä ja yksilöllistä perusolemusta, joka voi olla jopa kuolematon. Mutta ”evoluutioteoria valitettavasti hylkää ajatuksen, että todellinen minäni olisi jakamaton, muuttumaton ja mahdollisesti kuolematon” (112). Filosofi voisi sanoa tähän, että sielu ei kuulu luonnontieteen käsitteistöön eikä sen olemassaoloa voi kumota evoluutioteorialla.
Toinen argumentti ihmisen ylemmyyden puolesta on vetoaminen siihen, että ihmisellä on tietoisuus ja tietoinen mieli. Mieli on subjektiivisten kokemusten kuten mielihyvän, rakkauden, tuskan ja vihan virta. Harari mukaan nykytiede ei vielä kykene selittämään miten aivot (biokemialliset ja sähköiset prosessit) kykenevät synnyttämään subjektiivisen tietoisuuden. Vaikka Vaikka Harari arvio tieteen tilasta voi olla tässä turhan pessimistinen, niin siinä hän on oikeassa, että olennaisempaa on kysyä, mitä hyötyä subjektiivisesta tietoisuudesta on evoluutiolle.
Mitä enemmän tiedämme aivojen toiminnasta, sitä enemmän kykenemme selittämään ihmisen emootioita ja kognitiivisia toimintoja viittaamatta tietoisuuteen. Onko tietoisuus siis vain ”eräiden aivotoimintojen biologisesti hyödytön sivutuote” (125)? Oli miten oli tämän asian suhteen, on yhä enemmän tutkimustietoa siitä, että myös eläimillä on korkean asteisia kognitiiviisia toimintoja, havaintoja, tunteita, muistikuvia, ennakointia ja jopa kielen kaltaisia kommunikaatiovälineitä. Enää ei voi vakavasti väittää, että vain ihmisellä on tietoisuus; ihmisten ja muiden eläinten tietoisuudella on pikemminkin aste-eroja kuin laadullisia eroja.
Ihminen on algoritmi
Hararin vahva väite on, että organismit ovat algoritmeja, ihminen mukaan lukien. Tästä teesistä on kiinnostavia seurauksia koskien ihmisten erikoislaatuisuutta:
”Ihmistä ohjaavat algoritmit toimivat aistimusten, tunteiden ja ajatusten kautta. Ja täsmälleen samankaltaiset algoritmit ohjaavat sikoja, paviaaneja, saukkoja ja kanoja.” (93)
Koska ihmisen toimintaa ohjaavat orgaaniset algoritmit, on myös mahdollista, että epäorgaaniset algoritmit, erityisesti tietokoneet ja robotit, pystyvät samanlaisiin suorituksiin ja toimintoihin.
Viitaten David Kahnemanin kirjaan Ajattelu, nopea ja hidas Harari esittää, että pitkälle jalostetut algoritmit tekevät 99% kaikista päätöksistämme.
Teesillä ”organismit ovat algoritmeja” on syvälle käyvät seuraukset humanismille. Ne osoittavat että
- ihmisen toiminnalla on täysin samanlainen algoritminen perusta kuin eläinten toiminnalla,
- ihmisen tietoisuus, sikäli kuin siitä voidaan puhua, on algoritmi tai algoritmeihin perustuva ja
- epäorgaaniset argoritmit pystyvät periaatteessa samanlaisiin kognitiivisiin toimintoihin kuin ihmisetkin.
Kehotan lukijaa, joka haluaa perehtyä vastaaviin kysymyksiin, tutustumaan Antonio Damasion tänä vuonna ilmestyneeseen teokseen The Strange Order of Things – Life, Feeling, and the Making of Culture (Pantheon Books). Damasio, joka on neurotieteen, psykologian ja filosofian professori (University of Southern California), esittää hyvin perustellun kokonaisvaltaisen teorian ihmisen synnystä ja kehityksestä, mukaan lukien kulttuurien kehittyminen. Se perustuu homeostaasi-ilmiöön, joka on biologisten järjestelmien itsesäätelyä ja pyrkimystä tasapainoon.
Damasion mukaan väite siitä, että elävät organismit olisivat algoritmeja, on yksinkertaisesti virheellinen. Elävissä organismeissa on tietysti algoritmisia prosesseja, mutta ne eivät ole itsessään algoritmeja. Organismien aines – substraatti – on olennainen osa niiden toimintaa. Erityisesti tunteet (feelings) perustuvat aineksen (elävä keho) ominaisuuksiin. Ihmisen kehityksessä tunteilla on ollut ratkaiseva osa. Mitään vahvaa evidenssiä ei ole sen tueksi, että juuri älykkyys tekisi ihmisistä mitä he ovat. ”On the contrary, intellectual and feeling processes must be functionally interconnected in order to produce something that resembles the operations of living organisms and of humans in particuar. ”(Damasio 203). Kun Harari häivyttää eroa ihmisten ja muiden eläinten välillä, hän jättää huomiotta monia erityisesti ihmiselle ominaisia piirteitä ( arvot, kulttuuri, surut ja ilot, muisti ja ennakointi – niin ja huumori).
Moderniteetti
Hararin mukaan moderni maailma luopui uskontojen antamasta suuresta kertomuksesta. Uskonnot antoivat ihmiselle jonkin suuren roolin maailmankaikkeudessa ja tämä teki elämän merkitykselliseksi. ”Kosminen suunnitelma antoi ihmisten elämälle merkityksen, mutta samalla se myös rajoitti ihmisen valtaa.” (209).
Tätä taustaa vasten Harari määrittelee modernin sopimuksen yksinkertaisesti: ”Ihmiset suostuvat luopumaan merkityksestä ja saavat vastineeksi valtaa”. (209).
Kun uskonnot ja niiden antamat roolit ja normit ihmisille hylätään, ”ihmisetkään eivät silloin ole sidottuja ennalta määrättyyn rooliin. Voimme tehdä, mitä haluamme…” (211)
Tässä Harari yhdistää toimintavapauden vallan saamiseen. Mutta korvaako valta merkityksen katoamisen? Tämä on itse asiassa modernin maailman peruskysymys. Humanismi tarttui tähän kysymykseen ja lähti hakemaan merkityksiä ihmisistä itsestään.
”Humanismin mukaan ihmisten tulee johtaa sekä oman elämänsä merkitys että koko maailmankaikkeuden merkitys omista sisäisistä kokemuksistaan.” (232).
Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen kokemus, mukaan lukien tunteet, ovatkin kaiken mitta. ”Tee niin kuin hyvältä tuntuu.” (240)
Tieto saa uuden lähtökohdan, jonka Harari esittää kaavana (248):
Tieto = Kokemukset x Herkkyys
Herkkyys on kykyä kuunnella omaa sisäistä ääntä ja tunnistaa omat tunteensa. Yhtälössä oleva kertomerkki x, tarkoittaa, että jos jompikumpi tekijä lähestyy nollaa, niin tieto lähestyy nollaa. Kummatkin tekijät ovat siksi merkittäviä.
Liberalismi humanismin voitokkaana mutta katoavana muotona
Hararin mukaan humanismi on esiintynyt pääasiassa kolmessa eri muodossa. Liberaali, yksilön vapautta korostava humanismi vallitsee tämän päivän läntisessä maailmassa. Kommunismi ja sosialismi edustivat kollektiivista humanismia, joka asetti yhteisön yksilöä tärkeämpään asemaan ja painotti ihmisten tasa-arvoa. Evolutionaarinen humanismi on darwinismia, joka vannoo vahvimman nimeen ja uskoo valioyksilöinen merkitykseen. Tätä edusti erityisesti natsismi.
Harari kuvaa liberaalia humanismia seuraavasti:
”[J]okainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, jolla on oma sisäinen ääni ja täysin ainutlaatuinen kokemusten ketju. Jokainen ihminen on valonsäde, joka valaiseen maailmaa omasta erilaisesta näkökulmastaan ja tuo maailmankaikkeuteen lisää väriä, syvyyttä ja merkitystä. Siksi meidän tulisi antaa jokaiselle yksilölle mahdollisimman suuri vapaus kokea maailmaa, seurata sisäistä ääntään ja ilmaista sisäistä totuuttaan.” (259).
Mutta nyt 2000-luvulla humanismin ja liberalismin aika on ohi. Uusi teknologia erityisesti bioteknologia ja tietokonealgoritmit muuttavat ihmisen asemaa ja roolia maailmassa.
Homo sapiens menettää kontrollin
Kirjan viimeinen osa on tarina humanismin lopusta ja posthumanismin noususta. Harari ei määrittele posthumanismia mutta vilauttaa sanaa muutaman kerran. Mielestäni Hararin ”teoria” tai pikemminkin tulevaisuuden skenaario on posthumanismia, ja palaan tähän käsitteeseen lopussa.
2000-luku tulee horjuttamaan liberaalin järjestyksen perustaa. Tähän vaikuttavat jo edellä todetut muutokset, kuten uskonnon aseman heikkeneminen, ”sielun” kadottaminen nykytieteessä ja käsitys organisminen argoritmisyydestä. Nyt Harari lisää tähän tappiokertomukseen ihmisen tahdon vapauden illusorisuuden. Juuri yksilönvapauden keskeinen asema liberaalissa humanismissa johtuu vahvasta uskosta siihen, että ihmisellä on vapaa tahto.
Nykytieteen mukaan ihmisen mentaaliset tapahtumat kuten valinnat ovat sähkökemiallisia prosesseja, jotka ovat deterministisiä tai sattumana perustuvia (vrt. kvanttimekaniikka). Kysymys ei ole niinkään siitä, etteivätkö ihmistä ohjaisi halut, vaan siitä, mistä halut syntyvät. Hararin mukaan ”[m]inä en valitse halujani. Minä vain tunnen ne ja toimin niiden mukaisesti.” (297)
”Tunnen tietyn halun kumpuavan sisälläni, koska se on tunne, jonka aivoissani tapahtuvat biokemialliset prosessit ovat luoneet.” (296).
Vapaa tahto on olemassa vain ihmisten keksimissä kuvitteellisissa tarinoissa, Harari painottaa.
Se ettei Harari ole aivan yksin näiden teesiensä kanssa, saa vahvistusta mm. aivotutkija Minna Huotilaisen kertomuksesta (Helsingin sanomat 23.4.2018). Ihmisen riippuvuus erilaisista asioista, kuten netistä tai alkoholista, perustuu aivojen palkkiojärjestelmään, joka aktivoituu mm. syömisen ja seksin yhteydessä. Dopamiini on tunnetuin aivokemikaaleista, jotka vaikuttavat ajatteluun, motivaatioon, liikkumiseen, nukkumiseen ja mielialaan. Huotilaisen mukaan se on ”haluhormoni”, joka saa ihmiset koukkuun. Se synnyttää himon, mutta ei tuo tyydytystä. Se panee toimimaan. Ilman dopamiinia esimerkiksi rotat kuolevat nälkään, koska niillä ei ole nälän tunnetta, halua syödä.
Vapaan tahdon kieltäminen on yhteydessä minuuden kieltämiseen. Harari on filosofi David Humen linjoilla, joka kielsi yhtenäisen minuuden olemassaolon. ”Minä” on vain sarja tapahtumia, tai erilaisten kokemusten virta. Koska ei ole pysyvää minää, ei ole myöskään minää, joka tekisi valintoja. Harari täydentää tätä humelaista minä-käsitystä tunnetulla erottelulla kokevaan ja kertovaan minään (Kahneman). Kokeva minä on tuollainen nykyhetkeen ankkuroituva tapahtumavirta, johon ei liity menneisyys. Kertova minä yrittää rakentaa tarinaa minusta pohjautuen erityisesti kokemuksiin ja muistiin, kutoen ”kuvitteellista” historiaa minän ympärille.
Näin on ammuttu alas liberalismin tärkein opinkappale vapaasta yksilöstä. Mutta monelle kriittiselle lukijalle Hararin teesit ovat äärimmäisen vaikeita hyväksyä. Lukija voi testata, mitkä seuraavista väitteistä allekirjoittaa:
- Ihmisellä ei ole (kuolematonta) sielua.
- Ihminen on orgaaninen algoritmi.
- Ihmisen tietoisuudella ei ole mitään varsinaista tehtävää.
- Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa.
- Ihmisellä ei ole pysyvää, kiinteää minuutta.
Harari esittää teesinsä suunnattomalla varmuudella, mutta ei pysty antamaan vakuuttavia tieteellisiä viitteitä niiden puolesta. Sielua lukuun ottamatta kaikki teesit ovat hyvin vahvoja empiirisiä väitteitä, joihin ei edes voi vastata tieteellisesti niiden epämääräisyyden takia.
Tekoälyn valtakausi
Jos Hararin tavoin ajatellaan, että ihminen on orgaaninen algoritmi (tai sellaisten joukko), on lyhyt askel päätyä siihen, että ei-tietoiset algoritmit (tekoäly) pystyvät samaan ja parempaankin kuin ihmiset. Harari kysyy provokatiivisesti, kumpi on tärkeämpää, tietoisuus vai äly. Ja päätyy tietysti siihen, että äly on tärkeämpää. Tämä valinta oikeuttaa suuret panokset tekoälyn kehittämiseen tutkimuslaitoksissa, hallinnossa ja yrityksissä. Tekoälyllä on valtavat mahdollisuudet, koska
”ei ole mitään syytä olettaa, että orgaaniset algoritmit kykenisivät tekemään asioita, joita epäorgaaniset algoritmit eivät koskaan pystyisi jäljittelemään tai tekemään paremmin.” (329)
Viitaten mm. tunnettuun Freyn ja Osbornen raporttiin The Future of Employment (2013), Harari toistaa teesin työpaikkojen massiiviisesta häviämisestä tekoälyn ja robottien korvatessa ihmistyövoiman. Hararin mukaan ratkaisevan tärkeä ongelma on nyt luoda työpaikkoja, joissa ihmiset pärjäävät algoritmeja paremmin. Mutta hänen omista teeseistään seuraa, että ihminen ei loppujen lopuksi ole missään parempi kuin tekoälyjärjestelmät. Joten häviämme tämän taistelun!
Kun tekoäly kehittyy ja ihmisistä saadaan kerättyä yhä enemmän dataa (mm. kehoon liittyvät sensorit, somen päivitykset, rahan käyttö, terveystiedot jne.), päädymme tilanteeseen jossa ulkoinen algoritmi saattaisi tuntea minut paremmin kuin minä itse.
”Algoritmi, joka tarkkailee kaikkia niitä järjestelmiä, joista kehoni ja aivoni koostuvat, voisi tietää täsmälleen, kuka olen, mitä tunnen ja mitä haluan.” (338)
Tällöin olisi järkevää antaa algoritmin tehdä puolestani päätökset ja elämänvalintani. Algoritmi voisi äänestää puolestani, tehdä ostokset, suunnitella minulle ruokavalion, liikuntaohjelman ja viihteen, valvoa terveyttäni ja hyvinvointiani jne.
Tämä on viimeinen kuolinisku liberalismille. ”Liberalismi romahtaa sinä päivänä, kun järjestelmä tuntee minut paremmin kuin tunnen itseni.” (349)
Liberalismi perustui Hararin mukaan oletukseen, että kukaan muu ei voi tuntea ihmistä niin hyvin kuin hän itse. Siksi ihmiselle piti antaa oikeus äänestää, oikeus kuluttaa ja oikeus tehdä omia valintoja. ”Mutta kun meillä on viimein järjestelmä, joka todellakin tuntee minut itseäni paremmin, olisi hölmöä antaa kertovan minän säilyttää auktoriteettinsa.” (347)
Jokainen joutuu kysymään, mihin ihmistä sitten tarvitaan. Hararin oma evolutionaarinen malli johtaa siihen, että suurella enemmistöllä ei olekaan mitään arvoa eikä hyödyllistä tekemistä. Mutta yhteiskuntaan muodostuu pieni ja etuoikeutettu eliitti, joka koostuu parannelluista ”yli-ihmisistä”. Näillä on ennenkuulumattomat kyvyt ja he ovat äärimmäisen luovia, minkä ansiosta he tekevät edelleen monia maailman tärkeimmistä päätöksistä. ”Järjestelmä ei pysty ymmärtämään eikä hallitsemaan heitä.” (355).
Siinä Harari on oikeassa, että jos näin tapahtuisi, se tuhoaisi liberaalin demokratian perustan. (355). Mutta voitaisiinko humanismi pelastaa teknologian avulla? Tähän uskoo teknohumanismi.
Teknohumanismi
Ei kaksoivirtain maassa vaan juuri Piilaaksossa syntyy uusia uskontoja, jotka vannovat teknologian nimiin. Harari tunnistaa teknohumanismin ja datauskonnon. Teknohumanismi on humanismia, joka uskoo ihmisen erityislaatuisuuteen ja haluaan viedä sen uuteen potenssiin teknologian avulla kehittämällä ihmisestä jumalallisen version.
”Homo Deuksessa on säilytetty olennaisia inhimillisiä piirteitä, mutta sillä on myös paranneltuja fyysisiä ja psyykkisiä kykyjä, joiden ansiosta se pärjää kaikkein kehittyneimmillekin ei-tietoisille algoritmeille.” (361)
Itse asiassa tätä parantelua tapahtuu koko ajan, mutta siitä ei markkinoida uutena uskontona.
Lääketieteellinen teknologia kehittää uusia teknisiä apuvälineitä (tekokäsiä ja tekosilmiä), kasvattaa elimiä kantasoluista, kytkee aivot suoraan niiden impulsseja totteleviin laitteisiin, kehittää muistia ja tarkkaavaisuutta parantavia molekyylejä, pistää nanopartikkelit verenkiertoon viemään lääkkeitä oikeisiin paikkoihin, mikropiirejä asennetaan implantteina ihon alle jne. Tätä kehitystä ei tulla estämään, koska sen edut ovat niin ilmeisiä. Lääketiede esittää vakavasti arvioita, että ihmisen keski-ikä kasvaa ja parinkymmenen vuoden päästä uskalletaan jo luvata 150-vuoden eliniän odotetta.
Teknohumanismi on ideologia, joka menee tätä pidemmälle. Se haluaa muuttaa ihmisen mielen ja tuottaa uusia tietoisuuden tiloja. Nyt Harariltakin alkaa vihdoin tulla kriittisiä arvioita kehityksen suunnasta.
”Hanke on äärimmäisen monimutkainen ja vaarallinen. … [E]mme ymmärrä ihmismieltä kunnolla. Emme tiedä miten se syntyy ja mikä sen merkitys on. Yrityksen ja erehdyksen kautta opimme manipuloimaan mentaalisia tiloja, mutta ymmärrämme harvoin täysin, mitä seurauksia tällaisella manipulaatiolla voi olla.” (362)
Ja sitten kliimaksi:
”Teknohumanismista voi loppujen lopuksi olla tuloksena huonompia ihmisiä.” (372)
Teknohumanismi tavoittelee siis uutta ihmistä, jolla on uudenlaisia tietoisuuden tiloja, joita emme ymmärrä emmekä osaa ennakoida. Tämä on todellinen hyppy tuntemattomaan.
Epäselväksi jää, kuka loppujen lopuksi uskoo teknohumanismiin. Kuten edellä totesin, ihmistä kehitetään koko ajan. Mutta vain harvat jos ketkään pyrkivät luomaan uusia tietoisuuden tiloja. Pikemminkin päinvastoin: tekoäly, jota kehitetään nyt intensiivisesti, muodostuu ei-tietoisista algoritmeista. On ennenaikaista ennustaa, että ”liberaali humanismi väistyy teknohumanismin tieltä” (368).
Dataismi – data on kaikki
Hararin kirja päättyy lukuun datauskonnosta – dataismista
”Dataismin mukaan maailmankaikkeus koostuu datavirroista ja kunkin ilmiön tai olennon arvo määräytyy sen datankäsittelyyn antaman panoksen mukaan. …. Dataismi kaataa eläinten ja koneiden välisen raja-aidan ja odottaa, että sähköiset algoritmit välitelleen tulkitsevat biokemialliset algoritmit ja toimivat niitä paremmin.” (376)
”Dataistisesta näkökulmasta katsoen koko ihmislaji voidaan tulkita datankäsittelyjärjestelmäksi, jossa yksittäiset ihmiset ovat mikrosiruja.” (386)
”Yksilöstä on tulossa pieni mikrosiru jättiläismäisessä järjestelmässä, jota kukaan ei tosiasiassa ymmärrä.” (393)
Tavallisesti dataa pidetään kaiken tiedon yksinkertaisen lähtökohtana ja varsinainen tieto syntyy, kun dataa ryhmitellään ja tulkitaan tietyssä kontekstissa. Nyt kun tietokoneet keräävät valtavia datamääriä, puhutaan big-datasta, on aiheellisesti epäilty ihmisen kykyä konstruoida tietoa. Algoritmit kykenevät analysoidaan isoa dataa tavalla, johon ihminen ei mitenkään pysty. Tämän takia ”dataistit suhtautuvat epäillen inhimilliseen tietoon ja viisauteen ja luottavat mieluummin isoon dataan ja tietokonealgoritmeihin” (377).
Dataismin ylin arvo on informaation vapaus, vapaa informaatiovirta.
”Jos elämä on informaation liikettä ja jos pidämme elämää hyvänä asiana, tästä seuraa, että meidän tulee laajentaa, syventää ja voimistaa informaation virtaa maailmankaikkeudessa. … Ihmiset ovat vain työkaluja, joiden avulla luodaan kaikkien asioiden internet (Internet of Things), joka saattaa lopulta levittäytyä Maa-planeetalta käsittämään koko galaksin ja jopa koko maailmankaikkeuden.” (389)
Viimeistään tässä vaiheessa alkaa tuntua, että Harari todella liitelee tieteen yläpuolella. Hän ei ota mitenkään huomioon, että on olemassa hyvin monenlaista informaatiota (ks. Ilkka Niiniluoto: Informaatio, Tieto ja Yhteiskunta, 1989). Erityisesti pitää erottaa fysikaalinen informaatio ja kieleen liittyä informaatio (syntaktinen ja semanttinen informaatio). Fysikaalinen informaatio on negatiivista entropiaa, eli aineellisen järjestelmän kykyä tuottaa järjestystä. Kieleen liittyvä informaatio perustuu taas merkkeihin ja niiden tulkintoihin. Tietokone käsittelee dataa pelkkänä merkkijonona ilman tulkintaa. Hararin virhe on käsitellä dataa fysikaalisen informaation näkökulmasta ja samalla antaa ymmärtää, että sillä on merkitys itsessään. Tämä sama virhe on Alex Pentlandin ”sosiaalisessa fysiikassa” (Social Physics).
Humanismin kannalta dataismi merkitsee ihmisen arvon täydellistä kieltämistä.
”Homo Sapiens on vanhentunut algoritmi. Mikä muka tekee ihmisestä kanoja parempia? Vain se, että informaatio virtaa paljon monimutkaisempina malleina kuin kanoissa.” (389)
Mutta jos ja kun ei-tietoiset algoritmit (tekoäly) kykenevät käsittelemään enemmän ja tehokkaammin dataa kuin ihminen, ne olisivat ihmisen yläpuolella.
”Kun kaikkien asioiden internet on keksitty ja toiminnassa, meidät saatetaan pelkistää ensin mikrosiruiksi, sitten dataksi, ja lopulta saatamme liueta datavirtaan kuin savikimpale kuohuvaan jokeen.” (403)
Haluan lopettaa Hararin teoksen esittelyn tähän runolliseen vertauskuvaan – liukenemme datavirtaan kuin savikimpale kuohuvaan jokeen.
Posthumanismi
Harari toteaa kirjansa lopussa, että ”humanismin ansiosta meidän on vaikea kuvitella posthumaania elämänkohtaloa”. (404) Totisesti!
Jos katsotaan Hararin kirjoja ja erityisesti tätä Homo Deus kirjaa hyvin yleiseltä kannalta, niin niitä leimaa naturalismi, joka kieltää kaiken yliluonnollisen ja mystisen, ja historismi, jonka mukaan kulttuuri on historiallisen kehityksen tulos.
Hararin käsite uskonnosta on aivan keskeinen hänen argumentaatiolleen. Uskonto on mikä tahansa asia, joka antaa yhteiskunnallisille rakenteille yli-inhimillisen oikeutuksen. Yli-inhimillinen ei tarkoita tässä jumalallista vaan pikemminkin yksilöiden ylipuolella olevaa asiaa, jotain jota voi kuvata Durkheimin käsitteellä kollektiivinen tietoisuus.
Hararin maalaama suuri kaari koostuu seuraavista vaiheista
- Maatalous synnytti isot uskonnot kuten kiristinuskon tai islamin;
- Tieteellinen vallankumous ja valistus synnyttivät humanismi, joka syrjäytti aikaisemmat uskonnot;
- Uusi teknologia (bioteknologia ja tekoäly) synnyttää uudet uskonnot, teknohumanismin ja dataismin, jotka syrjäyttävät perinteisen humanismin.
Home Deus kirjaa voi pitää posthumanismin manifestina. Posthumanismi on 2000-luvun virtaus, jolla on laaja kannatus etenkin nuorempien filosofien ja kulttuurikriitikkojen piirissä. Siinä luovutaan ihmisen erityisaseman korostamisesta ja palautetaan ihminen muiden luontokappaleiden joukkoon. Posthumanismi suhtautuu epäillen järjen kaikkivoipaisuuteen, vastoin valistuksen perintöä. Posthumanismiin liittyy myös transhumanismi, joka hyväksyy ihmisen kehon ja mielen parantelun teknologian keinoin. Posthumanismin taustafilosofiana on uusmaterialismi (jota sanotaan myös spekulatiiviseksi realismiksi, ks. Peter Gratton, Speculative Realism, Bloomsbury 2014). On helppo nähdä, että nämä ideat ovat vaikuttaneet Hararin ajatteluun.
Teknohumanismi ja dataismi ovat posthumanistisia ideologioita. Teknohumanismissa venytetään humanismia käsittämään myös ”kyborgit”, teknisesti parannellut ihmiset. Sen sijaan dataismi johtaa äärimuodossaan siihen, että älykkäät koneet syrjäyttävät ihmisen.
Hararin kirja maalaa eteemme negatiivisen utopian, dystopian. Harari itse välttää aika pitkälle tuomasta esiin posthumanismiin liittyviä vaaroja ja ongelmia. Pikemminkin hän antaa ymmärtää, että kehitys kohti posthumanismia on vääjäämätöntä. Kyseessä on kuitenkin skenaario, joka perustuu siihen, että tietyt mahdolliset kehityssuunnat vahvistuvat. Ihmiset voivat itse vaikuttaa siihen mihin kehitys johtaa. Harari ei kuitenkaan halua puhua niistä keinoista, joilla negatiivista kehitystä voidaan estää tai hidastaa. Voi olla, että hän ajattelee kirjansa ravistelevan ihmisiä ja saavaan heidät pohtimaan vakavasti tulevaisuutta ja siihen suhtautumista.
Toivon vakavasti että näin käy!
