Sustainable innovation

Eduskunnan hyväksymä työttömiä koskeva aktiivimalli on herättänyt kovaa vastustusta ja ammattiyhdistykset ovat järjestämässä mielenosoituksia ja lakkoja. Kansalaisaloite kyseisen lain perumisesta on kerännyt yli 160.000 allekirjoitusta. Mistä on kysymys?

Aktiivimalli

Aktiivimallin mukaan työttömän työnhakijan on täyttävä kolmen kuukauden työttömyysjakson aikana ns. ”aktiivisuusedellytys”, muuten hän menettää seuraavan kolmen kuukauden työttömyyskorvauksesta 4,65 % eli yhden korvauspäivän kuukaudessa.

Aktiivisuusedellytys tarkoittaa, että säilyttääkseen työttömyysetuuden ennallaan työttömän työnhakijan on tarkastelujakson aikana joko

• tehtävä 18 tuntia palkkatyötä TAI
• ansaittava yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta (vuonna 2018: 241 euroa) TAI
• oltava viisi päivää TE-toimiston työllistymistä edistävässä palvelussa,

Yhdistelmiä edellä mainituista aktiivisuuden osoittamisen tavoista ei voida laskea yhteen.

Aktiivimallin tavoitteena on lyhentää työttömyysjaksoja ja kannustaa työnhakijoita etsimään aktiivisesti työtä ja toimeentuloa. Suomessa työttömyysaste on siinä 7-8 % luokaa ja työllisyysaste (eli kuinka monta prosenttia työikäisistä on työssä) on noin 70 %. Nämä luvut ovat heikkoja, verrattuna moniin yhtä pitkälle teollistuneisiin maihin (esim. Saksa, Ruotsi, Tanska).

Aktiivimalli on omaksuttu Tanskasta, jossa se kuitenkin eroaa huomattavasti Suomen mallista.  Aktiivisuusehtona on työskentely neljässä kuukaudessa vähintään 148 tuntia (työttömyyskassan jäsen) tai 12 kuukaudessa 225 tuntia (toimeentulotuen saaja). Mallissa on velvoitteita osallistua aktiivitoimiin kuten koulutukseen, työharjoitteluun tai yleishyödyllisen työhön. Malli rankaisee passiivisia ja palkitsee aktiivisia työnhakijoita. Kutenkin merkittävin ero Suomen ja Tanskan tukijärjestelmässä on henkilökohtaisen tuen määrässä. Tanskassa on henkilökuntaa moninkertaisesti työttömien määrään suhteutettuna. Tämä takaa palvelun henkilökohtaisuuden. Juurit henkilökunnan lisäämisen pitäisi olla vaatimuslistan kärjessä!

Miksi vastustaa aktiivimallia?

Ammattiyhdistykset väittävät aktiivimallin heikentävän työttömän toimeentuloa. Kyllä, mutta ennen kuin ruvetaan puhumaan leikkauksista, on puhuttava niiden laukeamisesta. Aktiivisuusedellytysten täyttämiseen on varattu kolme kuukautta aikaa,  Niiden täyttäminen ei ole ylivoimaista, jos työnhakija ja työvoimaviranomaiset (TE keskukset) toimivat saumatta yhteen ja etsivät yhdessä työtä tai työllistymismahdollisuuksia. Onkin syytä tulkita aktiivisyysmalli, niin että se edellyttää aktiivisuutta sekä työttömältä että työvoimaviranomaisilta.

Aktiivimalli pienentää kyllä työttomyyskorvauksia.  Kelan maksama työttömyysetuus on nyt 32,4 € päivässä viideltä arkipäivältä. Jos aktiivisuusehto ei ole täyttynyt kolmeen kuukauteen, tästä vähennetään 4,65 % eli 1,5 € päivässä, joka tekee kuukaudessa juuri tuon 32,4 €. On lisäksi otettava huomioon, että jos nämä kolme kuukautta olivat työttömyyden alkua, niin karenssipäivä vähennetään kahdella eli työtön saa tuon 32,4 € kaksi kertaa, jolloin koko kolmelle kuukaudelle työttömyyspäivärahan menetys on 32,4 € yhteensä eli 10 € kuussa. On sekin menetys ja tuntuu työttömän kukkarossa, mutta emme voi  puhua työttömän toimeentulon dramaattisesta heikkenemistä. (Jos työttömyyskorvaus on isompi niin tietysti vähennys on euromääräisesti isompi.)

Jos työttömyys jatkuu eikä aktiivisuuehto tule täyteen seuraavallakaan kolmen kuukauden jaksolla, työttömyysetuus ei enää laske. Jos taas aktiivisuusehto toteutuu, päiväraha palaa normitasolleen.

Päivärahaleikkaukset eivät oli riittävä syy vastustaa aktiivimallia.

Todelliset syyt ovat muualla.

• Aktiivimalliin liittyy alueellisia ongelmia, jotka ovat todellisia. Kaikissa kunnissa ei ole tarjolla yhtä hyviä työllistymistä edistäviä palveluja eikä työpaikkoja. Tämä asettaa tietysti työnhakijat eriarvoiseen asemaan. Näenkin aktiivimallin ennen kaikkea haasteena työvoimatoimistoille, joiden on saatava lisää resursseja tulemaan työllistymistä. Silloin vaatimuksena pitäisi olla työvoimapalvelujen kehittäminen yhdenvertaisesti koko maassa.
• Työttömän työnhakijan kannalta aktiivimalli on parempi kuin edellinen tilanne. Tutkimukset osoittavat, että sanktioilla on selvästi työllistymistä edistävä vaikutus.  Jos tämä toimii myös aktiivimallin tapauksessa, niin voi odottaa entistä useamman työllistyvän. Mitä enemmän kontaktoi ja ottaa vastaa lyhytaikaisia työtehtäviä, sitä paremmat mahdollisuudet on saada pysyvääkin työtä.
• Aktivoiva vaikutus ei perustu uhkaan menettää 1,5 €:a euro päivässä. Joidenkin mukaan aktivointivaikutus tulee siitä, että näiden erilaisten aktiivisuusedellytysten täyttäminen on kovaa puuhaa ja sisältää paljon byrokratiaa ja paperisotaa. Tähän viittaa Heikki Pursiainen MustRead lehdessä julkaistussa artikkelissaan ”Palkitseminen on rankaisemista ja päinvastoin”. Etuuksia ei haluta jakaa ilman että niiden saaja tuntee itsensä kiusaantuneeksi tai jopa nöyryytetyksi. Näin ei tietystikään julkisesti sanota eikä saisi olla.
• Aktiivimalliin liittyy myös ideologisia aspekteja. On oikeistolaista ajatella, että työnhakijat ovat työttömiä omaa saamattomuuttaan ja laiskuuttaan. Jos ihmistä ei pakoteta tai tuupata hakemaan työtä, niin hän heittäytyy laiskaksi. On vasemmistolaista ajatella, että kaikki kyllä haluavat löytää töitä eikä kukaan halua jää pankolla makaamaan. Joten ”aktivointi” on loukkaus hyviä ihmisiä kohtaan. Totuus lienee kahden ääripään välissä:

kaikki ovat aktiivisia luonnostaan <-> ilman pakottamista työtön on passiivinen

Käytyäni läpi kaikki nämä näkökohdat, olen päätynyt siihen, että varsinainen syy aktiivimallin vastustamiseen on politiikka. Oppositio, erityisesti vasemmisto ja ammattiyhdistysliike on ollut alusta asti Sipilän hallitusta vastaan. Kaikki muistavat vielä kilpailukykysopimukseen liittyvät poliittiset manööverit, lakot ja mielenosoitukset. Pakkolait olivat viimeinen pisara, joka sai ammattiyhdysliikkeen varuilleen ja odottamaan vain sopivia tilaisuuksia nostaa porukkaa hallitusta vastaan. Nyt sellainen tilaisuus tuli kuin tarjottimella ja siihen tartuttiin.

Aktiivimallin vastustus hyödyttää poliittisesti ay-liikettä ja oppositiota mutta ei työtöntä.

Mitä tapahtuu perustulolle?

Aktiivimallin käyttöönoton yksi suurimmista ongelmista on, että sen periaate on täysin päinvastainen kuin perustulokokeilun. Perustulokokeilussahan kokeillaan vastikkeetonta tuloa ilman byrokratiaa. Perustulo kannustaa työn vastaanottamiseen, koska työpaikan saaminen ei pienennä perustuloa: työntekijä saa pitää sekä palkan että perustulon. Perustulo, joka on suuruudeltaan 560 € kuukaudessa, on verotonta tuloa.

Perustulokokeilussa on mukana 2000 satunnaisotannalla valittua työmarkkinatuella tai peruspäivärahalla olevaa 25-58 vuotiasta henkilöä. Kokeiluaika on vuodet 2017 ja 2018.

Ihmetystä herättää, että miksi aktiivimalli piti ajaa sisään kesken perustulokokeilua. Lain perusteluissa vedotaan suureen työttömyyteen ja arvioon, että aktiivimalli voisi lisätä työllisyyttä 5000-12000 tuhannella henkilöllä. Nyt kun talous elpyy nopeasti, työmarkkinat vetävät paremmin ja ihmiset työllistyvät joka tapauksessa ilman aktiivimalliakin.

Aktiivimallin paradoksi on siinä, että kun työpaikkoja avautuu, aktiivimallia ei tarvita, ja kun työpaikkoja ei ole tarjolla, aktiivimalli ei työllistä.

• Perustulon ihanneihminen on aktiivinen kansalainen, joka luo itse työtä, perustaa yrityksen, menee mukaan osuuskuntaan, myy palvelujaan verkossa, osallistuu vapaaehtoistyöhön jne.
• Aktiivimallin ihmiskuvassa taas ihmistä pitää tuupata aktiiviseksi ja rangaista passiivisuudesta.

Juuri näiden ihmiskuvien erilaisuus selittää miksi aktiivimalli ajettiin läpi vaikka perustulokokeilu on kesken. Korkeat valiontalouden virkamiehet ja asiantuntijat ovat eivät usko perustulon ihanneihmiseen ja haluavat siksi mitätöidä perustulokokeilut. Tämän takia mm. Sitralla on ollut vaikeuksia edistää perustuloon kohdistuvaa selvitys- ja kokeilutoimintaa.

Perustulon toteuttaminen tulorekisterin avulla

Tulorekisteri avaa aivan uudet mahdollisuudet toteuttaa perustulo reaaliaikaisesti ja mahdollisimman pienellä byrokratialla.

”Tulorekisteri on kansallinen sähköinen tietokanta. Se sisältää kattavat palkka-, eläke- ja etuustiedot yksilötasolla. Tiedon tuottajat ilmoittavat tiedot ansiotuloista tulorekisteriin reaaliaikaisesti ja maksukohtaisesti. Ensimmäisessä vaiheessa eli vuodesta 2019 lähtien tulorekisteriin ilmoitetaan palkkatiedot. Vuodesta 2020 alkaen ilmoitetaan myös eläke- ja etuustiedot.” https://www.vero.fi/tietoa-verohallinnosta/tietoa_verotuksest/tulorekisteri/

Pohdin perustulon toimintaa etuuksien saajan näkökulmasta ja päädyin seuraavaan malliin.

Hautamäen perustulomalli

Kansalaisen tulorekisteristä tarkistetaan joka kuukauden lopussa tulot. Jos nettotulot ovat alle tietyn rajan, sanokaamme 560 €, niin Kela siirtää erotuksen kansalaisen tilille kuun alussa. Tämä siirto on veroton. Tällöin tilillä on joka kuukauden alussa vähintään 560 €. Lopulliset verot lasketaan kuten nykyisinkin vuoden tietojen perusteella.

Tällainen superyksinkertainen malli ei mitenkään estä ketään ottamasta mitään työtä vastaan. Mitään pahoja kannustinloukkuja ei synny. Perustulo on tässä luonteeltaan tulotäydennys ja raja on luonteeltaan minimitulo. Perustulo luo taloudellista turvallisuutta, koska jokainen tietää, että tilillä tulee aina olemaan vähintään minimitulon verran rahaa – teki sitten työtä päivän tai viikon.

Perustulo ja yhteiskäyttöiset voimavarat (UBA)

Arvostelin äskeisessä blogissani perustuloa siitä, että se tuomitsee ihmisen köyhyyteen. Väitteeni on nostattanut myös vastaväitteitä. Ja kuten arvata saattaa ne ovat tulleet nimenomaan ihmisiltä, jotka ovat aktiivisia ja toimivat monilla rintamilla – taitelijoina, opettajina, pienyrittäjinä, käsityöläisinä jne. Juuri tällaisia henkilöitä edellä kuvaamani perustulomalli hyödyttää. Jos perustulo olisi käytössä, heidän aktiviteettejaan ei rajoittaisi pelko siitä, että tulot eivät joskus riitäkään toimeentuloon. Lisäksi tulotäydennys tulee tulorekisterin ansiosta reaaliaikaisesti, kun nykyään tukipäätöksiä joutuu odottamaan viikkokausia lompakko tyhjänä.

Mutta pointtini köyhyyteen tuomitsemisessa on, että perustulo (tai tulotäydennys) ei sinänsä sisällä motivoivia elementtejä, vaikka sisältääkin työntekoa helpottavia elementtejä. On siis varauduttava siihen, että osa ihmisistä saattaa heittäytyä elämään tulotäydennys-mekanismin varassa. Sen verran filosofilla täytyy olla uskoa ihmiseen, että tämä joukko ei ole kovin suuri.

Universal Basic Assets idea on kuitenkin paljon laajempi kysymys kuin sosiaalietuudet. Kysymys on niistä mahdollisuuksista, joita yhteiskunta antaa kansalaisille toimia aktiivisesti ja käyttää ja kehittää tietojaan ja osaamistaan. UBA merkitsee merkittävien yhteisten voimavarojan saattamista ihmisten käyttöön maksuttomasti tai nimellisellä korvauksella.

Jos ja kun vanhempi resurssipohjaisuus oli luonteeltaan fyysis-fiskaalista (maata, etuuksia), niin uudemman ajattelun tulee pohjautua immateriaalisiin voimavaroihin. Tällä viittaan pääsyyn tietoverkkoihin, osallistumista sosiaaliseen mediaan, edullisia sovelluksia (appeja), oikeutta käyttää yliopistojen dataa ja julkisia rekistereitä, mahdollisuus käyttää uusimpia digitaalisia työvälineitä jne. Jotta immateriaalisen voimavarat olisivat kaikkien käytössä, täytyy ihmisten valmiuksia toimia digitaalisessa maailmassa voimakkaasti lisätä. Jos ja kun aktiivimallinkin työllistymistä tukevia palveluja kehitetään, niin digitaalisten kyvykkyyksien kehittämisen tulisi olla sielläkin etusijalla.

 

Suomessa tiedepolitiikka on jäänyt tutkimus- ja innovaatiopolitiikan eristyneeksi saarekkeeksi. Kun TI-politiikalla pyritään uudistamaan yhteiskuntaa ja lisäämään sen kilpailukykyä, tiedepolitiikassa on kannettu huolta akateemisen tutkimuksen tasosta, ei sen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Vaikka tieteen suuri merkitys yhteiskunnalle on periaatteessa myönnetty, vaikuttavuuden lisäämiseksi ei ole tehty merkittäviä uudistuksia.

Mutta nyt näyttää siltä, että edessä on tiedepolitiikan ”vaikuttavuuskäänne” (impact turn). Tulin tähän johtopäätökseen, kun osallistuin Lundin ylipiston tutkijoiden ja Vinnovan edustajien vierailuun TEM:ssä elo-syyskuun vaihteessa. Se tarjosi erinomaisen tilaisuuden tutustua Ruotsin tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan ja vertailla sitä Suomessa käynnissä oleviin uudistuksiin. Molemmissa maissa on tehty ja tehdään parhaillaan merkittäviä uudistuksia korkeakoulujärjestelmässä ja yliopistojen tehtäviä arvioidaan uudelleen. Kummankin maan innovaatiopolitiikkaa on juuri arvioitu. OECD:n maaraportti ilmestyi Ruotsissa viime vuonna ja Suomessa tänä vuonna. Niissä on paljon samansuuntaisia suosituksia painottaen yliopistojen tutkimuksen laadun turvaamista mutta myös yliopistojen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen voimistamista.

Ruotsissa hyväksyttiin viime vuonna uusi Tutkimus- ja innovaatiolaki, joka perään kuuluttaa yhteistyötä yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemissa. Tämän lain seurauksena Ruotsissa on käynnistetty uusi Innovaatiokumppanuus-ohjelma ja jo aiemmin aloitettua Strategista innovaatio-ohjelmaa jatketaan. Ruotsin uusia linjauksia perustellaan viitaten järjestelmämuutoksen (innovation for system transition) tarpeeseen ja käsitteeseen. Kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitettä ei enää käytetä. Uudessa ajattelussa painotetaan tieteen ja teknologian käyttöä yhteiskunnallisten tarpeiden kohtaamisessa sekä kestävän kehityksen että yhteiskunnallisen eroarvoisuuden ongelmien ratkaisemisessa.

Suomen TI-politiikan taustalla on kymmenen vuotta jatkunut taantuma, joka on vasta nyt helpottamassa. Meillä on suuri tarve lisätä talouskasvua ja parantaa työllisyyttä. Hallituksen kasvuagendan mukaisesti TI-politiikkaa ollaan uudistamassa. Tutkimus- ja innovaationeuvosto on viimeistelemässä TI-politiikalle visiota ja tiekarttaa, jota on valmisteltu laaja-alaisesti ja avoimesti. Tämän vision mukaan Suomi on paras ja osaavin innovaatio- ja kokeiluympäristö. Tätä varten on kehitettävä ”osaamisalustoja ja kasvuekosysteemejä”. Kannattaa panna merkille kokeiluympäristön tuominen visiotasolle. Samaan aikaan valmistuu OKM:n vetämänä koulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. Tämän vision laatimiseen ovat myös korkeakoulut osallistuneet. Siinä korostetaan parempaa laatua, suurempaa vaikuttavuutta ja kansainvälistä kilpailukykyä. Visiotyössä on kannettu huolta yhteiskunnan tarvitseman osaamisen ja asiantuntemuksen turvaamisesta.

Hallitus on tänä keväänä tehnyt merkittäviä rahoitusratkaisuja, joilla edistetään ylipistojen ja elinkeinoelämän yhteistyötä. Suomen Akatemia käynnistää Lippulaiva-ohjelman, jonka tavoitteena on yhdistää huippututkimus ja tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tavalla, joka ei ole ollut tyypillistä Akatemian hankkeille. Tekesin ja Finpron yhdistäminen Business Finlandiksi vuoden 2018 alusta on suuri rakenteellinen uudistus. Molempien organisaatioiden tehtävät ja osaaminen täydentävät toisiaan. Samalla uudistetaan yliopistoille suunnattua rahoitusta avaamalla kaksi uutta instrumenttia. Co-creation on tarkoitettu tukemaan tutkimusideoiden kehittämistä yhdessä yritysten kanssa. Co-innovation rahoituksella tuetaan tutkimusorganisaatioiden ja yritysten ratkaisujen yhteiskehittämistä ja niiden kaupallistamista. Molemmissa instrumenteissa yliopistoilta vaaditaan todellista yhteistyötä yritysten kanssa. Menestykselliseksi osoittautunutta Tutkimusideoista uutta tietoa ja liiketoimintaa (TUTL) rahoitusta jatketaan. Käytännössä Tekes ei enää rahoita yliopistojen omia tutkimushankkeita.

Tekesin uudet rahoitusinstrumentit kannustavat yliopistoja yhteisluomiseen yritysten kanssa. Lineaarinen teknologian siirtämisen malli ei enää toimi olosuhteissa, joissa yritykset kohtaavat täysin uusia, monimutkaisia ongelmia. Niihin ei tutkijoilla ole tarjota valmiita ratkaisuja. Yhteisluomisessa tutkijat ratkovat yhdessä yritysten kanssa ongelmia. Tätä toimintamallia on menestyksellä kokeiltu tänä keväänä Helsingin yliopiston kehittämishankkeessa. Toimintamallin omaksuminen on iso haaste tutkijoille, mutta yhä useammat ovat halukkaita yhteistyöhön, ei vähiten sen takia että oman tutkimuksen hyödyllisyys motivoi myös tutkijoita.

Sekä Ruotsin että Suomen viimeaikaisten reformien ja ohjelmien näkökulmasta ei voi pitää liioiteltuna puhetta yliopistojärjestelmässä tapahtuvasta ”vaikuttavuuskäänteestä”. Yliopistojen menestys ei ole enää kiinni vain huippututkimuksesta vaan myös niiden kyvystä ratkaista isoja haasteita ja tukea yhteiskunnan uudistumista. Tutkimus ei voi tapahtua ”norsunluutornissa” vaan elävässä vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa kohdaten sen ongelmat. Yliopistojen budjettirahoituksessa ei vaikuttavuudella ole vielä painoarvoa, mutta yliopistojen strategioissa vaikuttavuus on jo vahvasti esillä. Vaikuttavuuskäännöksen toteutuminen edellyttää nyt yliopistoilta uudenlaista ajattelua ja kaikkien tehtävien tasapainoista kehittämistä – mukaan lukien ”kolmaskin” tehtävä.

‘Totuuden jälkeisestä ajasta’ on tullut yksi julkisen keskustelun kuumimmista aiheista. Sillä tarkoitetaan sitä, että tosiasioista ei enää välitetä, jos ne sattuvat olemaan omien mielipiteiden vastaisia. Ilmiö ei ole sinänsä mitenkään uusi, mutta nyt siitä näyttää tulleen politiikan uusi normi, ainakin Trumpin Yhdysvalloissa. Jos poliitikko jää kiinni tosiasioiden kieltämisestä, niin hän voi vedota siihen, että esitti vain ”vaihtoehtoisen faktan”.

Filosofian osa tässä keskustelussa on kiintoisa. Kuten kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth toteaa Helsingin sanomien lauantaiesseessä 20.5.2017, filosofeja ja etenkin postmodernismia on ruvettu syyttämään ’totuuden jälkeisen ajan’ vahvistumisesta. Tässä kritiikin kohteena on relativismi, jonka katsotaan olevan kaiken pahan alku ja juuri.

Filosofialla on tuskin mitään tekemistä ’totuuden jälkeisen ajan’ syntymisen kanssa. Kyllä sen taustalla ovat julkisuudessa ja politiikassa tapahtuneet muutokset, joista merkittävin on populismin vahvistuminen. Toinen, populisminkin takana olevat tekijä on sosiaalisen median vaikutusvallan kasvaminen. Hyvinkin toispuoliset viestit leviävät nopeasti ja niitä toistetaan ja kierrätetään erilaisissa verkostoissa. Syntyy kuplia, kaikukammioita, joissa oma ääni kaikuu ja tukahduttaa muut äänet.

Monet ovat hämmentyneitä ’totuuden jälkeisen ajan’ ilmiöistä ja kaipaavat analyysiä siitä, mitä tieto ja totuus oikein ovat. Nämä ovat keskeisiä filosofisia käsitteitä, joten nyt filosofien on astuttava esiin. Olen jo pitkään tutkinut tietoteoriaa ja saanut nyt valmiiksi relativismia käsittelevän kirjan käsikirjoituksen. Teen tämän blogin kirjani pohjalta.

Totuus ei ole leimakirves

’Totuuden jälkeistä aikaa’ on kritisoitu siitä, että se kieltää objektiivisen totuuden merkityksen. Siksi monet filosofit ovat vedonneet tieto-opilliseen realismiin, jonka mukaan totuus on väitteiden ja objektiivisen todellisuuden yhdenmukaisuutta. Tämä sinänsä ymmärrettävä oppi on kuitenkin problemaattinen, koska todellisuus ei ole annettuna, sellaisenaan vaan aina tulkittuna kielemme ja käsitejärjestelmiemme kautta.

Sinänsä olen samaa mieltä realistien kanssa siitä, että totuus kertoo miten asiat todellisuudessa ovat. Tämä määritelmä tarkoittaa, että mielipiteet eivät käy sellaisenaan totuudesta. Kuitenkaan meillä ei ole mitään yksinkertaista keinoa erottaa totuudet epätotuuksista. Emme esimerkiksi täydellä varmuudella tiedä, onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama. Hyvin monissa asioissa voimme erehtyä tai olla väärässä. Totuus ei ole leimakirves, jolla voidaan mekaanisesti leimata jotkut väitteet totuuksiksi ja jotkut epätotuuksiksi.

Asiaa mutkistaa vielä uskomusten relatiivisuus. Samoja ilmiöitä voidaan tarkastella hyvin monista erilaisista näkökulmista. Jokainen näkökulma nostaa tarkastelun kohteeksi jonkin ilmiöön liittyvän aspektin. Riippuen näkökulmista ja aspekteista saadaan esiin hyvinkin erilaisia kuvauksia. Jokainen näkökulma antaa vain osittaisen kuvan maailmasta. Enkä usko että olisi olemassa universaalinen näkökulma, josta kaikkia asiat paljastuisivat.

Esimerkiksi SOTE-uudistusta voidaan tarkastella palvelutarjonnan, kustannusten, markkinoiden, syrjäytymisen tai terveyserojen kannalta. Jokainen näkökulma tuo esiin erilaisia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen, kuinka suhtaudutaan SOTE-uudistukseen. Siitä ei ole olemassa neutraalia kuvausta.

Joka asiaan löytyy aina useita perusteltuja näkökulmia. Puhe absoluuttisista tai universaalisista totuuksista on perusteetonta. Relativismilla tarkoitetaan juuri sellaista filosofista kantaa, jonka mukaan jokainen totuus on aina suhteessa johonkin näkökulmaan, ei todellisuuteen sinänsä.

Näkökulmarelativismi korostaa, että näkökulmia voidaan verrata keskenään erilaisilla kriteereillä. Riippuen tavoitteista ja intresseistä, jotkut näkökulmat ovat parempia, hedelmällisempiä ja luotettavimpia kuin toiset. Tällaista näkökulmarelativismia ei pidä sotkea äärirelativismiin, jonka mukaan kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia, jolloin totuus menettää täysin merkityksensä.

 

Objektiivinen tiedonvälitys näkökulmien paineessa

Media joutuu helposti ojasta allikkoon taistellessaan valeuutisia vastaan; se asettuu puolustamaan objektiivista tiedonvälitystä ymmärtämättä totuuden moninaisuutta. Kuvaavan esimerkin totuuskäsitteen yksinkertaisesta käytöstä antavat Yleisradion ohjelmajohtajan Atte Jääskeläisen linjapuheet yleisradion riippumattomuutta koskevassa televisiokeskustelussa. Jääskeläisen mukaan uutisoinnin ainoa kriteeri on totuudenmukaisuus. Tämä kriteeri voidaan lukea kahdella tavalla. Joko se tarkoittaa että

• uutisoinnissa ei saa puhua vastoin totuutta tai
• totuus on yksikäsitteiden asia.

Ensimmäiseen tulkintaan on helppo yhtyä, kun se ymmärretään niin, että uutisoinnissa ei saa missään tapauksessa puhua vastoin sitä mitä asiasta tiedetään. Silloin nimittäin valehdellaan ja valehtelu on ehdottoman tuhoisaa medialle.

Mutta jos kriteeri tarkoittaa, että totuus on jotenkin itsestään selvä asia, niin silloin totuus onkin muuttunut leimasimeksi, jolla yksinkertaisesti torjutaan erilaisista näkökulmista nousevat tulkinnat. Näkökulmarelativismin mukaan jokaisella asialla on monta puolta ja toimituksen on pyrittävä näkemään nämä erilaiset aspektit ja valittava sieltä tärkeimmät. Juuri tätä tekivät ne toimittajat, jotka uutisoivat pääministeri Sipilän sukulaisten Terrafame-bisneksistä. He eivät poikenneet totuudesta, mutta toivat esiin pääministerille ikävän näkökulman. Eikö näin kriittisen median tulekin toimia?

Objektiivinen tieto on yhteisöllistä

Totuuden rinnalla toinen kiistelty asia on tiedon luonne. Kreikkalainen filosofi Platon luonnehti aikoinaan tietoa todenmukaiseksi ja hyvin perustelluksi uskomukseksi. Niin vakuuttava kuin tämä tiedon määritelmä onkin, sen ongelma on nimenomaan todenmukaisuus. Tietoteorian yksi perusteesi on perusteltavuuden ja totuudenmukaisuuden eroavuus. Tiedon välttämätön ehto on perusteltavuus, mutta entä todenmukaisuus?

Perustelut ovat tietysti aikaan ja paikkaan sidottuja. Ennen Galileita uskottiin, että aurinko kiertää maata ja sille oli silloin perusteluna arkipäiväinen havaintokokemus. Nyt tiedämme, että maa kiertää aurinkoa ja että vanha tieto ei pidä paikkansa. Jos liitämme totuusvaateen tietoon, niin tästä seuraa se paradoksi, että emme tiedä mitä tiedämme, koska merkittävä osa tietoamme voi olla epätotta tai osoittautua sellaiseksi myöhemmin.

Mielestäni on tarkoituksenmukaista määritellä tieto uskomukseksi, jolle meillä on yhteisössä hyvät perustelut. Tämä määritelmä sopii erinomaisesti tieteelliseen tietoon. Tieteellinen tieto muodostuu tiedeyhteisön tieteellisen menetelmän avulla saavutetuista ja yhdessä hyväksytyistä uskomuksista. Tieteellinen tieto on siten historiaan sidottu ja usein se osoittautuu epätodeksi ja muuttuu. Aikoinaan tieteessä uskottiin flogistoniin ja eetteriin, mutta nykyisessä luonnontieteessä näillä ei ole mitään sijaa.

Usein julkisessa keskustelussa ’totuuden jälkeisestä ajasta’ annetaan sellainen kuva, että tieteellinen tieto olisi yksinkäsitteisesti todettavissa. Kuitenkaan ei ole olemassa tieteellisten totuuksien yksinkertaista tunnistuskeinoa. Tieteessä on hyvin paljon erilaisia lähestymistapoja, teorioita, paradigmoja, jotka johtavat erilaisiin ja jopa keskenään ristiriitaisiin tuloksiin. Tunnettuja esimerkkejä ovat ekonomistien analyysit talouskasvun, inflaation ja työttömyyden syistä. Vastaavaa variaatiota on esimerkiksi ravintotieteessä ja metsäntutkimuksessa. Alalla kuin alalla näyttää olevan kilpailevia koulukuntia, jotka eivät missään tapauksessa hyväksy toistensa lähestymistapoja.

Tieteellisen menetelmän yleisiä tunnusmerkkejä ovat kriittisyys, avoimuus, toistettavuus jne. Ne ovat hyviä siinä mielessä, että sellaiset tutkimukset karsiutuvat, jotka eivät kestä kritiikki, joille löytyy vastaesimerkkejä tai jotka eivät ole hedelmällisiä tieteen etenemisen kannalta. Parhaiten tiede etenee, kun se on tietoinen käyttämistään näkökulmista ja pyrkii antamaan mahdollisimman laajan kokonaiskuvan ilmiöistä. Tieteellisen menetelmän ansiosta tieteeseen kannattaa luottaa enemmän kuin esimerkiksi ns. kokemusasiantuntijoiden tai näkijöiden tietoon. Vaikka tiede on erehtyväistä ja näkökulmasidonnaista, niin silti tiedeyhteisössä vallitsee monista tärkeistä kysymyksistä konsensus, joka on paras mahdollinen veto totuuden puolesta.

Median kriittinen lukeminen

Media on yhä useammalle se kanava, jota kautta uutta tietoa hankitaan. Aikaisemmin, sanokaamme vielä 70-ja 80-luvuilla asiantuntijoilla oli auktoriteettia ja heitä kuunneltiin. Tämä auktoriteetti alkoi murtua 90-luvulla ja tämän ilmiön puki filosofiseen muotoon postmodernismi. Sen vahvuutena oli relativismin puolustus mutta heikkoutena kaikkien näkökulmien pitäminen yhtä hyvinä. Uudempi relativismi nimenomaan korostaa näkökulmien vertailemista ja punnitsemista. Tällä tiellä on nyt edettävä.

Kriittinen relativismi korostaa mediassa esitettyjen väitteiden takana olevien näkökulmien tunnistamista ja kriittistä tarkastelua. Tyypillisesti mediassa esitetään väitteitä ja tulkintoja asioista kertomatta tai edes ajattelematta, mistä näkökulmasta väitteet esitetään. Näkökulmaisuus ei itsessään ole ongelma, koska näkökulmavapaita väitteitä ei ole. Ongelma on oman näkökulman kapeus ja muiden näkökulmien kieltäminen. Tästä syntyvät median kuplat.

Mistä sitten johtuu, että mitä uskomattomimmat väitteet leviävät ja oma mielipide asetetaan tosiasioiden edelle? Lukuisista selityksistä nostan esiin pari. Individualismi tuntuu vahvistuvan ja sehän johtaa korostamaan minän erinomaisuutta. Helposti ajaudutaan pitämään omia mielipiteitä erehtymättöminä ja muiden mielipiteitä tyhminä.

Toinen selitys on median avaama valtavan moninainen maailma, jossa on loputtomasti erilaisuutta. Monelle kokemus erilaisuudesta on hämmentävää ja pelottavaa. Tulee houkutus turvautua yhteen totuuteen ja torjua muut totuudet eli luoda keinotekoinen homogeeninen maailma sulkemalla toisinajattelijat ulos omasta kuplasta.

Keskeinen keino torjua ’totuuden jälkeistä aikaa’ on opettaa kriittistä medialukutaitoa. Kaikkien on ymmärrettävä, että maailmassa on monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia mielipiteitä kaikista kysymyksistä. Meidän on opittava tunnistamaan ja punnitsemaan erilaisia näkökulmia. Kukaan ei voi esiintyä ehdottoman totuuden vaatein.

Kysymykseen mikä on totta, ei ole yksinkertaista vastausta. Jokaisella yhteisöllä on oma käsityksensä ”faktoista”, mutta jotkut käsityksen ovat selvästi luotettavampia kuin toiset. Mediassa on paljon valeuutisia, tietoista valehtelua ja suurta tietämättömyyttä. Media kykenee myös kamppailemaan faktojen vääristämistä vastaan erilaisilla faktojen tarkistusohjelmilla. Vaikka ne eivät voikaan tuottaa lopullisia totuuksia, ne antavat kuitenkin suhteellisen luotettavaa tietoa, johon voidaan verrata ”vaihtoehtoisia” faktoja.

Lopuksi

Totuuden jälkeisen ajan paradoksi on siinä, että vaikka absoluuttisia totuuksia ei olekaan, niin silti totuutena tarjottavat väitteet ovat eriarvoisia. Toiset perustuvat tutkimukseen ja dataan, kun taas toiset ovat pelkkiä mielipiteitä tai suoranaisia valheita. Mitään yksinkertaista totuuden tunnistamismenetelmää ei ole käytössä. Siksi jokaisen on opittava lukemaan mediaa kriittisesti ja punnitsemaan erilaisia näkökulmia. Paluuta homogeeniseen maailmaan ei ole.

Hallituksen linjausten kestämättömät premissit

Harvoin saa nähdä niin huteralla pohjalla olevia päätöksiä kuin Sipilän hallituksen puoliväliriihen päätökset. Puoliväliriiheen kohdistui suuret odotukset, mutta pettymys on ollut vielä suurempaa. Hallitus on asetanut tavoitteekseen nostaa työllisyysasteen 72 prosenttiin ja katkaista velkaantumiskierteen. Tämä tarkoittaisi vähintään 100.000 uuden työpaikan luomista hallituskauden loppuun mennessä. Ekonomistit ovat laskeneet, että näihin tavoitteisiin pääsemiseksi tulisi talouskasvun olla vähintään 2,5 prosenttia vuodessa. Hallituksen päätökset on tehty olettaen, että kasvu olisi tuo 2,5 prosenttia.

Tuskin oli muste kuivunut hallituksen päätöksistä, kun valtionavarainministeriö esitti arvionaan, että bruttokansantuotteen kasvu tulee olemaan noin 1,2 % kahtena seuraavana vuotena. Tämä tarkoittaa, että hallituksen tavoitteet eivät tule missään tapauksessa toteutumaan. Tähän nähden puoliväliriihen päätökset työllisyyden edistämiseksi ovat täysin riittämättömiä.

Konkreettisimpiin päätöksiin kuuluu varhaiskasvatusmaksujen pienentäminen, jonka vaikutukseksi on arvioitu noin 4000 työpaikan syntyminen. Tämä ei avaudu aivan heti, mutta ilmeisesti ajatellaan, että pienipalkkaisia töitä kannattaa ottaa vastaan, kun päivähoitomaksuja ei tule tai ne ovat vähäisiä. Mutta tavoitehan on 100.000 työpaikkaa! Mistä saadaan loput 96.000 työpaikkaa? Tähän kannattaa verrata Uudenmaan autotehtaan ilmoitusta 2000 uuden työntekijän palkkaamisesta.

Talouskasvu politiikan tabuna

Suomessa vallitsee poliittinen konsensus siitä, että maamme suurimmat ongelmat ratkaistaan talouskasvulla. Tätä ovat toistaneet toistamistaan ”talousviisaat”. Viesti on mennyt hyvin perille. Mutta tässä ajatuksessa on fundamentaalinen ongelma ja se on oletus, että elämme edelleen ”teollisessa ajassa”. Siihen kuuluu mm. vientiteollisuuden kustannusten alentaminen (energia, kuljetukset) ja palkkakehityksen sitominen vientiteollisuuden maksukykyyn (Suomen malli).

Demoksen ja Sitran yhteisessä raportissa Uuden ajan työ ja toimeentulo olemme (minä, Juha Leppänen, Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen) esittäneet toisenlaisen mallin, jonka mukaan Suomessa ja länsimaissa on siirrytty digitalisaation aikakauteen. Siinä työn tuotavuutta nostetaan harppauksenomaisesti automaatiolla, roboteilla ja tekoälysovelluksilla. Tämä kehitys koskee kaikkia toimialoja teollisuudesta liikenteeseen, kauppaan ja palveluihin. Mikä tärkeintä, arvonmuodostus tapahtuu globaaleissa verkostoissa, joissa vallitsee pitkälle viety erikoistuminen ja työnjako. Olemme ottaneet vasta ensimmäiset askeleet tähän suuntaan.

Ratkaisevaa on miten tässä kuvattu digitalisaatio muuttaa työllisyyttä. On selvää, että perinteisiä työpaikkoja häviää massiivisesti. On puhuttu jopa 200.000 rutiiniluonteisen työpaikan häviämisestä muutaman lähivuoden aikana. Tämä tarkoittaa, että hallituksen tavoite 72 prosentin työllisyysasteesta karkaa raketin nopeudella turhien toiveiden avaruuteen.

Raportissamme nostamme aktiivisen kansalaisuuden etualalle. Tulevaisuudessa toimeentulo pohjautuu entistä enemmän yhdessä tekemiseen ja oman osaamisen kehittämiseen. Uudet digitaaliset alusta tarjoavat vaihdantapaikan ja markkinan omalle osaamiselle. Koska verkon kautta markkinat ovat globaaleja, kaikenlaiselle osaamiselle löytyy kysyntää. Ei ole mitään syytä vaipua toivottomuuteen, vaikka tavallisia työsuhteita ei enää ole tarjolla yhtä paljon kuin nykyään. Mutta ilman muuta kansalaiset tarvitsevat tukea.

Monet tutkijat ovat nostaneet perustulon keskeiseksi itsensä työllistäjien tukimuodoksi. Perustulon toteuttaminen olisi nyt ollut hallituksen suurimpia läpimurron paikkoja. Hallitus toki kokeilee perustuloa, mutta nyt tulee sellainen vaikutelma, että kokeilulla ei haluta edistää perustuloa vaan lykätä sitä koskeva päätöksenteko yli vaalien. Lisäksi kokeilun tuloksia on helppo kritisoida ja vetäytyä niistä. Perustulon sijaan hallitus haluaa kiristää sosiaaliturvaa saadakseen passivoituneet työttömät hakemaan työtä. Tätä sanotaan aktivoivaksi työllisyyspolitiikaksi.

Perustulo on vain yksi osa ehdotuksiamme. Yhtä merkittävää on panostaa kansalaisten osaamiseen ja tukea verkkoon pääsyä ja siellä toimimista. Tässä suhteessa hallituksella on oikeansuuntaisiakin toimenpiteitä, kuten panostaminen ICT:n kehittämiseen ja ammatilliseen osaamiseen. Vaikka rutiinityöpaikkoja häviääkin, niin uusi teknologia synnyttää uusia työpaikkoja, mutta niiden osaamisvaatimukset ovat todella kovia. Edessä on pitkä epävarmuuden aika, jolloin talouskasvu saattaa olla vähäistä ja uusien työpaikkojen syntyminen hidasta. Juuri tällaisissa tilanteissa perustulo toimisi hyvin ja lisäisi luottamusta yhteiskuntaan.

Nykykulttuurin alasajoa

Puoliväliriihen ikävin seuraus oli Sampo Terhon nimittäminen kulttuuriministeriksi. Tämän täytyy olla shokki kulttuurin tekijöille, taidelaitoksille ja kulttuurin aktiiviselle yleisölle. Perussuomalaisilla ei ole varsinaista kulttuuripoliittista ohjelmaa, josta voisimme ennakoida mitä tuleman pitää. Sekä Timo Soini aikaisemmin ja nyt tuore kulttuuriministeri ovat ilmaisseet yhdensuuntaisesti arvostavansa kansakunnan identiteettiä rakentavaa kulttuuria. Perusuomalaiset suhtautuneet kielteisesti nykytaiteeseen ja moderniin taiteeseen.

Kuusi vuotta sitten perussuonalaiset linjasivat, että valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Silloisessa vaaliohjelmassa todettiin, että ’tekotaiteelliset postmodernit kokeilut’ olisi syytä jättää yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Perussuomalaisten asenteesta kulttuuriin saatiin näyttöä Guggenheim-museon rahoitusjupakassa. Keskustan Olli Rehn ja kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen olisivat olleet valmiita valtion osalta rahoittamaan Guggenheim-museota, mutta Timo Soini asettui tiukasti vastustamaan rahoitusta. Tämä oli merkittävin syistä, jotka johtivat loppujen lopuksi koko hankkeen kariutumiseen. On myös mahdollista, että perussuomalaiset tulkitsivat tiettyjen äänekkäiden kulttuuripiirien vastustuksen Guggenheim-museota kohtaan olevan linjassa oman konservatiivisen politiikkansa kanssa.

Ennuste ei ole kulttuurin kannalta hyvä. Kun perussuomalaisten on nyt osoitettava kannattajilleen olevansa sanojensa takana, niin on aivan oikeasti pelättävissä, että hallituksen kulttuuripolitiikka tulee olemaan hyvin konservatiivista ja kielteistä sekä nykytaidetta että valtion nykytaiteen museota kohtaan.

Tutkimus- ja kehitystoiminnan oudot uudistukset

Hallituksen päätökset vahvistaa tutkimus- ja kehitystoimintaa ansaitsevan erityisen huomion. Toimikautensa alussa hallitus teki veret seisauttavia supistuksia yliopistojen ja tutkimuslaitosten rahoitukseen ja leikkasi rajusti Tekesin määrärahoja. Monet yliopistot joutuivat irtisanomaan tutkijoita, jopa satoja. Erityisen rankasti säästöt rusikoivat Helsingin yliopistoa, joka on Suomen tieteen ”lippulaiva”, käyttääkseni hallituksen puoliväliriihen terminologiaa.

Nyt kun kaikki vähänkin järkevät ihmiset ovat arvostelleet hallitusta TKI-toiminnan leikkauksista, hallitus joutui tekemään korjausliikkeen. Nobel-palkinnon saanut ekonomisti Bengt Holmström pääsi esittämään kritiikkinsä leikkauksista jopa eduskuntaan.

Hallituksen päätökset ovat yleispiirteissään seuraavat. Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvavat yhteensä 50 miljoonaa euroa vuosina 2018-2019 ja Tekesin 70 miljoonaa euroa. Palautus on erityisen merkittävä Tekesille, joka menetti eniten hallituksen huomenlahjana. Lisäksi Akatemia ja Tekes saavat kumpikin 60 miljoona euroa pääomitukseen. Mutta näiden rahojen käyttötarkoitus on täysin hämärän peitossa, jopa ministeriöiden virkaatekeville valmistelijoille.

OKM:n tiedotteessa sanotaan

Suomen Akatemialle varataan vuosille 2018 ja 2019 määrärahavaltuutta yhteensä 50 miljoonaa euroa lippulaiva-tutkimuskeskittymien toteuttamiseen. Lippulaivat perustetaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteyteen. Lisäksi valtio varautuu osallistumaan lippulaiva-tutkimuskeskittymien rahoittamiseen ja kehittämiseen alkuvaiheessa 60 miljoonan euron pääomittamisella.

Rakenteita ja toimintatapoja uudistava [lippulaiva] ohjelma liittää yhteen parhaita osaajia ja toimijoita, joita luonnehtii korkea tieteellinen taso ja kansainvälisen kärjen tavoittelu. Ohjelmaan valitaan kansallisesti korkeatasoisimmat ja vaikuttavimmat tutkimusteema-alueet sekä niiden tieteellisiltä meriiteiltään vahvimmat tutkimusryhmät.

Lippulaivojen rahoitus perustuu tiukkaan vaikuttavuuden ja laadun arviointiin. Niillä on tiivis mutta joustava kytkentä kasvu- ja muiden alojen yrityksiin, joiden kanssa ne toimivat yhteistyössä.

Ryhdymme heti Suomen Akatemian ja yliopistojen kanssa valmistelemaan prosessia, joilla uudentyyppiset tutkimuksen huippuyksiköt (ns. lippulaivat) saadaan valittua ja toiminta käynnistymään, sanoo opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen.

Nyt siis lanseerataan huippuyksiköiden rinnalle uusia huippuyksiköitä, jotka tekevät korkeatasoista, kansainvälistä ja laadukasta tutkimustyötä. Ne eroavat kuitenkin nykyisistä huippuyksiköistä sen kautta niillä on ”joustava kytkentä kasvualojen yrityksiin” ja niillä toivotaan olevan suuri vaikuttavuus.

OKM on suhtautunut tähän asti hyvin penseästi vaikuttavuuden ottamiseen oman tarkastelunsa kohteeksi. Niin OKM:n kuin Suomen Akatemiankin hokema on ollut että ”hyvä tutkimus on vaikuttavaa”. Vaikuttavuuden edistämiseksi riittää, kun yliopistot tekevät huippututkimusta ja kouluttavat osaavia sukupolvia. Nyt sitten perustetaan uusia tutkimuskeskittymiä, joiden perustava kriteeri on vaikuttavuus yhteiskuntaan ja talouteen. Aikamoinen käännös!

Itsekin vaikuttavuuden puolesta puhuneena en halua suoralta kädeltä torjua tätä. Mutta on huolellisesti harkittava, miten tällaiset uudet tutkimusyksiköt tai keskittymät rakennetaan ja miten niihin pääsee mukaan. On muistettava, että nykyistenkin huippuyksikköjen rakentaminen on valtava työ. Lisäksi monet hyvät tutkijat hakevat strategisen tutkimuksen neuvoston määrärahoja, joissa painottuu myös huippututkimus ja vaikuttavuus. On selvää, että perustutkimukseen orientoituneet tutkija tulevat jyrkästi vastustamaan tätä lippulaivaohjelmaa, erityisesti siitä syystä, että lippulaivayksiköiden tehtävät ja teemat määrittää arvatenkin rahoittaja.
Lisäys 2.5. Yliopistojen vaikuttavuus on todella tärkeää maamme menestykselle. Vaikuttavuus vahvistuu sitä kautta, että kaikessa tutkimuksessa tunnistetaan niihin kytkeytyvät sovellusmahdollisuudet ja arvioidaan niiden kypsyyttä. Sen sijaan että tekisimme lippulaiva-yksikköjä, yliopistoissa on kehittävä toimintamalleja ja tukimuotoja jotka edesauttavat koko yliopistoa vahvistamaan yhteyksiä yhteiskuntaan ja elinkeinoelämään. Kyse ei ole vain kaupallistamisesta vaan laajemmin moniulotteisesta vuorovaikutuksesta yhteiskunnan kanssa. Teknologian ja tiedon siirtämisestä ollaan siirtymässä yhdessäluomiseen, jossa tutkijat ja tiedon soveltajat yhdessä ratkaisevat haastavia ongelmia. Jotta tällaiseen laajan rintaman vuorovaikutukseen päästäisiin, tulisi yliopistojen ulkoisessa (OKM) ja sisäisessä rahoituksessa ottaa huomioon vaikuttavuus ja kehittää sitä mittaavia indikaattoreita. Toistaiseksi OKM ei ole ollut kovin innokas kehittämään tällaisia indikaattoreita, vaikka niitä käytetään monissa maissa.

Hallituksen päätöksessä osoitetaan 60 miljoonaa euroa lippulaivatutkimuskeskittymien ”pääomittamiseen”. Tämä viimeistään saa kaikki ymmälle. Ovatko lippulaivakeskittymät joitain juridisia olioita, joilla voi olla pääomaa. Silloinhan niiden täytyy olla yliopistoista riippumattomia, koska yliopistolain mukaan vain koko yliopistolla voi olla tase ja omaa pääomaa. Suopea tulkinta ”pääomittamisesta” on, että siinä pääomitetaan niitä yliopistoja, joille tulee näitä lippulaiva-tutkimuskeskittymiä. Juristit saavat ratkaista, onko tällainen ”korvamerkitty” pääomittaminen yliopistojen autonomian mukaista.

Puoliväliriihen päätösten mukaisesti innovaatiorahoituskeskus Tekesille (Business Finland) osoitetaan lisävaltuuksia 70 miljoonaa euroa. Lisäksi Tekesiä varaudutaan pääomittamaan 60 miljoonalla eurolla.

TEM:n tiedotteen mukaan:

Tekesin pääomittamisella tuetaan yritysten, tutkimuslaitosten ja valtion yhteishankkeita, eli niin sanottuja kasvun moottoreita. Niillä tavoitellaan uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja 3–5 vuoden aikajänteellä.

Myös Finpro (Business Finland) saa lisärahoitusta yritysten kansainvälistymisen sekä matkailun edistämiseen yhteensä 50 miljoonaa euroa vuosille 2018–2019.

Näissä päätöksissä kummittelee tämä pääomittaminen. Ei kai Tekesiä voi pääomittaa. Varmaankin kyseessä on jonkinlaisten innovaatiokeskittymien perustaminen ja pääomittaminen, mistä Tekes vastaa. Epäselväksi jää, mitä nämä pääomitettavat innovaatiokeskittymät oikein voivat olla.

Itse olen puhunut jo vuosia innovaatiokeskittymistä, laajimmin Kaisa Oksasen kanssa kirjoittamassani raportissa Suuntana innovaatiokeskittymä vuodelta 2012. Meidän kantamme on, että innovaatiokeskittymät ovat innovaatioita tuottavia maailmanluokan ekosysteemejä. Ne eivät ole mitään organisaatioita tai instituutioita, joita voisi pääomittaa.

Kuntiin perustettiin 10-15 vuotta sitten erilaisia kehitysyhtiöitä, mutta monet niistä on jo lopetettu tehottomuuden takia. Ne olivat liian kaukana yritysten maailmasta eikä niillä ollut merkittäviä resursseja yritysten tukemiseen. Lisäksi ne joutuivat konfliktiin markkinaehtoisesti toimivien kehittäjien, kuten konsulttitoimistojen kanssa. Tuntuisi taaksepäin menolta rakentaa jotain kehitysyhtiöiden kaltaisia organisaatioita.

Jos hallituksen päätöksen sisältöön TEM:in osalta voisi vielä vaikuttaa, niin ehdottaisin ekosysteemien kehittämistä. Nykyinen talous toimii ja kukoistaa erilaisissa ekosysteemeissä, joissa on tarjolla yrityksille niiden tarvitsemia kumppaneita ja palveluita, jotka täydentävät niiden omaa osaamista. Ekosysteemejä on monenlaisia, osa rakentuu yhteisten alustojen varaan (Apple Store), osa tietyn osaamisalueen varaan (laivanrakentaminen) ja osa luontaisiin voimavaroihin (bioalat). Tarvittaisiin nopeasti erilaisten ekosysteemien tunnistamista, tutkimista ja tukemista sopivilla tavoilla.

Ekosysteemit perustuvat toimijoiden luottamukseen ja tiiviiseen vuorovaikutukseen. Niitä ei voi synnyttää ylhäältä komentaen. Tärkeintä on, että ekosysteemeillä on moottori, keskeinen yritys (Nokia aikoinaan) tai toimija kuten yliopisto tai visionääri, joka saa ekosysteemin kehittymään ja sykkimään. Eräs tärkeä havainto ekosysteemeistä maailmalla on, että niitä ei voi syntyä, ellei seutukunnalla ole riittävää määrää osaajia, yrityksiä ja riskirahaa. Siksi ekosysteemit syntyvät suuremmille kaupunkiseuduille, ja usein juuri yliopistopaikkakunnille. Tuntien Sipilän hallituksen taustavoimat todellisena vaarana on ”hajasijoittaa” innovaatiokeskittymät ympäri maata myös alueille, joissa niillä ei ole mitään maaperää menestykselle.

Politiikkaa on uudistettava

Tarkoitukseni ei ole väittää, että Sipilän hallitus toimii huonommin kuin toimisi joku muulla kokoonpanolla rakennettu hallitus. Kaikki puolueet näyttävät jakavan saman dogmin talouskasvun välttämättömyydestä ja työllistymisestä työsuhteisiin. Niiden erot ovat pikemminkin siinä, minkälaisesta elinkeinotoiminnasta kasvua haetaan. Toiselle biotalous on avainasemassa, toiselle peliteollisuus tai terveysteknologia. Joku taas haluaa uudistaa teollisuuden esineiden internetillä (IoT).

Jotkut haluavat aktivoida työttömät, kun taas toiset haluavat parempaa työsuhdeturvaa. Kumpikin sosiaalipoliittinen ajatus nojautuu samaan ajatukseen ”työpaikoista”. Mutta ratkaisevaa on, että kasvu ei enää synnytä työpaikkoja eikä luo hyvinvointia kuten ennen. Tämän haasteen kohtaaminen edellyttää aivan uudenlaista politiikkaa, jota olemme hahmottaneet raportissamme Uuden ajan työ ja toimeentulo.

Aikamme levottomat olot tekevät vanhat dystopiat jälleen ajankohtaisiksi. Donald Trumpin suhde mediaan ja sosiaalisen median taitava käyttö sai Yhdysvalloissa aikaan ryntäyksen kirjakauppoihin George Orwellin Vuonna 1984 kirjaa ostamaan. Siinä kuvataan, kuinka ihmisten valvonta ja manipulaatio on viety huippuunsa.

Minä taas kaivoin kirjahyllystäni esiin Aldous Huxleyn kirjan Uljas Uusi Maailma, joka julkaistiin jo 1932 ja suomeksi ensimmäisen kerran 1944.  Kirjan ensimmäisellä lehdellä on filosofi Nikolai Berdjajevilta lainattu kappale, jossa kysytään kuinka estää utopioiden lopullinen toteutuminen.  ”Elämä kulkee utopioita kohti. Ja kenties on alkamaisillaan uusi aikakausi, aikakausi, jolloin älymystö ja sivistynyt luokka mietiskelevät keinoja utopioiden välttämiseksi ja palaamiseksi ei-utopistiseen, vähemmän ’täydelliseen’ ja vapaampaan yhteiskuntaan.”

Luettuani kirjan aloin todella toivoa, että älymystö ei vain mietiskelisi vaan toimisi utopioiden torjumiseksi.

Kirjan tarina

Kirjan kuvaama maailma, sanokaamme sitä Utopiaksi, sijoittuu jonnekin 500 vuoden päähän, vuoteen 632 jälkeen Fordin. Maailma on yhdentynyt ja sama järjestelmä vallitsee kaikkialla paitsi muutamissa reservaateissa, joissa asuu ”villejä”.  En mene nyt kirjan juoneen sen enempää, mutta pikaisen katsauksen löytää Wikipediasta hakusanalla ”Uljas Uusi Maailma”.

Utopian keskeinen ilmiö on ihmisten tuottaminen keinotekoisesti hautomiskoneissa ja ”pulloissa”. Munasoluja ja siittiöitä on varastoitu ja niiden avulla tehdään keinohedelmöitystä. Mutta taatakseen riittävän määrän uusia ihmisiä, tutkijat olivat kehittäneet ”Bokanovsky-prosessin”, jossa muna silmikoi, lisääntyy ja jakautuu.  Se on kehityksen keskeyttämistä, jonka tuloksena saadaan useita munia ja maksimissaan 96 sikiötä. Jos kaikista silmikoituneista munista kasvaa poikasia, ne ovat kaikki identtisiä. Synnyttäminen on ”ulospullottamista”.

Pullotetuilla lapsilla ei ole äitiä eikä isää. Kukaan ei enää synnytä luonnollisesti. Siksi sellaiset käsitteet kuten äiti ja synnyttäminen ovat utopian asukkaille kauhistus, jotain hyvin inhottavaa, josta ei haluta puhua mitään. Koska seksi ei enää liity mitenkään synnyttämiseen, siitä on tullut huvia, jota ei mitenkään rajoiteta. Pienet lapsetkin saavat vapaasti leikkiä seksileikkejä. Ehkäisyyn on kehitetty erilaisia aineita. Seksi on tavallista puuhaa ilman intohimoja.

Sikiön kehitykseen puollossa voidaan vaikuttaa monilla tavoilla, erilaisilla ravintoaineilla, kasvuolosuhteilla ja hidastammalla tai nopeuttamalla prosessia. Synnytyslaboratorion johtaja kertoo innoissaan että ”me myös ennaltamääräämme ja olosuhteistamme. Me ulospullotamme pienokaisemme yhteiskunallistettuina inhimillisinä olentoina, alfoina, epsiloneina, tulevina lokaviemärityöläisinä …”.  Utopiassa olosuhteistetaan ihmisiä erilaisiin kyvykkyysluokkiin fiksuimmista alfoista aina lähes imbessiileihin epsiloneihin. Tämän lisäksi ihmisiä olosuhteistetaan toimimaan erilaisissa ympäristöissä, kuten tropiikissa, kaivoksissa tai tehtaan liukuhihnoilla tai sietämään erilaisia myrkkyjä.

Ihmisen muokkaus ei rajoitu vain pullotusvaiheeseen, vaan syntyneet lapset ehdollistetaan erilaisiin reaktioihin ja asenteisiin lastenkamareissa eli ”uuspavlovilaisissa olosuhteistamishuoneissa”. Yhdessä esimerkiksi ehdollistetaan lapsia karttamaan kukkia ja kirjoja. Kuvaus tästä olosuhteistamisesta on karmivaa.

Palvovilaisen ehdollistamisen ohella utopiassa käytetään ”hypnopediaa”. Siinä nukkuvalle pienelle lapselle toistetaan satoja kertoja kuulokkeista tiettyjä tarkkaan suunnattuja oppeja. Esimerkiksi beta-lapselle toistetaan opetusta:

”Alfa-lapset ovat pukeutuneet harmaaseen. He työskentelevät paljon uutterammin kuin me, koska he ovat niin suunnattoman lahjakkaita. Olen todella hirveän iloinen, että olen beta, koska minun ei tarvitse työskennellä niin uutterasti. Ja silti me olemme paljon parempia kuin gammat ja deltat. Gammat oat typeriä. He kaikki ovat pukeutuneet vihreään, ja delta-lapset ovat pukeutuneet khakiin. Ah ei, en halua leikkiä delta-lapsien kanssa….”

Johtajan mukaan hypnopedia on kaikkien aikojen suurin moralisoiva ja yhteiskunnallistava voima. Tämä johtaa siihen, että lapsen mieli on yhtä kuin nämä hypnoottiset suggestiot. Tämä suggestio kestää koko elämän ajan. Itse asiassa kaikki elävät ”pullossa”, todetaan kirjan loppujaksossa.

Huxleyn kirjasta useimmat tietävät SOMAn. SOMA on onnen tunnetta synnyttävä huumausaine, jota otetaan ahdistukseen tai mielihyvän tuottamiseen. Isommilla SOMA annoksilla voi tehdä pidempiä ”matkoja” halujen maailmaan. SOMAn rinnalla onnellisuuden tunnetta tuotetaan hyvin yksinkertaisilla tunnekuvilla, jotka ovat sentimentaalisia elokuvia. Lisäksi on käytettävissä tuoksu-urut, jotka tuottavat huumaavia ja rauhoittavia tuoksuja.

Entä robotit ja geenimanipulaatio?

Vuonna 1932, kun Brave New World ilmestyi, ei ole vielä löydetty DNA:ta eikä geeneistä tiedetty mitään. Viime vuosien aikana tekniikka, jolla voidaan manipuloida geenejä, on kehittynyt valtavin harppauksin. Eläimiä on kyetty jo kloonaamaan, on myös kyetty tuottamaan eläimille ja kasveille toivottuja ominaisuuksia. Nyt kyetään suuntaamaan jopa evoluutiota, mistä on esimerkkinä Frances Arnoldin saama Millenium palkinto keväällä 2016.

Jos Brave New World -kirja kirjoitettaisiin tänään, niin keinohedelmöityksen, pullotuksen ja silmikointi-prosessin sijaan sovellettaisiin geneettistä manipulaatiota ihmisiin. Eikä tämä ole niin kaukana tulevaisuudessa kuin toivoisimme. Esimerkiksi Harari ennakoi kirjassaan Sapiens ihmisen kehittämistä geneettisesti älykkäämmäksi, terveemmäksi ja pitkäikäisemmäksi.

Poiketen Huxleyn ”mallista”, jossa ihmisten kykyjä heikennetään, jotta he ”olosuhteistuisivat” tylsiin toisto- ja rutiinitöihin, Hararin esittämässä uudessa ”mallissa” ihmisiä kehitettään paremmiksi. Voisimme sanoa Huxleyn hengessä, että me nykyiset ihmiset olisimme delta- tai gamma-tasoisia tyyppejä verrattuna tulevaisuudessa esiin astuviin meitä älykkäämpiin beta- ja alfa-ihmisiin

Huxleyn kirjassa ei puhuta mitään roboteista. Miksi ihmeessä tuottaa yksinkertaisia ihmisiä hoitamaan yksinkertaisia tehtäviä, kun sama asia hoituisi vähemmällä vaivalla roboteilla. Niitä voidaan ”kloonata” ja varioida loputtomasti. Näinhän tapahtuu kasvavassa määrin, kun robotit heittävät rutiinityötä ja automatisoituvaa työtä tekeviä ihmisiä massiivisesti työmarkkinoilta.

Ajatus roboteista oli yleisesti tunnettu 1930-luvulla, ja itse asiassa robotin idea löytyy jo kreikkalaisesta ja juutalaisesta mytologiasta. Erilaisia mekaanisia laitteita ja nukkeja on tehty jo muinaisessa Kiinassa. Elektronisista autonomisista roboteista alettiin kuitenkin puhua ja niitä kehittää vasta 1940-luvulla (esim. Norbert Wienerin kybernetiikkaa). Robotiikka kehittyy nyt nopeasti soveltamalla aivan uutta teknologiaa, konenäköä ja tekoälyä. Hurjimmissa ennusteissa saavutamme parin kymmenen vuoden kuluessa singulariteetin, jossa robottien älykkyys ylittää ihmisen älykkyyden. Olemmeko me ihmiset silloin korkeintaan beta-tasolla ja robotit alfa-tasolla?

Keskustelu Mustafa Mondin kanssa

Uljas uusi maailma on rikas teos ja täynnä häkellyttäviä ilmiöitä. Miksi Utopia on kuviteltu sellaiseksi kuin se kirjassa esiintyy? Mikä on kirjan sanoma? Uskon että Huxley antaa meille itse vastauksen romaanissa kuvatussa keskustelussa, jonka Villi käy Länsi-Euroopan ohjaajapresidentin Mustafa Mondin kanssa. Tämä keskustelu paljastaa hyvin syvällisellä tavalla Huxleyn huolen modernista maailmasta. Mustafa Mondi on yksi Utopian kymmenestä isosta johtajasta. Mutta ensin Villin tarina.

Meksikossa toimii reservaatti, jossa elää oman onnensa varaan jätetty intiaaniyhteisö. Se on säilyttänyt perinteisen elämämuotonsa, kulttuurinsa ja jopa uskontonsa. Reservaatissa matkalla ollut Utopiasta kotoisin oleva nainen Linda tulee raskaaksi seuralaisestaan ja joutuu jäämään reservaattiin ja synnyttää siellä Johnin. Linda opettaa poikansa lukemaan ja kertoo hänelle ihmeellisiä tarinoita sivistyneestä maailmasta, Utopiasta, jossa kaikki on erilaista ja paljon parempaa kuin villien maailmassa. Äiti on kuitenkin rappiolla ja alkoholisoitunut. Luettavana oli aluksi vain äidin tavaroihin jäänyt ohjekirja beta-sikiövarastotyöläisille. Myöhemmin hän saa joltakin kyläläiseltä William Shakespearen kootut teokset, joka oli jotenkin aikoja sitten kulkeutunut kylään. Shakespearen näytelmät ja runot alkavat elää omaa elämäänsä Johnin mielessä. John myös rupeaa puhumaan ”shakespearea”.

Kaksi vierailijaa Utopiasta törmää Lindaan ja Johniin ja he vievät heidät Lontooseen. Siellä Johnista tulee jonkinlainen julkkis, ”Villi”. John ei sopeudu koskaan Utopiaan ja hän rupeaa kapinoimaan mikä johtaa siihen, että hänet päätetään karkottaa jonnekin kaukaiseen saareen. Mutta sitä ennen hänellä on tilaisuus pitkään keskusteluun Mustafa Mondin kanssa.

Osoittautuu, että Mustafa tuntee Shakespearen, ja on itse asiassa yksi niistä harvoista joka tuntee, koska Shakespeare on kiellettyjä kirjoja. Mustafalla on kuitenkin salainen kirjasto.

Villi esittää, että ihmisten tulisi tuntea ”Othello”. Mustafa vastaa, että ei, koska Utopian maailma ei ole sama kuin Othellon maailma: murhenäytelmiä ei voida luoda ilman yhteiskunnallista epävarmuutta, mitä Utopiassa ei ole. Mustafa analysoi Utopian maailmaa kiinnostavalla tavalla:

”Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia; he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä he eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen; he ovat turvassa; he eivät ole koskaan sairaita; he eivät pelkää kuolemaa; he ovat autuaan tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta; äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan; heillä ei ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita; heidät on olosuhteistettu siten, etteivät he käytännöllisesti katsoen voi olla käyttäytymättä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydyttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, niin onhan toki SOMAA.”

Tämä ei vakuuta Villiä joka puolustaa itsepintaisesti ”Othelloa”. Se on parempi kuin tarjotut tuntokuvat (tuudittavat hyvänolon elokuvat). Mustafa myöntää tämän:

”Mutta se on juuri hinta, joka meidän on maksettava tasapainosta. On valittava onnen ja, kuten sitä ennen nimitettiin, taiteen välillä. Olemme uhranneet taiteen. Meillä on sen sijaan tuntokuvat ja tuoksu-urut.”

Villi kysyy, miksi ylipäätänsä tarvitaan noita alempia luokkia ja kloonattuja ihmisiä. ”Miksi ette tehneet jokaisesta alfa-kaksois-plussaa heitä kerran tehtaillessanne?”

Mustafan vastaus on paljastava.

”Koske emme halua, että kurkkumme katkaistaan. Uskomme onneen ja tasapainoon. Alfojen yhteiskunnasta voisi tulla vain tasapainoton ja kurja. … Alfana uskopullotettu, alfana olosuhteistettu mies tulisi hulluksi, jos hänen olisi tehtävä epsilon semi-moronin työtä – hän tulisi hulluksi tai alkaisi lyödä kaikkea pirstoiksi.”

Utopiassa onnellisuuden ehtona on tasapaino. Kaikki mikä uhkaa tasapainoa ja tuottaa muutoksia on vaarallista. Tämä koskee taidetta mutta myös tiedettä. ”Jokainen puhtaan tieteen keksintö on piilevästi kumouksellinen. …. Tiede on vaarallinen: meidän on pidettävä sitä mitä huolellisimmin kahleissa ja kuonokopassa.” Tiedettä tietysti tarvitaan esimerkiksi ihmisten ”pullottamisessa”, terveydenhuollossa, viestinnässä ja liikkumisessa, joka tapahtuu utopiassa helikoptereilla. Mutta muuten sen liikkuma-alaa on rajoitettava. ”Emme salli sen käsittelevän mitään muuta kuin välittömimpiä hetkien pulmia.”

Villi ei voi olla toteamatta: ”Taide, tiede – näytätte maksaneen aika korkean hinnan onnestanne. … Entä mitä muuta?” No tietenkin uskonto, Mustafa vastaa. Jumala ilmenee Utopiassa enää poissaolona. Sivistys on tehnyt uskonnon tarpeettomaksi. ”Jumala ei sovellu yhteen koneiden ja lääketieteen ja yleismaailmallisen onnen kanssa. On tehtävä valinta. Sivistyksemme on valinnut koneet ja lääketieteen ja onnen.”

Onnen ja tasapainon nimissä Utopiassa kukaan ei saa toimia yksin omissa oloissaan. ”Koko yhteiskunnallinen järjestys keikahtaisi kumoon, jos ihmiset ryhtyisivät harrastamaan jotakin itsenäisesti.”

Pitkä keskustelu Villin ja Mustafa Mondin kanssa Utopian perustasta, onnesta ja mukavuudesta päätyy Villin julistukseen:

”Mutta minä en kaipaa mukavuutta. Kaipaan Jumalaa, kaipaan runoutta, kaipaa todellista vaaraa, kaipaan vapautta, kaipaan hyvyyttä. Minä kaipaan syntiä.”

Tähän Mustafa vastaa tavalla, joka ilmaisee koko Utopian ytimen – vaaditte oikeutta olla onneton. ”Olkoon niin”, sanoo Villi uhmakkaasti, ”vaadin oikeutta olla onneton.”

Älä usko onnen kauppiaisiin

Niin, jos haluamme onnea, meidän on luovuttava itsenäisyydestä, taiteesta, muutoksesta, tieteellisestä uteliaisuudesta ja loppujen lopuksi vapaudesta. Huxleyn viesti näyttää olevan, että Utopia syntyy onnen vaatimisesta. Jos asetamme onnen kaikkein tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi, niin joudumme rakentamaan jonkinlaisen utopian, mutta ei välttämättä ”uljasta uutta maailmaa”. Siellä on hyvä ja mukava olla, siellä on turvallista ja terveellistä. Ja jos joskus tulee paha mieli, niin tarjolla on jotain SOMAA, joka palauttaa ihmisen normitilaan.

Mutta utopian hinta on äärimmäisen korkea: vapauden, taiteen ja tieteen menettäminen. Elämästä tulee turvallista ja vaaratonta mutta tylsää ja merkityksetöntä.

Onko Huxleyn sanoma enää relevantti tämän päivän maailmassa? Mielestäni se on äärimmäisen tärkeä. Eikö onnesta, onnen tunteesta, ”kokemuksesta” ja tavallisuudesta olekin tullut nykyisen kulutusyhteiskunnan ylin normi? Eivätkö populistiset liikkeet ja johtajat juuri tarjoa joukoille onnea? Eikö politiikka lupaakin SOMAA, oli sen nimi sitten hyvinvointi, talouskasvu tai SOTE?

Älymystön velvollisuus on repiä tarjottujen utopioiden koreat kuoret alas ja paljastaa niiden alla piilevä dystopia. Ei ole Uljasta Uutta Maailmaa!

Homo Deus, Lisäys 21.2.2017

Sen jälkeen, kun olin julkaissut tämän blogin, silmiini osui Yuval Hararin haastattelu Time lehdessä. Se liittyi Hararin uuteen kirjaan Homo Deus, jossa hän syventää ja laajentaa Sapiens kirjan lopussa ollut tulevaisuuskuvaa. Ihmistä ollaan kehittämässä superihmiseksi, käyttäen bioteknologiaa ja tekoälyä. Ihmiselle avautuu ensimmäisen kerran tieteelliset keinot muuttaa ajatteluaan. Tulemme saamaan kontrollin sisäiseen maailmaamme. Osana tätä superihmisen luomista ja ihmisen kykyjen ”upgradeausta” pystymme yhdistämään useiden ihmisten aivokapasiteetin (ajattelukyvyn, muistit ja muistot) ja rakentamaan suoran yhteyden aivojen ja tietokoneiden välille.

Tekoälyn ja bioteknologian avulla Jumalan kaltaiseksi kehittyvä homo deus tulee muuttamaan totaalisesti käsityksemme ihmisyydestä ja ihmisen identiteetistä. Tähän ei saa suhtautua välinpitämättömästi. Tekoälyyn ja ihmisen muuttamiseen liittyvät eettiset kysymykset on nostettava etualalle, kuten Maria Ritola painottaa Hesarissa 21.2.2017. Toisaalta on todettava, että Ritolan perustaman Iris AI firman kaltaiset yritykset vievät tekoälyä nopeasti ja jarruttamatta eteenpäin niin että pian, ehkä yllättävän pian olemme luoneet homo deuksen.  Huxleyn kirja kuitenkin varottaa, että jokaisen utopian alla piilee dystopia. Onko homo deus sittenkin homo diablo!

Globalisaatio ja digitalisaatio etenevät ja muuttavat syvällisellä tavalla yhteiskunnan ja talouden rakenteita ja toimintalogiikkaa. Eniten huomiota on viime aikoina saanut tämän kehityksen vaikutukset työhön ja työllisyyteen. On arveltu, että digitalisaatio ja etenkin automaatio, robotiikka ja tekoäly hävittävät valtavasti työpaikkoja. ”Kaikki, mikä voidaan automatisoida, automatisoidaan.”

Digitalisaatio nostaa tuottavuutta ja arvatenkin kiihdyttää talouskasvua. Se mikä on nyt muuttunut, on pitkään vallinnut yhteys talouskasvun ja hyvinvoinnin välillä. Talouskasvu ei enää lisääkään ihmisten hyvinvointia, niin kuin tähän asti on tapahtunut. Tulo- ja varallisuuserot syvenevät äärisesimerkkinä se että 9 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhin puoli väestöstä.

Tässä taustaa sille Demoksen ja Sitran yhteiselle raportille Katse ylös kuopasta mahdollisuuksiin, jota olin kirjoittamassa Juha Leppäsen, Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen kanssa. Raportti (tai Sitran kielellä ”muistio”) julkistettiin 12.1.2017 Sitrassa osana Sitran juhlavuoden avausta. Sitrahan perustettiin Eduskunnan lahjana ja panoksena tutkimukselle ja teknologialle 50 vuotta sitten.

Tässä blogissa esittelen ja pohdin raportin sanomaa.

Arvonmuodostus

Raportissa kysytään, voidaanko vanhalla politiikalla enää vastata uusiin haasteisiin, kun talouskasvun ja hyvinvoinnin yhteys on katkennut. Joudumme kyseenalaistamaan täystyöllisyyden poliittisen tavoitteen.

Ehdotuksemme ovat rohkeita, sillä kaikki poliittiset ohjelmat ja kaikki viimeaikaset hallitukset ovat tähdänneet tuottavuuteen, talouskasvuun ja työpaikkojen lisäämiseen. Samaan hengenvetoon todetaan, että ei työpaikkoja voida politiikalla luoda.

Murroksen takana ovat arvonmuodostuksen logiikan muutokset digitalisaation ja globalisaation vaikutuksesta. Väitämme että arvontuotanto on ajateltava uudelleen. Arvon käsite on liian epämääräinen ja ehdotamme erotettavaksi kaksi erilaista arvon käsitettä. Toisaalta on taloudellista arvoa, joka syntyy ja punnitaan markkinoilla, ja toisaalta on yhteiskunnallista arvoa, joka syntyy ihmisten toiminnasta.

Taloudellinen arvo

Globaaleissa ja digitaalisissa arvoketjuissa taloudellinen lisäarvo virtaa ei toimijoille. Tuotannon osuus arvonmuodostuksessa pienenee ja raaka-aineiden, suunnittelun ja jakelun osuus kasvaa. Kohtalon kysymys Suomen taloudelle on, minkä paikan suomalaiset yritykset saavat arvoketjuissa. Digitalisaation aikaansaama tuottavuuden nousu (automaatio, robotiikka, tekoäly, IOT) vähentää vääjäämättä rutiinityön määrää ja tarvetta yhteiskunnassa. Alustatalous merkinnee sitä, että arvonnappaajat eivät välttämättä työllistä juuri ollenkaan. Vienti ei kerro oikeastaan mitään siitä kuka arvon saa. Tuotannon osuus lopullisen tuotteen hinnasta on murto-osa.

Arvonluonnin uusi logiikka aiheuttaa sen, että tuottavuuden nousu tai edes talouskasvu eivät enää lisääkään työpaikkoja, ainakaan teollistuneissa maissa. On tietysti mahdotonta ennustaa mitä työpaikoille todella tapahtuu, mutta yleinen näkemys on, että rutiinityöt vähenevät etenkin teollisuudessa. Automaatio ja tekoäly tunkeutuvat myös toimistoihin, kun vaativia asiantuntijatehtäviä voidaan siirtää älykkäille ohjelmistoille.

Aikaisemmissa teollisissa vallankumouksissa hävinneiden työpaikkojen sijalle on enemmin tai myöhemmin syntynyt uudenlaisia työpaikkoja. Aluksi teknologinen murros hävittää vanhaa teollisuutta ja vanhoja ammatteja, kunnes uusia ammatteja ja työpaikkoja alkaa syntyä.

Itse uskon, että edessä on suhteellisen pitkä epävarmuuden aika, jolloin työpaikkoja häviää nopeammin kuin uusia syntyy. On luultavaa, että kasvava osa väestöä on vailla työhön perustuvia tuloja. Mikä on heidän asemansa yhteiskunnassa? Tähän vastaamiseksi meidän on tutkittava yhteiskunnallisen arvon tuotantoa.

Yhteiskunnallinen arvo

Yhteiskunnallinen arvo liittyy aktiiviseen kansalaisuuteen ja kansalaisyhteiskuntaan. Työ ei ole ainoa ihmiselle tärkeä aktiviteetti. Tuotannosta erillään olevaa aktiviteettia sanotaan usein toiminnaksi. Toiminta tapahtuu ihmisten välisissä verkostoissa, yhteisöllisellä areenalla. Toiminnan tärkein piirre on sen kyky luoda uusia arvoja ja merkityksiä. Toiminta ylläitää yhteiskunnallista koheesiota ja luottamusta, jotka ovat koko yhteiskunnan perustana. Toiminnalla on myös valtava merkitys ihmisille itselleen. Keskinäisessä toiminnassa ihmiset kokevat itsensä arvokkaiksi ja elämänsä mielekkääksi.

Tällaisen toiminnan mittaaminen taloudellisella arvolla on mahdotonta ja turhaa. On jopa vaarallista monetarisoida (eli muuttaa rahaksi) ihmisten elämää ja siirtää ihmisen kaikki toiminta vertouksen ja rahatalouden piiriin. (Mitä olisi rakkausvero?) Tämän takia taloustieteessä ei ole osoitettu juuri minkäänlaista ymmärrystä toimintaa kohtaan.

Palkkatyöstä on tehty markkinatalouden yhteiskuntafilosofiassa itseisarvo. Mutta on hyvä perusteet väittää, että palkkatyö (labor) on nykyisen teollisen ajan talousjärjestelmän synnyttämä menetelmä jakaa vaurautta. Se on siis vain toimeentulon väline. Sen sijaan toiminta, aktiivisuus, ja luovuus ovat yhteiskunnan ja ihmisyyden kestävänä perustana, joten Hannah Arendt osoittaa kirjassaan Vita Activa. Yhteiskunta tarvitsee tietysti myös elämän välttämättömyyksien tuotantoa, mutta tämän vaatima panos tulee hoidettua entistä vähäisemmällä työpanoksella.

Taloudellinen ja yhteiskunnallinen arvonmuodostus ovat toisistaan riippuvia. Taloudellinen arvonmuodostus luo aineellista hyvää, toimeentuloa ja vaurautta – jotain mitä kuluttaa. Yhteiskunnallinen arvonmuodostus puolestaan on yhteiskunnaan henkinen perusta. Se puolestaa vaikuttaa taas siihen kuinka aktiivisia, motivoituneita ja osaavia ihmiset ovat ottamaan paikkansa yhteiskunnassa. Ja kuinka poliittisia he ovat!

Toimeentulon uudet lähtökohdat

Olemmeko menossa yhteiskuntaan jossa ne, jotka eivät ole palkkatyön piirissä, ovat tuomittuja köyhyyteen? Väitän, että jos emme uudista sosiaaliturvan perusteita, köyhyys tulee lisääntymään.

Teollinen yhteiskunta rakensi monimutkaisen sosiaaliturvajärjestelmän palkkatyön varaan. Siihen kuuluvat työeläkkeet, ansiosidonnainen työttömyysturva, ansiosidonnainen vanhempainraha jne. Tämän järjestelmän tueksi on kerätty kymmenien miljardien rahastot. Työssä kävijöille on myös muita etuuksia, kuten pääsy työterveyspalvelujen piiriin. Verotuskin rakentuu merkittävässä määrin työtulojen verotukseen. Näemme että valtavat yhteiskunnalliset järjestelmät toimivat työssäkäyvien eduksi ja edellyttävät korkeaa työllisyyttä. Siksi asian pienikin epäileminen synnyttää voimakkaita reaktioita.

Jos toimeentulo ei enää tulevaisuudessa voi rakentua palkkatyön varaan, niin ainoita jäljelle jääviä mahdollisuuksia on katsoa kansalaisyhteiskuntaan ja kansalaisuuteen. Tämä ei ole vierasta nykyisellekään järjestelmälle, sillä Kelan kautta kulkevat etuudet kuten kansaneläkkeet, asumistuki, toimeentulotuki, peruspäivärahat jne. perustuvat ”kansalaisuuteen” tai tosiasiassa asumiseen.

Perustulo liikkuu tällä samalla kansalaisuusperustaisella kentällä. Perustuloa ei pidä nähdä sosiaalipolitiikan valossa, vaan se on toimeentuloa turvaava järjestelmä, joka sallii ihmisen käyttää omaa osaamistaan ja luovuuttaan parhaimmaksi katsomallaan tavalla.  Se on eräänlaista kansalaispalkkaa, joka rahoitetaan verotuloilla.

Tulevaisuuden universaali sosiaaliturvan malli rakentunee merkittävästä kansalaisuusperustaisesta perustulosta täydennettynä erilaisilla projektimaisilla ja yrittäjämäisillä ansaintamuodoilla. Ekonomistit kysyvät oikeutetusti, jos ja kun työvoima supistuu, niin millä ihmeellä julkiset palvelut ja etuudet rahoitetaan. Raportissamme nostetaan esiin uusia ideoita verotuksen kehittämiseksi. Yksi mahdollinen verotuskohde ovat transaktiot eli verkossa tapahtuvan vaihdannan verotus. Tässä voidaan pienillä kertamaksuilla kerätä valtavia summia veroja.

Ansainnan mahdollisuudet lisääntyvät

Uusi digitaalinen teknologia muuttaa myös ansainnan mahdollisuuksia. Omaa osaamista voidaan myydä digitaalisilla alustoilla ja oma työpanos voidaan kombinoida muiden työpanoksiin globaaleissa verkostoissa.  Palveluksia voidaan vaihtaa myös ilman välikäsiä ja rahaa, kuten jakamistaloudessa tapahtuu. Alustatyö ja alustatalous avaavat aivan uuden polun toimeentulolle. Mihin kaikkeen se yltää on avoin kysymys, mutta kieltämättä mahdollisuudet kytkeytyä arvoverkkoihin ovat huikeita.

Analyysistämme nousee esiin kaksi isoa haastetta. Toinen on ihmisten osaamisen jatkuva kehittäminen ja toinen on digitaalisen maailman pitäminen kaikille avoimena. Yhteiskunnalla ei voi olla parempaa tapaa valmistautua tulevaan kuin nostaa ihmisten osaamistasoa ja erityisesti kehittää ”kansalaistaitoja” eli aktiivisuutta, joustavuutta, yhteisöllisyyttä ja metataitoja kuten kykyä hyödyntää digitaalisia palveluja.

Toinen haaste on turvata kaikille pääsy digitaalisiin verkkoihin. Verkon pitää olla vapaa ja ”neutraali”, mikä takaa digitaalisen tasa-arvon. Tämä ei tarkoita vain ”lukuoikeutta” vaan oikeutta tuottaa sisältöjä verkkoon ja olla digitaalisen maailman aktiivinen kansalainen.

Jos nämä kaksi asiaa eli osaaminen ja pääsy verkkoihin on hoidettu kunnolla, meidän ei tarvitse olla niin huolissamme siitä jakautuuko yhteiskunta niihin, joilla on, ja niihin, joilla ei ole.

***

Ei voi kieltää, että kuopasta ylös pääseminen on vaikeaa. On vaikeaa ajatella asioita uusiksi ja kuvitella toisenlainen tulevaisuus. Tässä raportissamme avaamme kuitenkin uuden positiivisen näkökulman murrokseen: digitaalinen tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia aktiivisille kansalaisille.

Hyvinvointiyhteiskunta on ollut pitkään politiikan keskiössä. Suomeen rakennettiin sodan jälkeen, erityisesti 60-80-luvuilla edistyksellinen hyvinvointiyhteiskuntaa, jota pohjoismaisen mallin mukaan kutsuttiin hyvinvointivaltioksi. Hyvinvointiyhteiskunta on ollut leimallisesti sosiaalidemokraattinen projekti, jonka puolustajiksi ovat kaikki nykyiset puoleemme julistautuneet. Erityisesti vuoden 2008 pankkikriisistä lähtien hyvinvointivaltion ”pelastaminen” tuottavuutta ja talouskasvua edistämällä on ollut hallitusten keskeisenä tavoitteena.

Hyvinvointiyhteiskunnan kattavat palvelut ja hyvät taloudelliset etuudet ovat osoittautuneet liian kalliiksi verotulojen pienentyessä ja väestön ikääntyessä. Tästä näkökulmasta hyvinvointivaltion kriisi on ennen kaikkea taloudellinen rahoituskriisi. Jos näin ajatellaan, hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen johtaa palvelujen ja etuuksien karsimiseen, minkä linjan Sipilän hallitus on selvästi omaksunut.

Tällainen fiskaalinen analyysi hyvinvointiyhteiskunnan kriisistä on kuitenkin pinnallinen ja yksioikoinen. Tarvitaan syvempää analyysiä. Jari Ehrnroothin uusi kirja Hyvintoimintayhteiskunta, Miten aikamme kriisi ratkeaa? (Kirjapaja 2016) tulee hyvään tarpeeseen ja oikeaan aikaan. Analysoin nyt Ehrnroothin kirjaa.

Kirjasta ja kirjoittajasta

Jari Ehrnrooth on kirjailija ja kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Jari on erinomainen kirjoittaja, jolla on laajat tiedot ja hyvin radikaaleja ajatuksia. Muistan hänen toimintansa Ilkka Niiniluodon ”filosofiryhmässä” jo 90-luvun alusta. Kirjoitimme tuolloin molemmat eri foorumeilla kriittisiä puheenvuoroja hyvinvointivaltiosta arvostellen sen holhoavaa asennetta kansalaisiin. On kiinnostavaa nähdä, miten Ehrnrooth lähestyy nyt hyvinvointiyhteiskuntaa.

Hyvintoimintayhteiskunta on hyvin moniulotteinen teos, jota ei voi mitenkään pitää vain hyvinvointiyhteiskunnan analyysinä. Kirjan kiinnostavin anti liittyy moraalifilosofiaan ja vapauden problematiikkaan.

Hyvinvoinnin kriisi

Ehrnrooth allekirjoittaa ennusteen rahoituksen riittämättömyydestä nykyisen kaltaisten sosiaaliturvan ylläpitämiseen: ”mikään talouskasvu ei tule ratkaisemaan ongelmaa”. Toinen kriittinen aspekti on hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistuminen tavoitteessaan luoda hyvinvointia. Tätä epäonnistumista kuvaavat kasvuluvut sellaisilla alueilla kuten rikollisuus, alkoholin kulutus, masennuslääkkeiden käyttö, painoindeksi, kakkostyypin diabetes, varusmiesten kuntotaso ja avioerot (s. 41-50). Elämmekin pahoinvointiyhteiskunnassa!

Mutta miten näin pääsi käymään? Mikä on epäonnistumisen varsinainen syy?  Jari Ehrnroothin kirjan varsinainen kontribuutio on hänen antamansa vastaus näihin kysymyksiin.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen perustui hyvinvointiaatteeseen. Sen mukaan hyvinvointi on itseisarvo, johon ihmisen tulee pyrkiä ja jonka toteutumista yhteiskunnan tulee edistää. ”Hyvinvointiyhteiskunnan aikana kehityksen päätepisteeksi on asettunut hyvinvointi, tyytyväisyys ja onnellisuus” (s. 11). Hyvinvointi ja onnellisuus ovat tässä sama asia yleisemmässä aristoteelisessa mielessä. Onnellisuus, eudaimonia, oli Aristoteleen mukaan se asia jota kaikkia tavoittelevat ja johon hyvä elämä perustuu.

Ehrnroothin keskeinen kritiikki hyvinvointiaatetta kohtaan liittyy hyvinvoinnin asettamiseen itseisarvoksi ja yhteiskunnan päämääräksi. Hyvinvointi on kuitenkin vain väline ja edellytys varsinaisille arvoille. ”On asetettava arvokkuus ja oikeamielisyys hyvinvoinnin ja onnellisuuden edelle”. (s.111).

Toinen kritiikin kohde on vapauden individualistinen tulkinta. ”Henkilökohtaisen vapauden kritiikitön palvonta on johtanut myös massiiviseen vapauden väärinkäyttöön sekä kulutuksen että itsensä toteuttamisen alueilla” (s. 79). Tästä sitten seuraa lukuisia ongelmia liittyen terveyteen, alkoholin käyttöön, rikollisuuteen, perheiden hajoamiseen ja muihin vastaaviin ilmöihin.

Tässä Ehrnrooth puhuu yksilön vapaudesta tehdä mitä haluaa. Hän käyttää siitä nimitystä luonnollinen vapaus, jonka oletetaan kuuluvan ihmisille luonnostaan.  Ongelmaksi luonnollinen vapaus tulee, kun ihminen tavoittelee hetkellistä mielihyvää, onnellisuutta ja omaa hyvinvointiaan. Korkeammat arvot eivät ohjaakaan ihmisen valintoja.

Ratkaisuna yksilön vastuu

Seuraava katkelma kuvaa tiiviisti Ehrnroothin kriittisen asetelman hyvinvointiyhteiskuntaa kohtaan

”Hyvinvoinnin nostaminen itseisarvoksi, henkilökohtaisen vapauden erottaminen vastuusta ja onnellisuusetiikan asettaminen velvollisuusetiikan edelle ovat johtaneet katastrofiin. …. Ennen kaikkea on palattava länsimaisen kulttuurievoluution perustuslakiin, että arvokas elämä ei synny hedonistisesta valinnan vapaudesta, nautinnosta ja kulutuksesta, vaan henkisiä ja aineellisia arvoja luovasta työstä, vastuuntunnosta ja eettisyyden tavoittelusta. Itsensä toteuttaminen työssä muita ja koko yhteisöä varten on yhteiskuntamoraalin ydin. Yksilön vapaus sisältää yksilön vastuun.” (s. 10)

Hyvinvointiyhteiskunnan ratkaisemattomat ristiriidat syntyvät moraalin ja vapauden dilemmasta.   Ratkaisu saadaan siirtämällä painopiste vapaan yksilön palvelemisesta häneltä edellytettävään vastuulliseen toimintaan. Tarvitaan hyvintoimintayhteiskunta, jossa yksilön henkilökohtainen vapaus kytkeytyy vastuuseen omasta elämästä ja koko yhteiskunnasta.

Vanhana vapauden puolustajana Ehrnrooth ei tietystikään voi asettua vapauksia vastaan.  Vapaudet ovat keskeinen osa länsimaiden perintöä ja ne on ilmastu useiden maiden kuten Suomen ja Yhdysvaltojen perustuslaeissa. Hänen mukaansa Suomen perustuslaki on yhteiskunnan tärkein dokumentti, josta pitäisi keskustella paljon nykyistä enemmän ja erityisesti vapauksien kannalta. Perustuslaki turvaa kaikille henkilökohtaiset vapaudet kuten fyysisen koskemattomuuden, yksityisyyden suojan, vapauden olla oma itsensä ja kehittää itseään.

Mutta perustuslaki tekee mahdolliseksi myös elintapavapauden: jokaisella on vapaus elää omien mieltymystensä mukaan. Elintapavapaus on vaarallista vapautta, jos se johtaa itsetuhoiseen tai yhteiskuntaa heikentävään toimintaan. Esimerkiksi liikalihavuus on haitallista ihmiselle itselleen mutta se myös synnyttää kustannuksia terveydenhuollossa (esimerkiksi tyypin 2 diabetes). Huonot elintaparatkaisut myös vaarantavat itse vapauden. Tässä mielessä henkilökohtainen on poliittista.

Ehrnroothin mukaan tulevassa hyvintoimintayhteiskunnassa elintapapolitiikasta tulee yhteiskuntapolitiikan keskeinen alue.  Sillä pitäisi ”vapauttaa suuren enemmistön henkiset ja fyysiset voimavarat  vahingollisten elintapojen orjuudesta” (s. 148). Tässä joudutaan helposti ristiriitaan ihmisen vapauden kanssa. Ehrnroothin yksi ratkaisu on sopimusten käyttö. Jokaisen sote-asiakkaan kanssa voidaan tehdä kirjallinen ja sitova sopimus, jonka noudattamatta jättämisellä on sopimuksessa määritellyt seuraukset. Palvelun tarjoaja vastaa palvelun laadusta ja  asiakas omista elintavoistaan. (s. 160).

Ehrnrooth esittää erilaisia periaatetta, joilla vastuullisuus saadaan yhdistettyä vapauden periaatteeseen (s. 168-169). Vahinkoperiaatteen mukaan jokainen on vastuussa terveestä ja arvokkaasta elämästä kaikille muille. Reiluusperiaatteen mukaan kaikki yhteiskunnan ylläpitämät palvelut ohjaavat ja velvoittavat jokaista ottamaan henkilökohtaisen vastuun terveestä ja arvokkaasta elämästä. Tällaiset periaatteet lisäävät helposti yhteiskunnan harjoittamaa yksilön holhousta, mutta ilmeisesti Ehrnrooth ei pidä tätä ongelmana.

Arvoreformi

Ehrnroothin suuri teema on vastuullinen vapaus, moraalin ohjaama elämä. ”Luonnollisen ihmisen halu, viettien ja tarpeiden tyydytyksen egoistinen vapaus ottaa yhteen moraalisen ihmisen tahdon, oikeudenmukaisuuden ja itsensä kehittämisen vapauden kanssa” (s, 129). Tässä tilanteessa tarvitaan arvoreformi, kuten Ehrnrooth uudistusta kutsuu.

Tämä analyysi luonnollisen vapauden illusorisuudesta ja turmiollisuudesta on linjassa monien moraalifilosofien näkökantojen kanssa. Ehrnroothin ratkaisuna on paluu velvollisuusetiikkaan, jota edustaa mm. Immanuel Kantin eettinen teoria. Kantin mukaan meillä on velvollisuus toimia niin, että toimintamme kelpaa yleiseksi laiksi. Kant myös korostaa ihmisen vapaata tahtoa – autonomiaa – asettua moraalilain noudattajaksi. Tähän kuvioon ei valtion vapautta rajoittava toiminta oikein sovi. Itse arvelen että paluuta velvollisuusetiikkaan ei tule tapahtumaan.

Nykyään aristoteelinen hyve-etiikka on kiinnostavampi vaihtoehto. Hyve-etiikassa korostetaan ihmisen kykyä – hyveellisyyttä – tehdä viisaita ratkaisuja erilaisissa olosuhteissa. Hyveitä voidaan opettaa ja vahvistaa. Aristoteleen mukaan vain pieni osa ihmisiä on luonnostaan hyviä. Enemmistö haluaa tehdä hyvää, mutta hyvät aikeet jäävät toteuttamatta ”heikkoluonteisuuden” takia. Siksi valtion tehtävänä on kasvattaa ihmisiä hyveellisyyteen ja tavoittelemaan hyvää.  Nykyään sanoisimme että valtion tehtävänä on tuupata ihmisiä hyvään. Eikö tämä konsepti sopisi hyvintoimintayhteiskuntaan?

Varsinainen haaste on kuitenkin, miten arvofilosofiset ratkaisut ja moraali-ideaalit saadaan todella jalkautettua ihmisille. Mikä saisi yhteiskunnassa aikaan itsekeskeisen, nautinnonhaluisen individualismin hylkäämisen ja vastuullisen, moraalisen toiminnan omaksumisen? Miten korkeammat henkiset arvot olisivat tavoitellumpia kuin vähemmän tärkeät arvot?

Vaikka Ehrnroothin esitys on näiden kysymysten suhteen niukka, niin ainakin sieltä nousee esiin valtion vastuu ja erityisesti perustuslain suhde vapauteen. Uskooko Ehrnrooth todella että arvoreformi voidaan toteuttaa perustuslakia muuttamalla ja kytkemällä oikeuksiin velvollisuuksia. Ehrnrooth esittää toki muitakin keinoja, jotka ovat itse asiassa juuri niitä keinoja, joilla asenteet muuttuvat:

”Ratkaisevaa on kasvatus, moraalinen paine, velvollisuusetiikan arvostus, taloudelliset kannustimet, vertaistuki, kulttuurin henkinen tila ja kaikki mikä lopulta on vain ihmisten omaa tekoa, ei luonnon eikä kohtalon määräystä.” (s.131)

Hyvinvointivaltio ja kulttuurikritiikki

Oma käsitykseni on, että Ehrnroothin hyvinvointiyhteiskuntaan kohdistama kritiikki on sikäli problemaattista, että ihmisten egoismi ja onnellisuuden tavoittelu eivät johdu hyvinvointiyhteiskunnasta eivätkä hyvinvointiaatteesta vaan ihmisen psykologiasta ja genetiikasta. Ihmisen luontaisista taipumuksista ja niiden voittamisesta on puhuttu filosofiassa sen alusta alkaen ja ne ovat kaikkien suuren uskontojen perusasiaa. On kohtuutonta syyttää niistä hyvinvointiyhteiskuntaa ja perustuslakien turvaamia yksilön vapauksia ja oikeuksia esimerkiksi sosiaaliturvaan.

Hyvinvointiyhteiskunta on vaikeuksissa ja ne on tunnustettava ja voitettava. Rahoituksen riittävyys ja lisääntyvä pahoinvointi ovat suuria ongelmia. Ratkaisut, joita viime vuosina on haettu, perustuvat parempaan yhteistyöhön esimerkiksi yritysten kanssa, organisaatioiden tehostamiseen mm. tietotekniikkaa soveltamalla ja kehittämällä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä. Nyt näitä asioita viedään eteenpäin sote-uudistuksessa. Näillä keinoilla voidaan merkittävä osa hyvinvointiyhteiskunnan ongelmista ratkaista. Ehkä tässä otetaan askelia kohti hyvintoimintayhteiskuntaa.

Mutta se mikä jää tällaisten toiminnallisten reformien tavoittamattomiin on ehkä tärkein eli ihmisten arvomaailma. Ehrnroothin kirjan varsinainen ansio onkin nykyisen yhteiskunnan kulttuurikritiikki. On aivan totta, että merkittävä osa ihmistä tavoittelee vain omaa etuaan ja hakee nautintoja ja hyvää oloa. Työn arvostus laskee ja ihmisen haluavat lisää vapaa-aikaa ja joutenoloa. Toimitaan lyhyellä tähtäimellä ja halutaan nopeasti tuloksia. Elintason parantaminen ja vaurastuminen ovat tärkeämpiä asioita kuin mielenkiintoinen ja mielekäs työ. Viihteeseen käytetään runsaasti rahaa, mutta kirjallisuuteen ja taiteeseen ei haluta paneutua. Filosofien tunnistamat korkeammat arvot ovat jääneet taka-alalle ja aineellisuus on voittanut henkisyyden.

Tämä kulttuurikritiikki puree niin pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin, EU:hun ja Yhdysvaltoihin kuin myös Aasian kehittyviin maihin. Puhumme nyt yleensä modernisaatiosta, emme vain postmodernista yhteiskunnasta. Hyvinvointiyhteiskunta kohtaa tämän modernin murroksen ja yrittää sopeutua siihen, mutta se on voimaton murroksen edessä.

Pohjimmiltaan moraali on vuoropuhelua yksilöiden ja yhteisön välillä. Yhteiskunta voi rakentua yksilöllisyyden tai yhteisöllisyyden prinsiipin varaan. Yksilöllisyyden varaan rakentuva yhteiskunta on vain alusta ja edellytys yksilöiden toiminnalle. Yhteisöllisyyden varaan rakentuva yhteiskunta näkee yksilöt vain kokonaisuuden osina, ei itsenäisinä subjekteina.

Nykyinen länsimainen yhteiskunta on rakennettu yksilöllisyyden prinsiipin varaan ja siksi yksilön vapaudet ovat niin keskeisessä asemassa. Se että yksilöt ottavat tästä kaiken irti ei liene ihme. Mutta mitä ovat yhteisöllisyyden varaan rakentuvat yhteiskunnat? Listalla ovat kommunismin ohella teokraattiset yhteiskunnat ja niissä kaikissa yksilön oikeuden ovat heikot ja vapaudet olemattomia.
Meidän valintamme on yksilökeskeinen yhteiskunta, mutta jotta se toimisi hyvin ihmisten tunnettava vastuunsa. Vapaaseen yhteiskuntaan ei holhous sovi, mutta ihmisten kannustaminen ja tukeminen hyvään ja arvokkaaseen elämään on se tie jolla hyvintoimintayhteiskunta syntyy.

Ihmisen arvokkuudesta

Viime vuosina ihmisen arvokkuuden teema on noussut yhä vahvemmin esiin. Ennen Jari Ehrnroothia mm. filosofi Pekka Himanen on puhunut arvokkuuden puolesta. Olen Ehrnroothin kanssa samaa mieltä siitä, että yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi pitää asettaa ihmisen arvokas elämä. Hyvinvointi on sille hyvä edellytys mutta ei itseisarvo.

Keskustelua arvokkaasta elämästä on jatkettava. Tässä keskustelussa on muistettava että arvokkuus ei ole suinkaan uusi teema. Kuuluisin puheenvuoro arvokkuuden puolesta on Pico della Mirandolan vuonna 1486 julkaisema pamfletti Ihmisen arvokkuudesta.

Picon mukaan Jumala loi ihmisen, jolle ei annettu esikuvaa. Ihmiselle ei asetettu rajoja vaan hänelle annettiin vapaat kädet asettaa ne itse. Ihminen saa itsensä kuvanveistäjänä antaa vapaasti itselleen haluamansa muodon. Jumala sanoi ihmisille myös:

”Sinulla on valta taantua alemmaksi, eläinten tasolle, mutta sinulla on valta sielusi harkinnan mukaan synnyttää itsesi uudelleen Jumalan kaltaisiin muotoihin.”

Ihmisellä on vapaa tahto, jota hän voi käyttää oikein tai väärin.

Picon johtopäätöksenä ihmisen vapaudesta oli:

”Meidän tulee antaa pyhän kunnianhimon vallata sielu niin, ettemme tyydy keskinkertaisuuteen vaan kurkotamme korkeammalle ja kaikilla voimillamme tavoittelemme pääsyä sinne, minne yllämme, mikäli haluamme.”

Ehkä nämä Picon ajatukset ilmaisevat sen, mikä on ystäväni Jarin elämäntunto.

Tämän vuotinen Millenium-palkinnon voittaja Frances Arnold täyttää esimerkillisesti Millenium-palkinnon kriteerit. Millennium-teknologiapalkinto on suomalainen tunnustus ihmisten elämänlaatua ja kestävää kehitystä edistävän teknologian kehittäjille. Arnoldin oivallus on jalostaa entsyymejä ja proteiineja matkimalla luonnon evoluutiota. Hän käyttää tästä menetelmästä nimitystä suunnattu evoluutio (directed evolution).

Suunnattu evoluutio

Entsyymejä käytetään teollisuudessa runsaasti. Uusien entsyymien kehittäminen on kuitenkin erittäin vaikeaa. Arnoldin menetelmässä hyödynnetään luonnon evoluutiota aiheuttamalla mutaatioita proteiinien syntyä säätävässä dna:ssa (geeneissä). Mutaatioiden tuloksena syntyy tuhansia uusia proteiineja, joista sitten on valittava lupaavimmat jatkojalostukseen.

Tämä prosessi on sunnatta evoluutiota siinä mielessä että tutkijalla on käsitys siitä minkälaisia entsyymejä tarvitaan tiettyyn tarkoitukseen ja prosessissa pyritään vahvistamaan proteiineissa juuri haluttua ominaisuutta. Ihminen ei tässä prosessissa rakenna tätä entsyymiä vaan sen tekee luonto itse. Varsinaisena ”tehtaana” toimivat bakteerit tai hiiva, jotka tuottavat entsyymiä dna:nsa mukaisesti.

Suunnatun evoluution onnistumisen keskeisiä kriteereitä ovat mutaatioiden kiertonopeus ja mahdollisuus vahvistaa haluttua ominaisuutta vähitellen, inkrementaalisesti. Prosessin vaativin vaihe on jatkokehittelyyn sopivien mutaatioiden valikointi. Tämä tekee ihminen.

Arnoldin työryhmä on onnistunut suunnatussa evoluutiossa uskomattoman hyvin. Arnoldin oma tavoite on pyrkiä korvaamaan fossiiliset polttoaineet uusiutuvilla. Saavutettuja tuloksia soveltavat monet yritykset, mm. Arnoldin itsensä perustamat yritykset. Yksi niistä on tuottaa biomassasta polttoainetta hyödyntämällä kehitettyjä entsyymejä. Suunnatun evoluution menetelmää voidaan jopa soveltaa epäogaanisten yhdisteiden tuottamiseen.

Muita sovelluksia ovat uudet lääkkeiden kehittämisen menetelmät, joissa muodostuu vähemmän jätteitä ja käytetään vähemmän myrkyllisiä metalleja kuin käytössä olevissa lääkkeiden tuotantoprosesseissa. Entsyymejä voidaan käyttää myös muovijätteiden hajottamiseen vaarattomiksi yhdisteiksi.  Sovelluksia on siis lukuisia.

Frances Arnold esitteli suunnatun evoluution menetelmäänsä ja sen sovelluksia Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulussa palkinnon myöntämisen jälkeen. Esitys oli erinomainen ja Arnold osoittautui intohimoiseksi tutkijaksi ja tiedon soveltajaksi.

Tilaisuudessa esitettiin pari mielenkiinoista kysymystä. Eräs nuori nainen kysyi, miten IP-oikeuksiin suhtaudutaan hänen yliopistossaan Kalifornian Pasadenassa sijaitsevassa CalTech:ssa. IP-oikeudet kuuluvat yliopistolle, mutta yliopisto edistää aktiivisesti niiden hyödyntämistä ja tukee mm. keksintöjä hyödyntävien Start-upien perustamista. Sama henkilö kysyi Arnoldilta myös miksi hän on itse perustanut yrityksiä. Sen takia että niin monet epäilivät hänen menetelmäänsä, kun hän alkoi kehittämään sitä 1990-luvulla. Hän haluaa näyttää että menetelmä toimii ja sillä saadaan hyödyllisiä tuloksia. (Voi olla että rahan ansaitsemisellakin on jokin osuus tässä.)

Yksi Aalto-yliopiston tutkija kysyi, eikä mutaatioiden valinnassa voisi käyttää simulaatiomenetelmiä. Vastauksesta sain sen kuvan, että se on ehkä mahdollista mutta että niitä ei ole käytetty. Apriorisesti tuntuu hyvältä idealta korvata työlästä käsityötä labroissa algoritmisilla simulaationmalleilla.

Odotin kysymyksiä myös suunnatun evoluution laajemmista perspektiiveistä. Arnold itse uskoo suunnatun evoluution yleiseen merkitykseen. Vääjäämättä tuli mieleen Hararin kirjan Sapiens, Ihmisen lyhyt historia päätösluku Homo sapiensin loppu. (Tässä paljastan Hararin viimeisen luvun sisällön, jonka löytämisen jätin lukijalle edellisessä Harari blogissani.)

Homo sapiensin loppu

Harari virittelee jo ennen päätöslukua kuolemattomuuden teemaa. Muinaissumerilaisen Gilgamesin tarinassa maailman vahvin ja kyvykkäin mies Urukin kuningas Gilgames kauhistuu ystävänsä kuolemasta ja lähtee hakemaan kuolemattomuuden avaimia. Monien seikkailujen jälkeen hän joutuu palaamaan kotiin yhtä kuolevaisena kuin ennenkin. Hän oppi, että jumalat loivat ihmisen kuolevaiseksi. Lukija voi palauttaa tässä mieleen Blade Runner elokuvan, jossa robotit oli ohjelmoitu tuhoutumana tietyn ajan kuluttua.

Ihmisen halu kuolemattomuuteen ei ole kadonnut minnekään. Nykyaikainen lääketiede ja teknologia pyrkivät edistämään kuolemattomuutta: tätä Harari kutsuu Gilgames-projektiksi. Jo nyt tiedemiehet lupaavat, että keskuudessamme on runsaasti nuoria ihmisiä, jotka tulevat elämään ainakin 150 vuotta.

Mutta mitä Harari tarkoittaa Homo sapiensin lopulla? Brasilialainen biotaiteilija Eduardo Kac halusi luoda fluorisoivan jäniksen. Ranskalainen laboratorio otti tavallisen valkoisen jäniksen alkion ja istutti siihen vihreän fluorisoivan meduusan geenin. Tuloksena oli vihreä fluorisoiva jänis Alba.

Teknologia jolla Alba luotiin voi Hararin mukaan ”osoittautua kaikkein tärkeimmäksi biologiseksi vallankumoukseksi sen jälkeen kun elämä ilmestyi maapallolle”. Seisomme uuden kosmisen aikakauden kynnyksellä. Tätä aikakautta hallitsee älyllinen suunnittelu (intelligent design).

Älyllinen suunnittelu on modernin evoluutiobiologian vastustajien avainkäsite. Ihmisen syntyminen maailmaan on niin epätodennäköistä, että ihmistä ei olisi koskaan syntynyt ilman luojaa, ilman älyllistä suunnittelijaa. Samaa todistavat ihmisen ja eläimien uskomaton monimutkaisuus ja eri elimien tarkoituksenmukaisuus.

Hararin mukaan älykäs suunnittelu tulee luultavasti korvaamaan luonnonvalinnan kolmella eri suunnalla:

1. Biotekniikka (luodaan uusia elimiä, parannetaan muistia, lisätään älykkyyttä, elvytetään esi-isät tms.)
2. Kyborgit (yhdistelmä orgaanisia ja epäorgaanisia osia, esim. otetaan käyttöön bionisia käsiä)
3. Epäorgaaninen elämä (älykkäät tietokoneohjelma, tietokonevirukset, älykkäät robotit, digitaalinen minuus jne.)

Superihminen

Mihin ihmisen haltuunsa ottama älykäs suunnittelu johtaa? Hararin ennuste  on utooppinen ja dystooppinen:

luodaan superihminen!

”Olivatpa eettisen argumentit kuinka vakuuttavia tahansa, on vaikea uskoa, että ne pystyisivät enää pitkään pidättelemään seuraavan askeleen ottamista [kohti superihmistä], erityisesti jos kyse on mahdollisuudesta pidentää ihmisen elämää loputtomiin, nujertaa parantumattomat sairaudet ja parantaa kognitiivisia ja emotionaalisia kykyjämme” (s. 227).

”[O]n naiivia kuvitella, että voisimme iskeä jarrut pohjaan ja lopettaa tieteelliset projektit, joiden avulla pyritään parantelemaan Homo sapiens toisenlaiseksi olennoksi.” (s. 458)

Onko ihmisestä tulossa jumala? Harari kysyy.

Onko suunnattu evoluutio älykästä suunnittelua?

Suomi antoi Millenium-palkinnon tutkijalle, joka on kehittänyt uskomattoman tehokkaan suunnatun evoluution menetelmän. Sitä ei ole käytetty ihmisen muokkaamiseen, mutta fluorisoitu jänis Alba olisi voitu tuottaa myös CalTechin laboratorioissa Frances Arnoldin menetelmällä.

Suunnattu evoluutio on selkä askel kohti älykästä suunnittelua. Ovatko jälkipolvemme ylpeitä vai häpeissään siitä, että edistimme tätä kehitystä?

Harvoin ilmestyy kirjoja, joilla on maailmankuvaa muuttava vaikutus. Yuval Noah Hararin kirjan Sapiens, Ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016) on mullista teos. Harari (s. 1976) väitteli historian tohtoriksi Oxfordissa ja toimii nykyään historian opettajana Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa.

Sapiens-kirjassa käydään läpi koko ihmisen historia aina ihmisen ilmaantumisesta nykyaikaan asti. Kyse ei ole tavanomaisesta historiasta, jossa käsitellään valtioita, sotia ja kulttuureja. Kysymys on ihmisen evoluutiosta ja niistä harppauksista, joiden kautta nykyinen sivilisaatio ja ”nykyihminen” on syntynyt. Kirjassa käsitellään hyvin laajoja kysymyksiä liittyen mm. yhteiskunnan muodostumiseen, uskontoon, valtioon, imperiumeihin, naisten asemaan, rahaan ja kapitalismiin, maanviljelyyn, tieteeseen ja teknologiaan.

Mukana on myös tarkasteluja jotka liittyvät välittömästi biologiaan ja ihmislajin syntyyn evoluution tuloksena. Kirjan voisi luokitella biohistoriaksi, mikä on verrattain uusi tutkimussuuntaus.

Kirjan tyhjentävä esittely ei ole blogissa mitenkään mahdollista eikä edes tavoiteltavaa: jokaisen pitää lukea kirja itse ja kokea sen ajatuksia herättävä vaikutus. Nostan tässä esiin minua kiinnostavia kysymyksiä, mutta uskon että lukijan lista voisi olisi aivan toisenlainen.

Ihmisen lyhyt historia

Ihminen tarkoittaa Homo-sukuun kuuluvaa eläintä. Aikoinaan tähän sukuun kuului monia lajeja, kuten Neandertalin ihminen. Homo sapiens oli yksi laji monien joukossa, mutta ainoa joka säilyi, osin taitavuutensa ansiosta. Ihmisen lyhyt historia saa puitteet seuraavista vuosiluvuista

4,5 mrd vuotta sitten maapallo syntyi

3,8 mrd vuotta sitten elävät organismit syntyivät, biologian alku

2,5 miljoonaa vuotta sitten Homo-suku kehittyy Afrikassa

2   miljoonaa vuotta sitten ihmiset levittäytyvät Afrikasta Euraasiaan ja eri ihmislajit kehittyivät

200 000 vuotta sitten Homo sapiens kehittyy Itä-Afrikassa

70 000 vuotta sitten Homo sapiensit levittäytyvät Afrikan ulkopuolelle

13 000 vuotta sitten Homo sapiens on ainoa jäljelle jäänyt ihmislaji

Tämä on biologista evoluutiohistoriaa, joka on kirjassa käsitelty suurin vedoin. Kirjassa on kiinnostavia karttoja, miten evoluutio kulki ja miten Homo sapiens valloitti maailman (Kartta 1). Homo sapiensin voittokulku ei olisi ollut mahdollista ilman uusia kognitiivisia kykyjä, joiden avulla Homo sapiens kykeni voittamaan muut lajit, erityisesti lyömään Neandertalin ihmiset, jotka olivat ilmeisesti fyysisesti voimakkaampia kuin Homo spiensit. Nyt ihminen on Homo sapiens, ainoa jäljellä oleva ihmislaji.

Sapiensin kehityksen vallankumoukset

Hararin kirja jakaa sapiensin kehityksen useisiin vallankumouksellisiin vaiheisiin, jolloin ihminen saavuttaa jotain aivan uutta, joka muuttaa historian kulkua. Nämä vallankumoukset ovat

70 000 vuotta sitten kognitiivinen vallankumous

12 000 vuotta sitten maanviljelyn vallankumous

500 vuotta sitten tieteellinen vallankumous

200 vuotta sitten teollinen vallankumous

Kognitiivinen vallankumous

Vaikka sapienseja oli ollut olemassa yli 100 000 vuotta aikaisemmin, niin jotain ratkaisevaa tapahtui noin 70 000 vuotta sitten, jolloin alkoi sapiensien maailmanvalloitus. Lähdettiin liikkeelle Afrikasta ja päästiin jopa Australiaan, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman veneitä. Keksittiin öljylamppu, jousi, nuoli ja neula. Luotiin taidetta ja valmistettiin koruja. Ja kaikki tämä tapahtui noin 40 000 vuoden ”lyhyenä” ajanjaksona. Mainio esimerkki on sivulla 35 kuvattu leijonamiehen pienoisveistos, jolla on ihmisen vartalo mutta leijonan pää (noin 32 000 vuoden takaa). Mitä siis tapahtui?

Ilmeisesti sapiensin geeneissä tapahtui jokin muutos, jonka ansiosta ihmiset kykenivät kommunikoimaan kielen avulla ja irtautumaan välittömästi havaittavista asioista. Mielikuvitus kehittyi ja kieli teki mahdolliseksi vahvistaa sosiaalisia siteitä. ”Kielemme kehittyi juoruamista varten”. Ihminen kykeni kehittämään taruja, myyttejä, jumalia ja uskontoja. Kielen avulla ihminen pysyi tekemään yhteistyötä lukemattomien vieraiden ihmisten kanssa. Näyttää siltä, että muut ihmiset kuten Neandertalin ihminen ei kyennyt laajaan yhteistyöhön, koska heidän kielensä oli hyvin rajoittunut. Sapiens kykeni lyömään Neandertalin ihmisen juuri organisoimalla yhteistyötä.

Tässä analyysin vaiheessa Harari tuo esiin kirjan yhden keskeisen teeman eli sosiaalisen mielikuvituksen, josta hän käyttää nimityksiä ”kuvitteellinen järjestys”, ”kuvitteellinen todellisuus” ja ”kuvitteelliset yhteisöt”. Kuvitteellinen todellisuus on ihmisten mielikuvituksessaan luoma todellisuus, johon kaikki uskovat ja jonka ansiosta ihmiset luottavat toisiinsa. Tässä voisi sanoa kärjistäen, että uskonnot tekivät sapiensista voittoisan lajin, koska uskonnot olivat ensimmäisiä laajasti ihmisiä yhdistäviä kuvitteellisia järjestyksiä. Hakematta tulee mieleen Emil Durkheimin yhteiskuntateoria, jossa ”kollektiivinen tajunta” on määräävässä asemassa yksilöiden tajuntaan nähden (Harari ei viittaa Durkheimiin tai muihinkaan sosiologian teoreetikkoihin).

Kieli mahdollisti suurten tietomäärien siirtämisen ihmisiltä toisille. Tieto alkoi kumuloitua ja levitä. Syntyi pohja isommille kulttuureille ja uskonnoille.  ”Kerran synnyttyään kulttuurit eivät enää lakanneet muuttumasta ja kehittymästä, ja näitä lakkaamattomia muutoksia kutsutaan ’historiaksi’” (51).

Maanviljelyn vallankumous

Maanviljelyyn siirtyminen on historian suurin ”huijaus”, vakuuttaa Harari. Ennen maanviljelyä ihmiset olivat keräilijöitä ja vaeltajia, jotka seurasivat luonnon kiertokulkua. Elämä ei ehkä ollut turvallista, mutta he olivat vapaita liikkumaan ja etsimään uusia metsästysmaita tai turvallisempia paikkoja. Ihmiset söivät erilaisia kasviksia, juureksia ja pähkinöitä ja kalastivat ja metsästivät mitä tarjolla oli.

Maanviljelyyn siirtyminen, joka tapahtui useiden tuhansien vuosien aikana, sitoi ihmiset paikkaan ja yksipuolistivat ruokavalion: ”sapiensit alkoivat käyttää melkein kaiken aikansa ja energiansa muutaman eläin- ja kasvilajin ohjailuun”. Ihminen domestikoi ja jalosti muutamia kasveja joita olivat vehnä, riisi, maissi, peruna ja hirssi, joista tuli ihmisten pääasiallinen ravinto (ja on edelleenkin). Tämän domestikaation ansiosta ravinnon määrä kasvoi ja ylijäämä johti väestön kasvuun.

”Maanviljelyksen vallankumous ei suinkaan aloittanut uudenlaista helpon elämän aikakautta, sillä maanviljelijöiden elämä oli yleisesti ottaen paljon metsästäjä-keräilijöiden elämää vaikeampaa ja kurjempaa.” Kävikin niin että ”vehnä domestikoi ihmisen”. Maanviljely ei hyödyttänyt yleisesti ottaen ihmisiä, ellei sitten niitä ruhtinaita, jotka saattoivat kerätä viljan ylijäämää veroina ja luoda oman ylellisen elämän ja ehkä siinä samalla kehittää kulttuuria. Riippuvuus viljasta teki yhteisöt myös alttiiksi luonnonkatastrofeille kuten sadon tuhoutumiselle. Suuret nälänhädät tappoivat kokonaisia yhteisöjä. Ihmislaji kuitenkin hyötyi maanviljelystä ja sen ansiosta väestö ja geenivarantomme alkoi kasvaa.

Yksi Hararin kirjan satuttavimmista teemoista on kotieläinten kohtalo. Kotieläinten kuten lampaiden, kanojen, aasien ja nautojen domestikaatio oli valtava muunnosprosessi, jossa eläimet sopeutettiin luonnottomiin olosuhteisiin, pieniin häkkeihin ja keinotekoiseen ravintoon. Erityisesti teollisen karjanhoidon vaikutukset eläinten elämään ovat dramaattisia. Nykyisin maailmassa on miljardi lammasta, miljardi sikaa, runsas miljardi nautaa ja yli 25 miljardia kanaa. Näiden dna on levinnyt siis laajalle, mutta eläinten kärsimyksille ei ole mittaa.

Homo sapiensin tarina on luonnon kannalta vähemmän kunniakas. Paitsi että sapiens vaikutti muiden ihmislajien häviämiseen ja alisti kotieläimet tuotantokoneiksi, ihminen on myös hävittänyt sukupuuttoon lukuisia eläinlajeja. Kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien ihminen on hävittänyt puolet isokoisten maanisäkkäiden suvuista. ”Sapiensien ensimmäinen siirtolaisaalto oli yksi suurimmista ja nopeimmista eläinkuntaa kohdanneista ekologisista katastrofeista” (89). Tämä katastrofi jatkuu yhä ja nyt ovat uhattuna merten suuret nisäkkäät kuten valaat.

Mikä on opetus? ”Pyrkiessään tekemään elämästään helpompaa ihmiskunta laski liikkeelle mahtavia muutosvoimia. Ne muuttivat maailmaa tavalla, jota kukaan ei osannut odottaa.” (107) ”Ristiriita evolutionaarisen menestyksen ja yksilöllisen [ihmisten ja eläinten, lis. AH] kärsimyksen välillä on kenties tärkein opetus, jonka voimme maanviljelyksen vallankumouksesta saada.” (117)

Kirjoitusjärjestelmä ja kuvitteelliset järjestykset

Sumerilaiset keksivät kirjoitusjärjestelmän noin 5000 vuotta sitten. Se syntyi ilmeisesti kaupankäynnin tarpeisiin, ei yleiseksi ilmaisuvälineeksi. Siinä oli merkkejä myytyjen tuotteiden kuten viljamäärien ilmaisemiseen.  Järjestelmä oli siis osittainen kirjoitusjärjestelmä,

josta kehittyi vähitellen täydellisiä kirjoitusjärjestelmiä kuten nuolenpääkirjoitus.

Hararin mukaan ihmisen historia maanviljelyn vallankumouksen jälkeisinä vuosituhansina perustui kuvitteellisten järjestysten luomiseen ja kirjoitusjärjestelmien kehittämiseen. Kirjoitusjärjestelmillä tietoa pystyttiin tallentamaan ja jakamaan aivan eri tavoin kuin suullisen perinteen aikana.

Kiinnostavinta on tässä kuvitteellisten järjestyksien suuri merkitys historiassa. Kuvitteelliset järjestykset mahdollistivat suurten yhteisöjen, valtakuntien ja imperiumien syntymisen. Mutta ”Verkostoja ylläpitävät kuvitteelliset järjestykset eivät olleet puolueettomia eivätkä oikeudenmukaisia. Ne jakoivat ihmiset keinotekoisiin ryhmiin, joilla oli arvojärjestys. Ylimmillä tasoilla olevat nauttivat etuoikeuksista ja vallasta, kun taas alempien tasojen ihmiset kärsivät syrjintää ja sortoa.” (153). Esimerkkeinä ovat hierarkkinen kastijärjestelmä, mustien asema Yhdysvalloissa ja miesten ja naisten erilainen yhteiskunnallinen asema.

Erityisesti miesten ja naisten eroja käsittelevä jakso (s.165-182) on puhutteleva ja hyvin argumentoitu. Harari tuo esiin erilaisia perusteluita, joita historiassa ja vielä nykyäänkin on esitetty sen puolesta, että nainen on jotenkin alempiarvoinen olio kuin mies. Ainakaan biologiasta ei saa mitään argumentteja tukemaan naisten eriarvoisuutta. Jos kirjan lukija ei tämän jälkeen ole feministi, niin silloin hän on totaalisen immuuni tosiasioille.

Imperiumit yhdentämässä ihmiskuntaa

Imperiumeihin liitetään tavallisesti hyvin negatiivisia mielikuvia. Ja onkin totta, että imperiumit, kuten Rooman imperiumi, ovat tylysti alistaneet pienempiä kansakuntia. ”Imperiumien tavanomaisia työkaluja ovat sota, orjuuttaminen, karkottaminen ja kansanmurha.” (219)

Imperiumeille on ominaista, että niiden hallinnassa on monta kansaa, joilla on oma kulttuurinen identiteetti ja alue. Toiseksi imperiumeille on ominaista rajaton ruokahalu, joka ajaa valloittamaan lisää alueita.

Imperiumi on ollut 2500 viimeistä vuotta maailman yleisin poliittisen järjestäytymisen muoto. Raakuudestaan huolimatta imperiumit ovat luoneet vakautta (vrt. Pax Romana). Ne ovat myös vaurastuneet ja kehittäneet ja ylläpitäneet kulttuuria.

Imperiumit ovat perustelleet vallankäyttöään tavoitteella sivistää ihmisiä ja edistää heidän hyvinvointiaan. Tämän varjolla on luotu yhtenäisyyttä. Lukuisia pieniä kieliä, kulttuureita ja valtioita on hävinnyt imperiumien tieltä. Tilalle tuotiin yhtenäiskulttuuria, joka helpotti imperiumin hallintaa. Imperiumit levittivät uusia yhteiskunnallisia tapoja ja instituutioita, jotka vähitellen omaksuttiin valloitetuilla alueilla.

Harari vertailee kolmea suurinta imperiumia eli roomalaista, islamilaista ja eurooppalaista imperialismia (ks. 228-229). Ne kaikki noudattavat samantapaista kehityslogiikkaa. Jossakin vaiheessa alistetut kansat omaksuvat imperiaalisen kulttuurin ja alkavat vaatia tasa-arvoista asemaa yhteiskunnan arvojen nimissä. Imperiumin perustajat menettävät valta-asemansa, mutta imperiumi kehittyy edelleen.

Harari ennakoi, että nyt on syntymässä uusi maailmanlaajuinen imperiumi, globaali maailma. Siinä ihmiset samastuvat ihmiskuntaan ja kansallisvaltioiden merkitys vähenee. Ympäristöongelmat johtavat myös globaalin imperiumin vahvistumiseen: se voi olla väriltään vihreä.

”Silmiemme edessä hahmottuvaa globaalia imperiumia ei hallitse mikään tietty valtio tai etninen ryhmä. …. [S]itä hallitsee monikansallinen eliitti ja sitä pitävät koossa yhteinen kulttuuri ja yhteiset edut. Yhä useammat yrittäjät, insinöörit, asiantuntijat, tutkijat, lakimiehet ja yritysjohtajat saavat kutsun liittyä imperiumiin. …. Yhä useammat valitsevat imperiumin.” (235).

Rahan voima

Luku 10 Rahan haju on yksi parhaiten kirjoitetuista luvuista. Siinä kerrotaan, miten raha synti, miksi sitä tarvitaan ja mihin sen valta perustuu. Raha syntyy vaihtoa helpottamaan. Viljasäkin vaihtaminen naudan vuotaan voi onnistua pienissä yhteisöissä, kun intressit kohtaavat. Suuremmissa yhteisöissä vilja pitää myydä ja saada siitä rahaa, jolla voi sitten ostaa mitä haluaa: rajan voi vaihtaa mihin tahansa haluamaansa. Rahan syntyminen edellyttää, että sen arvoon luotetaan. Historiallisesti näin on ollut pitkiä jaksoja. Luottamus voi joskus myös romahtaa, kuten pankkikriisien aikana.

Raha on universaalein ja tehokkain koskaan keksitty keskinäiseen luottamukseen perustuva järjestelmä. Sen periaatteet ovat universaali vaihdettavuus (raha on ”alkemisti” joka muuttaa minkä tahansa miksikä tahansa) ja universaali luottamus, joka saa ihmiset tekemään yhteistyötä myös tuntemattomien kanssa oli hanke mikä tahansa. On syytä huomata, että raha on ”kuvitteellinen järjestys”. Jos emme usko rahaan, niin sen arvo romahtaa saman tien.

Uudet uskonnot

Sapiens kirjan haastavampia teemoja on uskonnon rooli ihmisen kehityksessä. Vaikka Harari pitää uskontoja epätosina myytteinä, hän ei mitenkään vähättele uskontojen voimaa. ”Uskonto on ollut yhdessä rahan ja imperiumien kanssa kolmas suuri ihmiskunnan yhtenäistäjä.” (237).

Uskonto on Hararin määritelmän mukaan inhimillisten normien ja arvojen järjestelmä, joka perustuu uskolle yli-inhimilliseen järjestykseen. Määritelmässä yli-inhimillinen ei tarkoita välttämättä yli-luonnollista vaan sellaista järjestystä, joka on ihmisten mielipiteiden ulkopuolelle. Se on jonkinlainen durkheimilainen kollektiivinen tajunta. Uskonto myös edellyttää sitovia normeja ja arvoja, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa.

Jotkut uskonnot jäävät hyvin paikallisiksi. Mutta uskonnot, jotka korostavat universaalisuutta ja harjoittavat lähetystyötä, kykenevät yhdistämään ihmisiä eri kulttuureista ja maista. Tällaisia uskontoja ovat budhalaisuus, islam ja kristinusko. Mutta myös kommunismi toimi näiden tavoin.

Yksi kirjan haastavimpia väitteitä on, että humanismi on myös uskonto, oli sitten kyseessä liberaali humanismi, sosialistinen humanismi ja evolutionaarinen humanismi. Humanistiset uskonnot palvovat ihmisyyttä ja sapiensia. Humanismin mukaan ihmisellä on ainutlaatuinen ja pyhä luonto, joka eroaa perustavalla tavalla kaikkien muiden eläinten ja ilmiöiden luonnosta. Ihminen antaa merkityksen kaikelle mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu. Ihmisen hyvä on ylin hyvä ja kaikki on olemassa ihmisen parhaaksi.

Filosofin luonto panee tässä kaikkensa tätä tulkintaa vastaan, mutta sillä on oikeutuksensa. Etenkin kotieläinten kohtelu, luonnon monimuotoisuuden hävittäminen ja nyt käynnissä oleva maapallon tuhoutuminen ilmaston lämpenemisen takia panevat ajattelemaan, että voimmeko enää asettaa ihmisen kaiken muun luonnon yläpuolelle. Loppujen lopuksi ihminenkin on vain yksi eläinlaji.

Yksi humanismianalyysin haastava piirre on liberaalin humanismin yksilökeskeisyys. Harari pitää liberaalia humanismia humanismin tärkeimpänä muotona nykyaikana. Sen mukaan ihmisyys on yksittäisen ihmisen omaisuus ja yksilönvapaus on siksi pyhä. Yksilön pyhintä sisäistä arvoa suojellaan ”ihmisoikeuksilla”.  Tätä doktriinia on vaikea perustella vetoamatta yli-luonnolliseen.

”Liberalistinen usko jokaisen yksilön vapaaseen ja pyhään luontoon on suoraa perintöä traditionaalisesta kristillisestä uskosta vapaisiin ja ikuisesti eläviin yksilöllisiin sieluihin.” (260)

Harari näkee modernin biologisen tutkimuksen osoittavan, että liberaalin humanismin puhe ihmisen sisäisestä erityisestä olemuksesta on tieteellisesti kestämätön: ”ihmisen käyttäytymistä ei ohjaa vapaa tahto vaan hormonit, geenit ja synapsit” (266).

Liberaalin humanismin yksilökeskeisyys avautuu vertaamalla sitä sosialistiseen humanismiin, jonka mukaan ihmisyys on kollektiivista ja asuu koko sapiens lajissa. Tästä seuraa vaatimus suojella ihmisten tasa-arvoisuutta. Näin siis vastakohta yksilöllisyys ja vapaus vastaan tasa-arvo saa historiallisen taustan. Kysymys on ”uskonnollisista” tai ehkä olisi poliittisesti korrektimpaa sanoa ”ideologisista” valinnoista.

Biologia ei suosi myöskään sosialistista humanismia. Evoluutio perustuu erilaisuudelle, ei tasavertaisuudelle. ”Jokaisen ihmisen geneettinen koodi on erilainen, ja altistuu syntymän jälkeen erilaisille ympäristövaikutuksille.” (129). Entä sitten evolutionaarinen humanismi?

Evolutionaarinen humanismi on taustansa vuoksi kiinnostava uskonto. Sen versioita löytyy mm. Natsi-Saksan ajattelusta. Ihmiskunta on muuttuva ja kehittyvä laji. Ihmiset voivat rappeutua ali-ihmisiksi tai kehittyä yli-ihmisiksi. Ylin käsky on suojella ihmiskuntaa rappeutumasta ali-ihmisiksi ja auttaa sitä kehittymään yli-ihmisiksi. Tässä on takana evoluutioteoriaa. Saksalaisessa biologian oppikirjassa vuodelta 1942 sanottiin että ”eloonjäämistaistelu on ankaraa ja armotonta, mutta se on ainoa keino ylläpitää elämää”.

Asettumatta mitenkään evolutionaalisen humanismin kannalle Harari kuitenkin toteaa, että homo sapiensin parantamishankkeet ovat taas muodissa biologiassa (geeniteknologia yms.). Nyt ei puhuta rodunjalostamisesta vaan siitä, miten uutta biologista tietämystä voisi käyttää superihmisen luomiseen.

Tieteellinen vallankumous

Tieteen voittokulku alkoi 1500-luvulla. Sille, miksi niin tapahtui, on monta selitystä, mutta yksi uskottavimmista oli Euroopassa virinnyt tieteellinen asenne. Harari kiteyttää modernin tieteen vallankumouksellisen olemuksen kolmeen seikkaan:

1. Halukkuus tunnustaa tietämättömyys (epäily, kyseenalaistaminen)
2. Havaintojen tekeminen ja matematiikan keskeinen asema (uuden tiedon hankkiminen)
3. Uusien kykyjen hankkiminen (tieteen soveltaminen, uusien kykyjen kuten tekniikan kehittäminen)

Jos uskomme idologiaan, jonka mukaan kaikki vastausket on jo anettu, niin mitään motivaatiota uuden etsimeeseen ei synny. Eurooppa tunnusti tietämättömyytensä. Synti empiirinen tiede, joka asetti luonnolle kysymyksiä (vrt. Bacon). Kohta kolme on myös merkittävä, koska se selittää miksi tiedettä rahoitetaan. Tiede antaa ihmisille uusia kykyjä, esimerkiksi teknologiaa, havaintolaitteita, energiaa jne. Näitä kyvyt lisäävät vaurautta ja tuottavuutta, mikä taas mahdollistaa tieteen rahoittamisen. Harari kirjoittaa, että mitä enemmän todisteta kykyjen luomisesta saadaan, sitä enemmän rikkaat ihmiset ja hallitukset olivat halukkaita sijoittamaan tieteeseen. Tilanne ei ole olennaisesti muuttunut. ”Useimpia tieteellisiä tutkimuksia rahoitetaan, koska joku uskoo, että niistä voi olla apua jonkin poliittisen, taloudellisen tai uskonnollisen päämäärän saavuttamisessa.” (306).

Tieteellinen tutkimus tarvitsee kukoistaakseen jonkin ideologian, joka antaa oikeutuksen tutkimuksen aiheuttamille kustannuksille. Rahoituksen vastineeksi ideologialla on vaikutusta siihen, mitä tutkitaan ja mitä tutkimustuloksilla tehdään. Tämä mekanismi toimii yhä tämän päivän tieteessä. Ideologiana on usko sivistykseen, usko tieteen kykyyn parantaa sairauksia tai usko innovaatioiden merkitykseen. Kukaan ei rahoita tiedettä vain sen takia että ”puhdas tiede” olisi itsessään hyvä asia. Aina vedotaan johonkin hyötyyn.

Tästä on esimerkkinä tieteen ja imperiumin avioliitto. Kun Eurooppalaiset valtiot alkoivat laajentaa valtapiiriään Aasiaan, Amerikkaan ja Afrikkaan, mukana oli hyvin usein tutkijoita, jotka kartoittivat alueita, tutkivat paikallisia kieliä ja tapoja, rekisteröivät paikallisia kasveja ja viljelytapoja jne. Rakentamalla teitä, parempia laivoja ja aseita tieteen avulla Eurooppa vakiinnut valtansa monissa osissa maailmaa. ”Eurooppalaiset imperiumit saivat tieteen kukoistamaan.” (317) Eurooppa organisoi ”tutki ja valloita” tutkimusmatkoja, joissa yhdistyi uteliaisuus ja vaurastuminen. Historia todistaa eurooppalaisten vallanhimon hinnan, kun esimerkiksi Amerikassa tuhottiin kukoistavat asteekki- ja inkavaltakunnat.

Kapitalismi

Harari onnistuu hyvin kuvatessaan kapitalismin toimintalogiikkaa – jopa rautalangasta vääntäen. Taloudet eivät koskaan ennen kapitalismin syntyä 1500- ja 1600-luvuilla oikeastaan kasvaneet muuten kuin väestömäärän kautta. Kapitalismin synnytti luottamus tulevaisuuteen, siihen, että tulevaisuudessa tapahtuu talouden kasvua. Tämän takia ne, joille oli kerääntynyt varallisuutta, saattoivat antaa luottoa tuottajille, joiden uskottiin kykenevän tuottamaan jotain uutta ja enemmän.

Toinen kapitalismia ja talouden kasvua ruokkiva periaate oli sijoittaa tuotannosta saadut voitot takaisin kasvavaan tuotantoon. Näin siis tehtailija tai pankkiiri ei käyttänyt voittoaan oman kulutukseen ja ylellisyyteen, vaan sijoitti sen tuotannon laajentamiseen tai uudenlaisten tuotteiden tuottamiseen.

Harari pitää Adam Smithin ajatusta näkymättömästä kädestä yhtenä historian kumouksellisimmista ajatuksista. Ihmisen ahneus on hyvästä ja se hyödyttää paitsi ahnetta itseään myös kaikkia muita kartuttaessaan kollektiivista vaurautta. Kapitalismista on tullut myös etiikka, jonka tärkein opinkappale on, että taloudellinen kasvu on ylin hyvä, josta riippuu myös oikeus, vapaus ja onni.

Kapitalismin tiukat puolustajat uskovat näkymättömän käden toimintaan ja väittävät, että kapitalismin kukoistus koituu kaikkien ihmisten hyväksi – aivan kohta: ”kapitalistien lupaama paratiisi on aivan kulman takana” (371). Näin ei ole tapahtunut, vaikka keskimääräinen elintaso onkin huikeasti noussut viimeisen 50-100 vuoden aikana, niin teollistuneissa maissa kuin vähän myöhemmin kehittyvissä talouksissakin. Silti 800 miljoonaa ihmistä kärsii jatkuvasta nälästä. Noin miljardilla ihmisellä ei ole saatavillaan juomakelpoista vettä, ja noin 2,5 miljardia ihmisistä elää ilman kunnollista saniteettihuoltoa, eli vailla vessaa ja viemäröintiä.

Harari ei ole kapitalismin ihailija. Historioitsija tietää myös kapitalismin nurjan puolen. Politiikan ja talouden liitto on herkkä suhde. Innokkaimmat vapaan markkinatalouden puolustajat toivovat, että hallitukset eivät puuttuisi lainkaan talouden toimintaa ja sääntely ja verotus olisi ajettava minimiin. Mutta markkinat ovat kykenemättömiä puolustamaan edes omia etujaan.

Tarvitaan yhteiskuntaa pitämään yllä järjestystä, oikeuslaitosta, turvallisuutta ja myös suojelemaan työvoimaa, mitä kapitalismi ei itse saanut aikaan. Kapitalistit pyrkivät myös monopoliasemaan, jolloin kaikkien peräänkuuluttama kilpailu ei enää toimi. Adam Smith oli yksi ensimmäisistä taloustieteilijöitä, jotka varoittivat kilpailun puutteiden vaaroista.

Teollinen vallankumous

Teollisen vallankumouksen läpimurto perustuu höyryvoiman valjastamiseen: lämpö muutetiin liikkeeksi. Kysymys on siis energiasta.

”Pohjimmiltaan teollinen vallankumous on ollut vallankumous energian muuntamisessa. Se on osoittanut kerta toisensa jälkeen ettei käytössämme olevalla energialla ole rajoja. … [A]inoat rajat asettaa oma tietämättömyytemme.” (377)

Aurinko on meidän loputon energiavarantomme. Ihmisen kaikki toiminta kuluttaa vuosittain energiamäärän, jonka maapallo vastaanottaa auringosta 90 minuutissa. Harari torjuu tuomiopäivän profeetat jotka varoittavat energian loppumisesta. Ihmisellä tulee olemaan käytössä rajattomasti energiaa.

Energian avulla löydettiin ratkaisu toiseen taloudellisen kasvun hidasteeseen eli raaka-ainepulaan. Halpeneva energia tekee mahdolliseksi ottaa käyttöön sellaisia raaka-ainevarantoja, joiden käyttö olisi muuten aivan liian kallista ja hankalaa. Tieteelliset läpimurrot auttoivat ihmisiä myös kehittämään täysin uusia raaka-aineita kuten muovia tai ottamaan käyttöön aiemmin tuntemattomia materiaaleja kuten alumiinia ja silikonia.

Teollinen vallankumous aiheutti myös uuden vallankumouksen maanviljelyssä. Traktorit ja erilaiset laitteet nostivat työn tuottavuuden aivan uusin lukemiin maataloudessa. Keinolannoitteet, kasvimyrkyt, hormonituotteet ja bioteknologia lisäsivät peltojen ja hyötyeläinten tuottavuutta. Jäähdytyslaitteet ja parempi kuljetustekniikka sallivat kuljettaa hedelmiä, vihanneksia ja kala- ja lihatuotteita maapallon toiselle puolelle.

Tässä kohtaa Harari tuo taas esiin eläinten kurjan kohtalon teollisessa maataloudessa. Eläimistä kuten kanoista ja naudoista on tullut tuotantokoneita, joiden objektiivista tarpeista, kuten ravinnosta saatetaan pitää huolta mutta joiden subjektiiviset tarpeet kuten vapaa liikkuminen ja emon läheisyys on laiminlyöty.

Maanviljelyn teollinen vallankumous merkitsi tavattomasti teollisen vallankumouksen ja modernien yhteiskuntien synnylle. Maatalouteen sidottu työvoima on romahtanut teollistuneissa maissa jonnekin parin prosentin tuntumaan. Muu väestö on vapautettu toiminaan tehtaissa, toimistoissa, kouluissa, sairaaloissa ja muissa palveluissa tai tekemään tiedettä ja taidetta. Alkoi ennennäkemätön tavaratuotanto. Ensimmäisen kerran ihmiskunnan historiassa tarjonta ylittää kysynnän.

Jotta tavara kävisi kaupaksi, tarvitaan kysyntää ja sitä ruokkivaa asennetta. Syntyi ja synnytettiin konsumerismi, joka pitää jatkuvaa uutta kuluttamista positiivisena asiana, jopa velvollisuutena.

”[Konsumerismi] kannustaa ihmisiä nautiskelemaan, hemmottelemaan itseään ja jopa tappamaan itsensä hitaasti liikakulutuksen. Kohtuullisuus on sairaus, joka pitää parantaa.” (386).

”Kapitalistinen ja konsumeristinen etiikka ovat saman kolikon kaksi puolta, kahden käskyn yhteensulautuma. Rikkaiden ylin käsky kuuluu: ’Sijoita!’. Meidän muiden ylin käsky kuuluu: ’Osta!.’” (388)

Teollinen vallankumous toi mukanaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia, kuten kaupungistuminen, maanviljelijöiden katoaminen, teollisuustyöväestön synnyn, tavallisten ihmisten vallan lisääntymisen, demokratian, nuorisokulttuurin ja aateliston häviämisen.  Mutta suurin muutos oli Hararin mukaan perheinstituution ja paikallisyhteisöjen romahtaminen ja niiden korvautuminen valtiolla ja markkinoilla.

Perheyhteisö oli ollut ennen teollista vallankumousta elämän perusta. Perhe toi turvallisuutta ja antoi elämälle kiinteät puitteet. Perhe perustui yhteisiin arvoihin ja perinteisiin tapoihin. Elämää ei ollut perheen tai yhteisön ulkopuolella.

Valtio ja markkinat mursivat perheen vallan ja perinteiset siteet. ”Valtio ja markkinat tekivät ihmisille tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. ’Ryhtykää yksilöiksi’ ne sanoivat. … Me tarjoamme ruokaa, suojaa, koulutusta, terveydenhuoltoa, sosiaaliapua ja työpaikkoja.” (398).

Valtio ja markkinat tekivät meistä yksilöitä, mutta samalle tulimme niistä täysin riippuviksi. Näin on syntynyt elämän moderni sykli, johon kuuluu heikko perhe ja yhteisö, mutta voimakas valtio ja voimakkaat markkinat voimakkaan yksilön mahdollistajina. Esimodernina aikana perhe ja yhteisö olivat voimakkaita, mutta valtio ja yksilöt heikkoja.

Emme silti ole vailla yhteisöjä. Pienten lähiyhteisöjen sijalle ovat tulleet kuvitteelliset yhteisöt. Emme tunne niiden jäseniä, mutta kuvittelemme kuuluvamme niihin. Kansakunta on yksi tällainen kuvitteellinen yhteisö, jota valtio tarvitsee. Toinen vaikuttava yhteisö on kuluttajaheimo, joka saa monenlaisia muotoja, kuten asiakkuusheimot (”omistaja-asiakkaat”), fanittajaheimot, harrastajaheimot. Sosiaalinen media on luonut omat heimonsa, facebook kaverit ja tykkäämiset.

Ovatko sodat loppumassa?

Objektiivisesti tarkastellen monet asiat ovat paremmin kuin vielä 100 vuotta sitten. Toisen maailmansodan jälkeen sotien määrä on romahtanut. Samoin sodissa kuolleiden ihmisten määrä on pudonnut dramaattisesti. Esimerkiksi vuonna 2002 57 miljoonasta kuolleesta vain 172 000 kuoli sodassa ja 569 000 väkivaltarikoksen uhrina. 873 000 ihmistä teki itsemurhan.

Hararin mukaan ihmiskunta on lopultakin vapautunut viidakon lain alaisuudesta. Vallitsee todellinen rauha, eli valtioiden väliset sodat eivät ole todennäköisiä.  Tätä voi perustella sillä, että hyvin harvat enää nykyään hyötyvät sodista. Kansainvälinen kapitalismikin menestyy paremmin kuin valtiot eivät ole sodassa. Harari unohtaa kuitenkin aseteollisuuden intressit; tosin aseet menevät nykyään toisiaan vastaan taisteleville ryhmittymille.

Olemmeko nyt onnellisempia?

Maailma on kehittynyt valtavasti viimeisten vuosisatojen aikana. Yleinen vauraus on korkealla tasolla, ja lähes jokaisella kehittyneiden maiden kansalaisilla on sellainen elintaso, joka oli vain kaikkein rikkaimmilla ihmisillä 500 tai 1000 vuotta sitten. Terveydenhoito on kehittynyt valtavasti ja ihmisten elinikä on jatkuvasti kasvanut. Laajat nälänhädät on selätetty.

On harvinaista, että historioitsija lähtee pohtimaan, olemmeko nyt onnellisempia kuin muinaisen Babylonian asukkaat tai 30000 vuotta sitten eläneet metsästäjä-keräilijät. Harari uskaltautuu tähän ja pohtii mitä onnellisuus on ja miten sen tasoa oikein voitaisiin arvioida tai mitata.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että raha ei lisää onnellisuutta tietyn rajan jälkeen. Sairaus vähentää aluksi onnellisuutta mutta tilanne palautuu entiselleen, jos sairaus ei koko ajan pahene. Perheellä ja yhteisöillä on suurempi vaikutus onnellisuuteen kuin rahalla ja terveydellä. Nyt kun ihmisillä on enemmän rahaa ja parempi terveys, niin kumoaako perhesiteiden heikkeneminen niiden myönteisen vaikutuksen?

Hararin mukaan onnellisuuteen vaikuttavat kuitenkin eniten odotuksemme.  Jos saamme sen mitä toivomme ja odotamme, niin onnellisuutemme lisääntyy, vaikka odotettu asia olisi vähäpätöinen. Toisaalta se joka odottaa kultamitalia ja saakin pronssin, on onneton.

Onnellisuuteemme vaikuttaa hyvin paljon se, mitä tiedämme muiden elämästä. Vertailemme omaa tilaamme muiden tilaan ja petymme jos meillä on asiat huonommin. Media ja mainonta luovat uusia odotuksia joita on yhä vaikeampi toteuttaa. Aikaisemmin ihmisten elinpiiri oli pienempi ja tietoa muista paikoista ja etäisistä yhteisöistä oli niukasti saatavissa. Voisi ajatella, että tältä kannalta ihmisten odotukset olivat realistisempia ja niiden tyydyttäminen helpompaa kuin nykyihmisten. Tällä hetkellä odotusten ja todellisuuden ristiriita aiheuttaa suurta tyytymättömyyttä, etenkin kehitysmaissa, joissa ollaan kaukana läntisen maailman elintasosta.

Hararin älyllistä liikkuvuutta osoittaa, että käsiteltyään rahan, terveyden ja sosiaalisten suhteiden kaltaisia objektiivisia tekijöitä ja subjektiivisia odotuksia, hän siirtyykin biologian puolelle. Onnellisuus on kemiaa (serotoonia, dopamiinia jne.) ja ihmiset tekee onnelliseksi vain miellyttävät tuntemukset kehossa. Biokemiallinen järjestelmä näyttää olevan ”ohjelmoitu pitämään onnellisuuden tason suhteellisen vakaana” (427). Joillakin se on säädetty korkeammalle ja toisilla matalammalle. Jos taso on säädetty korkealle, ihminen on suhteellisen onnellinen tapahtui mitä tahansa. Jos taas säätö on alhaalla, juuri mikään ei tee ihmistä onnelliseksi. Jokapäiväinen kokemuksemme vahvistaa ainakin sen, että jotkut ovat ”positiivisia” ja toiset taas ”negatiivisia” tyyppejä.

Filosofisia lukijoita arveluttavat edelliset selitykset, mutta on Hararilla annettavaa myös filosofiselle ajattelulle. Onnellisuus näyttää liittyvän myös elämän merkitykseen: ”onni syntyy siitä, että näkee elämänsä kokonaisuudessaan merkityksellisenä ja palkitsevana” (432). Tällöin vaaka voi kallistua menneiden aikojen eduksi: kokivatko keskiajan kristityt tai muslimit itsenä onnelliseksi, koska elämän tarkoitus kaikkine kärsimyksineen oli valmistaa ihmistä ikuiseen autuuteen. Vastaaviin jumaltaruihin on uskottu luultavasti kymmeniä tuhansia vuosia.

Entä mihin me uskomme? Harari toteaa että ”elämällä ei puhtaasti tieteellisestä näkökulmasta ole minkäänlaista merkitystä”. Tältä kannalta puhe elämän tarkoituksesta on harhaluuloa. Silti ihmiset etsivät elämälleen merkitystä ja tarkoitusta. Jotta elämänsä merkitykseen voisi aidosti uskoa, se on sovitettava yhteen ”vallitsevien kollektiivisten harhakäsitysten kanssa”. Nämä vaihtelevat paikan ja ajan mukaan. Joskus vannotan isänmaallisuuden, rodun, uskonnon, totuuden, edistyksen, talouskasvun yms. nimiin.

Lopuksi Harari pohtii jatkuvan haluamisen ongelmaa. Liberalismi on nostanut yksilön ja hänen tarpeensa ja halunsa onnellisuuden keskiöön. Olen onnellinen, jos minusta tuntuu hyvältä. Tämä johtaa jatkuvaan elämysten etsimiseen, jatkuvaan haluamiseen. Zizek varmaan sanoisi, että haluan haluamista, ja siksi halu ei saa koskaan tyydytystä.

Hararin kiinnostava loppuveto on nostaa buddhalaisuus esiin. Buddhalaisuus ei usko, että onnellisuus perustuu lyhytaikaisiin nautinnollisiin tuntemuksiin. Päinvastoin ne estävät saavuttamasta onnellisuutta ja lisäävät kärsimystä. Kärsimyksestä pääsee eroon vain kun lakkaa tavoittelemasta ohikiitäviä nautinnollisia, sisäisiä tuntemuksia. Tähän voi päästä meditaation keinoilla. Vaikka muodikas mindfulness-ajattelu muistuttaa buddhalaisuutta, erona on ainakin se että siinä missä mindfulness korostaa hetkeen liittyviä tuntemuksia ja läsnäoloa, niin buddhalaisuus pyrkii vapauttamaan mielen sisäisten tuntemusten havittelusta. Ihminen ei ole tunnekimppu vaan jotain perustavampaa ja pysyvämpää. Meidän pitäisi tuntea itsemme paremmin!

Mitä ajattelen kirjasta?

Kirjan viimeinen luku on Homo Sapiensin loppu. Se on koko kirjan yllättävä ja hurja huipentuma ja jätän lukijalle siihen tutustumisen ilon. Sen kertominen olisi samaa kuin jos dekkarin kirja-arvostelussa paljastettaisiin murhaaja.

Yuval Noah Hararin Sapiens, Ihmisen lyhyt historia on hämmästyttävä tarina ihmisen historiasta. Kirja ei ole vain historiaa vaan myös antropologiaa, biologiaa, filosofiaa, sosiologiaa, taloustiedettä ja uskontotiedettä.  Mutta tätäkin tärkeämpää on, että kirja antaa kokonaiskuvan lajista Homo sapiens ja sen huikeasta kehityksestä keräilijästä nomadista aina avaruuden valloittajaksi.

Mitään vastaava tarinaa en ole aikaisemmin lukenut. Hararin kirjaan voi verrata Toynbeen ja Spenglerin kulttuurikeskeisiä historian näkemyksiä, mutta heiltä puuttuu modernin biologian tuoma lisä joka avaa eteemme myös ihmisen esihistorian ja ihmissuvun evoluution. Biohistoria on tämän päivän suuri kertomus.

Harari kirjoittaa sujuvasti ja paikoin hyvinkin viileästi. Mutta sitten hän tekee yllättäviä johtopäätöksiä ja kärjistyksiä. Erityisesti seuraavat Hararin esittämät väitteet saivat ainakin minut mietteliääksi:

• Maanviljelyksen vallankumous ei tehnyt ihmisten elämää paremmaksi. Pikemminkin ihminen ”domestikoitiin”.
• Uskonto oli ensimmäinen kuvitteellinen järjestys, jonka ansiosta päästiin pienistä vaeltavista heimoista kohti isompia yhteisöjä ja valtakuntia.
• Ihminen on aiheuttanut toiminnallaan uskomatonta tuhoa luonnossa ja etenkin hävittänyt lukuisia eläinlajeja ja aiheuttaa sanomatonta kärsimystä kotieläimille teollisessa maataloudessa.
• Imperiumit ovat väkivaltaisesta toiminnastaan huolimatta edistäneet yhdentymistä ja levittäneet alueellaan uusia toimintamalleja ja yhtenäiskulttuuria.
• Raha on tehokkaimpia kuvitteellisia järjestyksiä yhteistyön synnyttämisessä toisilleen vieraiden ihmisten kesken.
• Tiedettä on aina rahoitettu sen hyödyllisyyden takia.
• Kapitalismi on mahdollistanut talouskasvun luodessaan luottomekanismin, jonka avulla tuottaja voi tehdä investointeja. Kapitalismin perustana on luottamus tulevaisuuteen ja tulevaan kasvuun.

Kokonaisvaltaisen esityksenkin edessä voi kysyä, mitä sieltä puuttuu tai minkä olisi voinut käsitellä toisin. Tämän hetken ajankohtaisimpia kysymyksiä on digitalisaation vaikutus ihmiseen, yhteiskuntaan ja talouteen. Koittaako uusi renessanssi ja mahdollisuuksien tasa-arvo vai luodaanko digitalisaatiolla uusia kuvitteellisia järjestyksiä ja hierarkioita? Tähän Harari ei paneudu, ja onhan kyseessä historiallisesti pienen pieni 20 vuoden ajanjakso lähtien internetin keksimisestä. Mutta ainakin meistä aikalaisista tuntuu, että jotain mullistavaa on tapahtumassa.

Humanismia tarvitaan – sittenkin

Hararin maailmakuva perustuu tieteeseen, ennen kaikkea evoluutioteoriaan, biologiaan ja kemiaan.  Tämä näkyy hänen suhtautumisessaan uskontoon, mikä ilman muuta julistetaan harhaksi: mitään yli-luonnollista ei ole olemassa. ”Lähes neljän miljardin vuoden ajan joka ainoa maapallon organismi on kehittynyt luonnonvalinnan mukaisesti. Ainoatakaan eliötä ei ole suunnitellut älykäs luoja.” (440). Elämällä ei ole mitään erityistä tarkoitusta. Tieteellisen maailmankuvan kannalta ihmisen onnellisuus on kemiaa ja usko elämän merkitykseen on heittäytymistä harhaluulojen valtaan.

Se mikä minua eniten vaivaa Sapiens-kirjassa on sen suhtautuminen humanismiin. Sinänsä on aivan oikein painottaa, että ei ole mitään biologisia perusteita asettaa ihminen kaiken yläpuolelle. Näihin teeseihin yhtyvät myös monet kosmologit ja erilaisen post-humanistiset virtaukset.

Mutta humanismin varsinainen ydin on ihmisen parhaan puolustaminen, kuten G.H. von Wright painottaa kirjassan Humanismi elämänasenteena. Tämä ei edellytä muun luonnon tuhoamista, koska se koituu myös ihmisen tuhoksi.

Humanismi ei ole luontoa vastaan vaan ihmisiä eriarvoistavia hierarkioita vastaan. Hararikin arvostelee useassa kohdassa kuvitteellisten järjestysten luomia alistavia hierarkioita. Humanismi on hänen mukaansa kuitenkin uskonnon kaltainen ideologia, joka ”perustuu uskolle yli-inhimilliseen järjestykseen”.

Humanismille on esitetty lukuisia ei-uskonnollisia perusteluja. Niistä tunnetuin lienee John Locken oppi luonnollisista oikeuksista. Uskonnotonta humanismia edustavan Kansainvälisen humanistisen ja eettisen liiton IHEU:n määritelmän mukaan ”humanismi on kansavaltainen eettinen elämänkatsomus, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen”. Humanismi perustuu järjen käyttöön ja vapaaseen tutkimukseen ja kieltää yli-luonnollisen todellisuuden olemassaolon.

Hararilla on mielestäni puutteellinen näkemys arvojen luonteesta ja merkityksestä historiassa. Arvoja ei johdeta biohistoriasta, mutta ne syntyvät ihmisten historiallisesta kokemuksesta ja elämästä. Arvot eivät ole tosiasioita, mutta ne ilmaisevat ihmisen tahtotilaa toimia toisin.

Kun sanomme että ihmiset ovat tasa-arvoisia, emme suinkaan väitä, että tasa-arvoisuus toteutuu sellaisenaan todellisuudessa. Sen sijaan pidämme tasa-arvoa tavoitteena, jonka pyrimme toteuttamaan. Ihmiset ovat intentionaalisia, eli pyrkivät totuttaman asioita, joita ei todellisuudessa ole. Ihminen pystyy kuvittelemaan toisenlaisia ”järjestyksiä” kuin se jossa sattuu elämään. Ei arvojen tarvitse perustua mihinkään yli-luonnolliseen, ne syntyvät ”luonnostaan” kun ihminen analysoi kokemuksiaan. Humanismin merkitystä ei vähennä se, että tarvittiin vuosituhansia ennen kuin ideat oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta kypsyivät niin pitkälle, että niitä uskallettiin toivoa.

Humanismin peruskysymyksiä on ollut ihmisen ja kosmoksen suhde: mikä on ihmisen paikka maailmanjärjestyksessä. Von Wright sanoo erittäin syvällisesti, että ihmisen paikkaa maailmanjärjestyksessä ei ole lyöty lukkoon (Filosofisia tutkielmia).  Biologia ja historia asettavat tietysti vahvoja reunaehtoja sille, mitä ihminen voi kuvitella ja tehdä. Mutta ne eivät kiinnitä ihmisen paikkaa yksikäsitteisesti. Historiassa ei ole determinismiä. Tämä on tärkeätä muistaa kun pohditaan tulevaisuutta, johon sisältyy mahdollisuus tuhota ympäristö mutta myös kehittää superihminen muuttamalla ihmisen perimää. Mutta tässä mennäänkin jo Hararin kirjan viimeiseen lukuun, jota lupasin olla käsittelemättä.