Yuval Noah Hararin kirja Sapiens, Ihmisen lyhyt historia on ollut valtava myyntimenestys ja hyvillä perusteilla (2011, suomeksi 2016).  Kirja maalasi eteemme ihmisen ja ihmiskunnan kehityksen koko historian Homo Sapiensin syntymästä nykypäivään. Kirja päättyi ennusteeseen ihmisen muuttamisesta kuolemattomaksi modernin biologian ja teknologian avulla.

Harari kirjoitti pian tämän kirjan ilmestymisen jälkeen uuden kirjan Homo Deus – Huomisen lyhyt historia (2015, suomeksi 2017). Kirja jatkaa siitä mihin Sapiens päättyi, mutta myös kertaa edellisen kirjan tarinaa. Monelle lukijalle uusi kirja Homo Deus on ollut pettymys, osin kertailevan sävyn mutta myös tietynlaisen hajanaisuuden takia. Myönnän, että myös minulle Homo Deus oli aluksi pettymys, mutta kerrattuani kirjan uudelleen en voi olla pitämättä sitä merkittävänä tulevaisuuden puheenvuorona.

Homo Deus on hyvin provokatiivinen kirja, joka kyseenalaistaan humanismin tulevaisuuden. Harari kirjoittaa tulevaisuudesta hyvin varmalla otteella antaen ymmärtää, että kehitys tulee menemään niin kuin hän sen kuvaa. Mutta aika ajoin hän tuo esiin vastavoimia, jotka saattavat ainakin viivästyttää kehitystä. Aivan kirjan lopussa Harari toteaa aivan oikein että …

”[t]ulevaisuutta ei todellakaan ole mahdollista ennustaa. Kaikki tässä kirjassa hahmotellut skenaariot tulisi nähdä profetioiden sijasta mahdollisuuksina. … Sen sijaan, että kaventaisi näköalaamme ennustamalla yhtä tiettyä skenaariota, kirja pyrkii laajentamaan näköalaamme ja tekemään meidät tietoisiksi paljon laajemmasta vaihtoehtojen valikoimasta.” (404).

Tämä luonnehdinta – skenaariot – on syytä muistaa, kun lukee kirjan vahvoja väitteitä, joista voi perustellusti olla eri mieltä.

 

Suuri kertomus

Hararin kirjan perusidea on, että ihmiskunnan vuosituhantinen agenda – tärkeiden tai tavoiteltujen asioiden lista – on vääjäämättä muuttunut siirryttäessä uudelle vuosituhannelle. Vanhan agendan kolme merkittävintä ongelmaa ovat olleet nälänhädät, kulkutaudit ja sodat. Harari väittää, että nyt ne on saatu hallintaan, joskaan ei vielä kokonaan ratkaistu. Mutta joka tapauksessa asiat ovat menneet huomattavasti parempaan suuntaan ja tiedämme mitä ongelmien suhteen on tehtävä.

Tiedämme myös, että asioiden kulku ei riipu jumalista vaan meistä itsestämme. Harari pitää uskontoja ihmisten luomina kertomuksina, jotka antavat meille harhaisen kuvan todellisuudesta. Sille, joka juuttuu tähän asiaan, kirjan sanoma ei avaudu. En puutu tähän uskontokysymykseen tämän enempää, mutta kehotan sitä, joka on tästä kiinnostunut, palaamaan ensimmäiseen kirjaan Sapiens, jossa analysoidaan uskontoja ja niiden lähtökohtia ja vaikutuksia perusteellisemmin.

Maailma on nyt muuttunut merkittävästi, erityisesti tieteen ja teknologian kehityksen ansiosta. Koska ihmiskunta on periaatteessa ratkaissut edellisen agendan suuret ongelmat, on aika asettaa uusi tehtävälista.

”Kun ihmiskunta on nyt varmistanut ennennäkemättömän hyvinvoinnin, terveyden ja sopusoinnut ja kun otetaan huomioon menneet teot ja nykyiset arvot, seuraavia päämääriä ovat todennäköisesti kuolemattomuus, onni ja jumalallisuus.” (27)

 

Pyrimme nyt voittamaan ikääntymisen, tekemään ihmisistä onnellisia ja parantelemaan ihmiset jumaliksi. Koska ihmisen sairaudet ovat ”teknisiä” ongelmia, kuten sydämen vajaatoimintaa, niihin löytyy myös tekninen ratkaisu (lääkkeet yms.). Koska onnellisuus perustuu biologisiin tekijöihin (biokemiaan), niin sen aikaansaamiseksi tarvitsee “vain” peukaloida biokemiallista järjestelmää. Ihmisen paranteleminen jumaliksi voi tapahtua biotekniikan avulla, rakentamalla kyborgeja tai luomalla epäorgaanisia olentoja. Biotekniikan avulla voimme parantaa geenejämme, teknologian avulla voimme luoda bionisia käsiä, tekosilmä tai muita keinotekoisia elimiä ja vihdoin tekoälyn avulla voimme luoda ihmisiä älykkäämpiä robotteja ja tietojärjestelmiä.

Ihmisen muokkaus johtaa Homo Sapiensin katoamiseen ja ihmisen historian päättymiseen. Kun ihmisen mieli muutetaan, emme voi mitenkään ymmärtää tai ennustaa, miten uusi ihminen ajattelee, tuntee ja käyttäytyy. Jokin on kuitenkin varmaa.

”Vaikka yksityiskohdat jäävät tämän takia hämäriksi, voimme olla varmoja historian yleisestä suunnasta. 2000-luvulla ihmiskunnan kolmas suuri projekti tulee olemaan, että se hankkii itselleen jumalalliset luomis- ja tuhovoimat ja päivittää Homo Sapiensin Homo deukseksi.” (54)

 

Loppujen lopuksi ihmiskunnan agendan ainoa iso projekti on jumalallisuuden saavuttaminen. Siitä kirjan nimi Home Deus. Tämä projekti on kuitenkin hyvin pitkä ja vaiheittain etenevä.

”[Homo Sapiens] parantelee itseään asteittain ja yhdistyy prosessin kuluessa robotteihin ja tietokoneisiin. Kunnes jälkeläisemme jonain päivänä katsovat taakseen ja tajuavat, etteivät he enää ole sen eläimen kaltaisia, joka kirjoitti Raamatun, rakensi Kiinan muurin ja nauroi Charlie Chaplinin toilailluille.” (56).

Eniten minua huolestuttaa tässä mahdollisuus menettää huumorintaju!

Hararin mukaan tämä kehitys käynnistyy jo 2000-luvulla, vaikka se koskeekin suoraan vain pientä joukkoa ihmisiä. Kysymys on kollektiivisesta muutoksesta, johon useimmat ihmiset osallistuvat jollain pienellä panoksella. Mutta tietty ”etujoukko” saattaa edetä hyvinkin pitkälle ja hankkia ylivoimaisen älykkyyden, uskomattoman suorituskyvyn ja pitkäikäisyyden.

Harjoituksena lukijalle tehtävä miettiä, mitä merkittäviä haasteita puuttuu Hararin esittämästä ihmiskunnan perinteisestä agendasta ja kuinka hyvin agenda on toteutunut.

 

Tarinat valloittavat maailman

Hararin ensimmäisen kirjan merkittävimpiä oivalluksia oli idea kuvitteellisista järjestyksistä. Ne ovat ihmisten yhdessä luomia instituutioita tai normistoja, jotka tekevät yhteistyön mahdolliseksi ja tehokkaaksi. Näitä kuvitteellisia järjestyksiä ovat uskonnot, valtiot, järjestöt, yritykset jne. Hyvä esimerkki on raha, joka toimii vaihdon välineenä. Niin kauan kuin uskomme siihen, se toimii, mutta jos lakkaamme uskomasta siihen, se haihtuu kuin saippuakupla. Kuvitteelliset järjestykset kuuluvat ihmisten keskeiseen, intersubjektiiviseen todellisuuteen, joka tosiasiassa hallitse maailmaa.

Intersubjektiiviset todellisuudet, kuvitteelliset järjestykset syntyvät ja pysyvät pystyssä ihmisten kertomien tarinoiden ansiosta. ”Tarinat muodostavat yhteiskuntien perustan ja kannatinpylväät.” (187) Tarinoiden kautta ihmiset antavat ja hakevat merkitystä elämälleen.

Tarinoiden merkitys Sapiensin maailmaanvalloitukselle on aivan ratkaiseva. Se nimittäin teki mahdolliseksi laajamittaisen yhteistyön, johon muut eläimet eivät pystyneet.

”Ihmiset eivät ole nykyisin planeettaamme yksinvaltiaita siksi, että yksittäinen ihminen olisi paljon älykkäämpi ja ketteräsormisempi kuin yksittäinen simpanssi tai susi, vaan koska Homo Sapiens on maapallon ainoa laji, joka pystyy tekemään joustavasti suurimittaista yhteistyötä.” (140)

 

Tarinan kertomisen teki mahdolliseksi kielikyvyn kehittyminen noin 70.000 vuotta sitten. Kirjoitustaidon syntyminen 5000 vuotta sitten puolestaan avasi aivan uudet ulottuvuudet kommunikaatiolle ja tarinoiden välittämiselle.

Ihmisen ekspansion kaava näyttää olevan seuraava:

kielikyky -> tarinat -> kuvitteelliset järjestykset -> yhteistyö

 

Humanismi ja ihmisen ylimielisyys

Ihminen on ollut voitava elinlaji. Sapiens on muuttanut 70.000 vuodessa maapallon ekosysteemiä radikaalilla tavalla, joka on verrannollinen jääkauteen ja maankuoren liikkeisiin. Maatalous on tässä ratkaisevassa asemassa. Ihminen domestikoi joitakin kasvi- ja eläinlajeja omiin tarpeisiinsa (vehnä, riisi, kanat, nautaeläimet, siat jne.). Kotieläinten kohtalona oli ja on joutua tuotantoeläimiksi vailla luontaisia elämisen mahdollisuuksia. Domestikoitujen eläinten kärsimykset ovat suunnattomia. Uskonnot antoivat tälle luonnon hallinnalle oikeutuksen: ihminen on muita eläimiä ylempänä ja oikeutettu alistamaan luonto palvelukseensa. Suuret uskonnot (juutalaisuus, kristinusko, islami, hindulaisuus jne.) syntyivät maanviljelyn vallankumouksesta ja ne ”pyhittivät” maatalouden ja luonnon antimien hyväksikäytön.

Teollinen vallankumous synnytti puolestaan ”humanistiset uskonnot”, joita ovat liberalismi, kommunismi ja natsismi. Näiden perusajatuksena on Hararin mukaan se, että ”Homo sapiensilla on ainutlaatuinen ja pyhä olemus, joka on kaiken merkityksen ja auktoriteetin lähde maailmankaikkeudessa” (106).

Ihmisen ylivertaisuutta muihin eläimiin nähden perustellaan pääasiassa kahdella argumentilla. Ensimmäisen mukaan ihmisellä on sielu. Mutta Darwin riisti meiltä sielun Hararin mukaan. Sielulla tarkoitetaan muuttumatonta, yhtenäistä ja yksilöllistä perusolemusta, joka voi olla jopa kuolematon. Mutta ”evoluutioteoria valitettavasti hylkää ajatuksen, että todellinen minäni olisi jakamaton, muuttumaton ja mahdollisesti kuolematon” (112). Filosofi voisi sanoa tähän, että sielu ei kuulu luonnontieteen käsitteistöön eikä sen olemassaoloa voi kumota evoluutioteorialla.

Toinen argumentti ihmisen ylemmyyden puolesta on vetoaminen siihen, että ihmisellä on tietoisuus ja tietoinen mieli. Mieli on subjektiivisten kokemusten kuten mielihyvän, rakkauden, tuskan ja vihan virta. Harari mukaan nykytiede ei vielä kykene selittämään miten aivot (biokemialliset ja sähköiset prosessit) kykenevät synnyttämään subjektiivisen tietoisuuden. Vaikka Vaikka Harari arvio tieteen tilasta voi olla tässä turhan pessimistinen, niin siinä hän on oikeassa, että olennaisempaa on kysyä, mitä hyötyä subjektiivisesta tietoisuudesta on evoluutiolle.

Mitä enemmän tiedämme aivojen toiminnasta, sitä enemmän kykenemme selittämään ihmisen emootioita ja kognitiivisia toimintoja viittaamatta tietoisuuteen. Onko tietoisuus siis vain ”eräiden aivotoimintojen biologisesti hyödytön sivutuote” (125)? Oli miten oli tämän asian suhteen, on yhä enemmän tutkimustietoa siitä, että myös eläimillä on korkean asteisia kognitiiviisia toimintoja, havaintoja, tunteita, muistikuvia, ennakointia ja jopa kielen kaltaisia kommunikaatiovälineitä. Enää ei voi vakavasti väittää, että vain ihmisellä on tietoisuus; ihmisten ja muiden eläinten tietoisuudella on pikemminkin aste-eroja kuin laadullisia eroja.

 

Ihminen on algoritmi

Hararin vahva väite on, että organismit ovat algoritmeja, ihminen mukaan lukien. Tästä teesistä on kiinnostavia seurauksia koskien ihmisten erikoislaatuisuutta:

”Ihmistä ohjaavat algoritmit toimivat aistimusten, tunteiden ja ajatusten kautta. Ja täsmälleen samankaltaiset algoritmit ohjaavat sikoja, paviaaneja, saukkoja ja kanoja.” (93)

Koska ihmisen toimintaa ohjaavat orgaaniset algoritmit, on myös mahdollista, että epäorgaaniset algoritmit, erityisesti tietokoneet ja robotit, pystyvät samanlaisiin suorituksiin ja toimintoihin.

Viitaten David Kahnemanin kirjaan Ajattelu, nopea ja hidas Harari esittää, että pitkälle jalostetut algoritmit tekevät 99% kaikista päätöksistämme.

Teesillä ”organismit ovat algoritmeja” on syvälle käyvät seuraukset humanismille. Ne osoittavat että

• ihmisen toiminnalla on täysin samanlainen algoritminen perusta kuin eläinten toiminnalla,
• ihmisen tietoisuus, sikäli kuin siitä voidaan puhua, on algoritmi tai algoritmeihin perustuva ja
• epäorgaaniset argoritmit pystyvät periaatteessa samanlaisiin kognitiivisiin toimintoihin kuin ihmisetkin.

 

Kehotan lukijaa, joka haluaa perehtyä vastaaviin kysymyksiin, tutustumaan Antonio Damasion tänä vuonna ilmestyneeseen teokseen The Strange Order of Things – Life, Feeling, and the Making of Culture (Pantheon Books). Damasio, joka on neurotieteen, psykologian ja filosofian professori (University of Southern California), esittää hyvin perustellun kokonaisvaltaisen teorian ihmisen synnystä ja kehityksestä, mukaan lukien kulttuurien kehittyminen. Se perustuu homeostaasi-ilmiöön, joka on biologisten järjestelmien itsesäätelyä ja pyrkimystä tasapainoon.

Damasion mukaan väite siitä, että elävät organismit olisivat algoritmeja, on yksinkertaisesti virheellinen. Elävissä organismeissa on tietysti algoritmisia prosesseja, mutta ne eivät ole itsessään algoritmeja. Organismien aines – substraatti – on olennainen osa niiden toimintaa. Erityisesti tunteet (feelings) perustuvat aineksen (elävä keho) ominaisuuksiin. Ihmisen kehityksessä tunteilla on ollut ratkaiseva osa. Mitään vahvaa evidenssiä ei ole sen tueksi, että juuri älykkyys tekisi ihmisistä mitä he ovat. ”On the contrary, intellectual and feeling processes must be functionally interconnected in order to produce something that resembles the operations of living organisms and of humans in particuar. ”(Damasio 203).  Kun Harari häivyttää eroa ihmisten ja muiden eläinten välillä, hän jättää huomiotta monia erityisesti ihmiselle ominaisia piirteitä ( arvot, kulttuuri, surut ja ilot, muisti ja ennakointi – niin ja huumori).

 

Moderniteetti

Hararin mukaan moderni maailma luopui uskontojen antamasta suuresta kertomuksesta. Uskonnot antoivat ihmiselle jonkin suuren roolin maailmankaikkeudessa ja tämä teki elämän merkitykselliseksi. ”Kosminen suunnitelma antoi ihmisten elämälle merkityksen, mutta samalla se myös rajoitti ihmisen valtaa.” (209).

Tätä taustaa vasten Harari määrittelee modernin sopimuksen yksinkertaisesti: ”Ihmiset suostuvat luopumaan merkityksestä ja saavat vastineeksi valtaa”. (209).

Kun uskonnot ja niiden antamat roolit ja normit ihmisille hylätään, ”ihmisetkään eivät silloin ole sidottuja ennalta määrättyyn rooliin. Voimme tehdä, mitä haluamme…” (211)

Tässä Harari yhdistää toimintavapauden vallan saamiseen. Mutta korvaako valta merkityksen katoamisen? Tämä on itse asiassa modernin maailman peruskysymys. Humanismi tarttui tähän kysymykseen ja lähti hakemaan merkityksiä ihmisistä itsestään.

”Humanismin mukaan ihmisten tulee johtaa sekä oman elämänsä merkitys että koko maailmankaikkeuden merkitys omista sisäisistä kokemuksistaan.” (232).

Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen kokemus, mukaan lukien tunteet, ovatkin kaiken mitta. ”Tee niin kuin hyvältä tuntuu.” (240)

Tieto saa uuden lähtökohdan, jonka Harari esittää kaavana (248):

Tieto = Kokemukset x Herkkyys

Herkkyys on kykyä kuunnella omaa sisäistä ääntä ja tunnistaa omat tunteensa. Yhtälössä oleva kertomerkki x, tarkoittaa, että jos jompikumpi tekijä lähestyy nollaa, niin tieto lähestyy nollaa. Kummatkin tekijät ovat siksi merkittäviä.

 

Liberalismi humanismin voitokkaana mutta katoavana muotona

Hararin mukaan humanismi on esiintynyt pääasiassa kolmessa eri muodossa. Liberaali, yksilön vapautta korostava humanismi vallitsee tämän päivän läntisessä maailmassa. Kommunismi ja sosialismi edustivat kollektiivista humanismia, joka asetti yhteisön yksilöä tärkeämpään asemaan ja painotti ihmisten tasa-arvoa. Evolutionaarinen humanismi on darwinismia, joka vannoo vahvimman nimeen ja uskoo valioyksilöinen merkitykseen. Tätä edusti erityisesti natsismi.

Harari kuvaa liberaalia humanismia seuraavasti:

”[J]okainen ihminen on ainutlaatuinen yksilö, jolla on oma sisäinen ääni ja täysin ainutlaatuinen kokemusten ketju. Jokainen ihminen on valonsäde, joka valaiseen maailmaa omasta erilaisesta näkökulmastaan ja tuo maailmankaikkeuteen lisää väriä, syvyyttä ja merkitystä. Siksi meidän tulisi antaa jokaiselle yksilölle mahdollisimman suuri vapaus kokea maailmaa, seurata sisäistä ääntään ja ilmaista sisäistä totuuttaan.” (259).

Mutta nyt 2000-luvulla humanismin ja liberalismin aika on ohi. Uusi teknologia erityisesti bioteknologia ja tietokonealgoritmit muuttavat ihmisen asemaa ja roolia maailmassa.

 

Homo sapiens menettää kontrollin

Kirjan viimeinen osa on tarina humanismin lopusta ja posthumanismin noususta. Harari ei määrittele posthumanismia mutta vilauttaa sanaa muutaman kerran. Mielestäni Hararin ”teoria” tai pikemminkin tulevaisuuden skenaario on posthumanismia, ja palaan tähän käsitteeseen lopussa.

2000-luku tulee horjuttamaan liberaalin järjestyksen perustaa. Tähän vaikuttavat jo edellä todetut muutokset, kuten uskonnon aseman heikkeneminen, ”sielun” kadottaminen nykytieteessä ja käsitys organisminen argoritmisyydestä. Nyt Harari lisää tähän tappiokertomukseen ihmisen tahdon vapauden illusorisuuden. Juuri yksilönvapauden keskeinen asema liberaalissa humanismissa johtuu vahvasta uskosta siihen, että ihmisellä on vapaa tahto.

Nykytieteen mukaan ihmisen mentaaliset tapahtumat kuten valinnat ovat sähkökemiallisia prosesseja, jotka ovat deterministisiä tai sattumana perustuvia (vrt. kvanttimekaniikka). Kysymys ei ole niinkään siitä, etteivätkö ihmistä ohjaisi halut, vaan siitä, mistä halut syntyvät. Hararin mukaan ”[m]inä en valitse halujani. Minä vain tunnen ne ja toimin niiden mukaisesti.” (297)

”Tunnen tietyn halun kumpuavan sisälläni, koska se on tunne, jonka aivoissani tapahtuvat biokemialliset prosessit ovat luoneet.” (296).

Vapaa tahto on olemassa vain ihmisten keksimissä kuvitteellisissa tarinoissa, Harari painottaa.

Se ettei Harari ole aivan yksin näiden teesiensä kanssa, saa vahvistusta mm. aivotutkija Minna Huotilaisen kertomuksesta (Helsingin sanomat 23.4.2018). Ihmisen riippuvuus erilaisista asioista, kuten netistä tai alkoholista, perustuu aivojen palkkiojärjestelmään, joka aktivoituu mm. syömisen ja seksin yhteydessä. Dopamiini on tunnetuin aivokemikaaleista, jotka vaikuttavat ajatteluun, motivaatioon, liikkumiseen, nukkumiseen ja mielialaan. Huotilaisen mukaan se on ”haluhormoni”, joka saa ihmiset koukkuun. Se synnyttää himon, mutta ei tuo tyydytystä. Se panee toimimaan. Ilman dopamiinia esimerkiksi rotat kuolevat nälkään, koska niillä ei ole nälän tunnetta, halua syödä.

Vapaan tahdon kieltäminen on yhteydessä minuuden kieltämiseen. Harari on filosofi David Humen linjoilla, joka kielsi yhtenäisen minuuden olemassaolon. ”Minä” on vain sarja tapahtumia, tai erilaisten kokemusten virta. Koska ei ole pysyvää minää, ei ole myöskään minää, joka tekisi valintoja. Harari täydentää tätä humelaista minä-käsitystä tunnetulla erottelulla kokevaan ja kertovaan minään (Kahneman). Kokeva minä on tuollainen nykyhetkeen ankkuroituva tapahtumavirta, johon ei liity menneisyys. Kertova minä yrittää rakentaa tarinaa minusta pohjautuen erityisesti kokemuksiin ja muistiin, kutoen ”kuvitteellista” historiaa minän ympärille.

Näin on ammuttu alas liberalismin tärkein opinkappale vapaasta yksilöstä. Mutta monelle kriittiselle lukijalle Hararin teesit ovat äärimmäisen vaikeita hyväksyä. Lukija voi testata, mitkä seuraavista väitteistä allekirjoittaa:

1. Ihmisellä ei ole (kuolematonta) sielua.
2. Ihminen on orgaaninen algoritmi.
3. Ihmisen tietoisuudella ei ole mitään varsinaista tehtävää.
4. Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa.
5. Ihmisellä ei ole pysyvää, kiinteää minuutta.

 

Harari esittää teesinsä suunnattomalla varmuudella, mutta ei pysty antamaan vakuuttavia tieteellisiä viitteitä niiden puolesta. Sielua lukuun ottamatta kaikki teesit ovat hyvin vahvoja empiirisiä väitteitä, joihin ei edes voi vastata tieteellisesti niiden epämääräisyyden takia.

 

Tekoälyn valtakausi

Jos Hararin tavoin ajatellaan, että ihminen on orgaaninen algoritmi (tai sellaisten joukko), on lyhyt askel päätyä siihen, että ei-tietoiset algoritmit (tekoäly) pystyvät samaan ja parempaankin kuin ihmiset. Harari kysyy provokatiivisesti, kumpi on tärkeämpää, tietoisuus vai äly. Ja päätyy tietysti siihen, että äly on tärkeämpää. Tämä valinta oikeuttaa suuret panokset tekoälyn kehittämiseen tutkimuslaitoksissa, hallinnossa ja yrityksissä. Tekoälyllä on valtavat mahdollisuudet, koska

”ei ole mitään syytä olettaa, että orgaaniset algoritmit kykenisivät tekemään asioita, joita epäorgaaniset algoritmit eivät koskaan pystyisi jäljittelemään tai tekemään paremmin.” (329)

Viitaten mm. tunnettuun Freyn ja Osbornen raporttiin The Future of Employment (2013), Harari toistaa teesin työpaikkojen massiiviisesta häviämisestä tekoälyn ja robottien korvatessa ihmistyövoiman. Hararin mukaan ratkaisevan tärkeä ongelma on nyt luoda työpaikkoja, joissa ihmiset pärjäävät algoritmeja paremmin. Mutta hänen omista teeseistään seuraa, että ihminen ei loppujen lopuksi ole missään parempi kuin tekoälyjärjestelmät. Joten häviämme tämän taistelun!

Kun tekoäly kehittyy ja ihmisistä saadaan kerättyä yhä enemmän dataa (mm. kehoon liittyvät sensorit, somen päivitykset, rahan käyttö, terveystiedot jne.), päädymme tilanteeseen jossa ulkoinen algoritmi saattaisi tuntea minut paremmin kuin minä itse.

”Algoritmi, joka tarkkailee kaikkia niitä järjestelmiä, joista kehoni ja aivoni koostuvat, voisi tietää täsmälleen, kuka olen, mitä tunnen ja mitä haluan.” (338)

Tällöin olisi järkevää antaa algoritmin tehdä puolestani päätökset ja elämänvalintani. Algoritmi voisi äänestää puolestani, tehdä ostokset, suunnitella minulle ruokavalion, liikuntaohjelman ja viihteen, valvoa terveyttäni ja hyvinvointiani jne.

Tämä on viimeinen kuolinisku liberalismille. ”Liberalismi romahtaa sinä päivänä, kun järjestelmä tuntee minut paremmin kuin tunnen itseni.” (349)

Liberalismi perustui Hararin mukaan oletukseen, että kukaan muu ei voi tuntea ihmistä niin hyvin kuin hän itse. Siksi ihmiselle piti antaa oikeus äänestää, oikeus kuluttaa ja oikeus tehdä omia valintoja. ”Mutta kun meillä on viimein järjestelmä, joka todellakin tuntee minut itseäni paremmin, olisi hölmöä antaa kertovan minän säilyttää auktoriteettinsa.” (347)

Jokainen joutuu kysymään, mihin ihmistä sitten tarvitaan. Hararin oma evolutionaarinen malli johtaa siihen, että suurella enemmistöllä ei olekaan mitään arvoa eikä hyödyllistä tekemistä. Mutta yhteiskuntaan muodostuu pieni ja etuoikeutettu eliitti, joka koostuu parannelluista ”yli-ihmisistä”. Näillä on ennenkuulumattomat kyvyt ja he ovat äärimmäisen luovia, minkä ansiosta he tekevät edelleen monia maailman tärkeimmistä päätöksistä. ”Järjestelmä ei pysty ymmärtämään eikä hallitsemaan heitä.” (355).

Siinä Harari on oikeassa, että jos näin tapahtuisi, se tuhoaisi liberaalin demokratian perustan. (355). Mutta voitaisiinko humanismi pelastaa teknologian avulla? Tähän uskoo teknohumanismi.

 

Teknohumanismi

Ei kaksoivirtain maassa vaan juuri Piilaaksossa syntyy uusia uskontoja, jotka vannovat teknologian nimiin. Harari tunnistaa teknohumanismin ja datauskonnon. Teknohumanismi on humanismia, joka uskoo ihmisen erityislaatuisuuteen ja haluaan viedä sen uuteen potenssiin teknologian avulla kehittämällä ihmisestä jumalallisen version.

”Homo Deuksessa on säilytetty olennaisia inhimillisiä piirteitä, mutta sillä on myös paranneltuja fyysisiä ja psyykkisiä kykyjä, joiden ansiosta se pärjää kaikkein kehittyneimmillekin ei-tietoisille algoritmeille.” (361)

Itse asiassa tätä parantelua tapahtuu koko ajan, mutta siitä ei markkinoida uutena uskontona.

Lääketieteellinen teknologia kehittää uusia teknisiä apuvälineitä (tekokäsiä ja tekosilmiä), kasvattaa elimiä kantasoluista, kytkee aivot suoraan niiden impulsseja totteleviin laitteisiin, kehittää muistia ja tarkkaavaisuutta parantavia molekyylejä, pistää nanopartikkelit verenkiertoon viemään lääkkeitä oikeisiin paikkoihin, mikropiirejä asennetaan implantteina ihon alle jne. Tätä kehitystä ei tulla estämään, koska sen edut ovat niin ilmeisiä. Lääketiede esittää vakavasti arvioita, että ihmisen keski-ikä kasvaa ja parinkymmenen vuoden päästä uskalletaan jo luvata 150-vuoden eliniän odotetta.

Teknohumanismi on ideologia, joka menee tätä pidemmälle. Se haluaa muuttaa ihmisen mielen ja tuottaa uusia tietoisuuden tiloja. Nyt Harariltakin alkaa vihdoin tulla kriittisiä arvioita kehityksen suunnasta.

”Hanke on äärimmäisen monimutkainen ja vaarallinen. … [E]mme ymmärrä ihmismieltä kunnolla. Emme tiedä miten se syntyy ja mikä sen merkitys on. Yrityksen ja erehdyksen kautta opimme manipuloimaan mentaalisia tiloja, mutta ymmärrämme harvoin täysin, mitä seurauksia tällaisella manipulaatiolla voi olla.” (362)

 

Ja sitten kliimaksi:

 

”Teknohumanismista voi loppujen lopuksi olla tuloksena huonompia ihmisiä.” (372)

 

Teknohumanismi tavoittelee siis uutta ihmistä, jolla on uudenlaisia tietoisuuden tiloja, joita emme ymmärrä emmekä osaa ennakoida. Tämä on todellinen hyppy tuntemattomaan.

Epäselväksi jää, kuka loppujen lopuksi uskoo teknohumanismiin. Kuten edellä totesin, ihmistä kehitetään koko ajan. Mutta vain harvat jos ketkään pyrkivät luomaan uusia tietoisuuden tiloja. Pikemminkin päinvastoin: tekoäly, jota kehitetään nyt intensiivisesti, muodostuu ei-tietoisista algoritmeista. On ennenaikaista ennustaa, että ”liberaali humanismi väistyy teknohumanismin tieltä” (368).

 

Dataismi – data on kaikki

Hararin kirja päättyy lukuun datauskonnosta – dataismista

”Dataismin mukaan maailmankaikkeus koostuu datavirroista ja kunkin ilmiön tai olennon arvo määräytyy sen datankäsittelyyn antaman panoksen mukaan. …. Dataismi kaataa eläinten ja koneiden välisen raja-aidan ja odottaa, että sähköiset algoritmit välitelleen tulkitsevat biokemialliset algoritmit ja toimivat niitä paremmin.” (376)

”Dataistisesta näkökulmasta katsoen koko ihmislaji voidaan tulkita datankäsittelyjärjestelmäksi, jossa yksittäiset ihmiset ovat mikrosiruja.” (386)

”Yksilöstä on tulossa pieni mikrosiru jättiläismäisessä järjestelmässä, jota kukaan ei tosiasiassa ymmärrä.” (393)

 

Tavallisesti dataa pidetään kaiken tiedon yksinkertaisen lähtökohtana ja varsinainen tieto syntyy, kun dataa ryhmitellään ja tulkitaan tietyssä kontekstissa. Nyt kun tietokoneet keräävät valtavia datamääriä, puhutaan big-datasta, on aiheellisesti epäilty ihmisen kykyä konstruoida tietoa. Algoritmit kykenevät analysoidaan isoa dataa tavalla, johon ihminen ei mitenkään pysty. Tämän takia ”dataistit suhtautuvat epäillen inhimilliseen tietoon ja viisauteen ja luottavat mieluummin isoon dataan ja tietokonealgoritmeihin” (377).

Dataismin ylin arvo on informaation vapaus, vapaa informaatiovirta.

”Jos elämä on informaation liikettä ja jos pidämme elämää hyvänä asiana, tästä seuraa, että meidän tulee laajentaa, syventää ja voimistaa informaation virtaa maailmankaikkeudessa. … Ihmiset ovat vain työkaluja, joiden avulla luodaan kaikkien asioiden internet (Internet of Things), joka saattaa lopulta levittäytyä Maa-planeetalta käsittämään koko galaksin ja jopa koko maailmankaikkeuden.” (389)

Viimeistään tässä vaiheessa alkaa tuntua, että Harari todella liitelee tieteen yläpuolella. Hän ei ota mitenkään huomioon, että on olemassa hyvin monenlaista informaatiota (ks. Ilkka Niiniluoto: Informaatio, Tieto ja Yhteiskunta, 1989). Erityisesti pitää erottaa fysikaalinen informaatio ja kieleen liittyä informaatio (syntaktinen ja semanttinen informaatio). Fysikaalinen informaatio on negatiivista entropiaa, eli aineellisen järjestelmän kykyä tuottaa järjestystä. Kieleen liittyvä informaatio perustuu taas merkkeihin ja niiden tulkintoihin. Tietokone käsittelee dataa pelkkänä merkkijonona ilman tulkintaa. Hararin virhe on käsitellä dataa fysikaalisen informaation näkökulmasta ja samalla antaa ymmärtää, että sillä on merkitys itsessään. Tämä sama virhe on Alex Pentlandin ”sosiaalisessa fysiikassa” (Social Physics).

Humanismin kannalta dataismi merkitsee ihmisen arvon täydellistä kieltämistä.

”Homo Sapiens on vanhentunut algoritmi. Mikä muka tekee ihmisestä kanoja parempia? Vain se, että informaatio virtaa paljon monimutkaisempina malleina kuin kanoissa.” (389)

Mutta jos ja kun ei-tietoiset algoritmit (tekoäly) kykenevät käsittelemään enemmän ja tehokkaammin dataa kuin ihminen, ne olisivat ihmisen yläpuolella.

”Kun kaikkien asioiden internet on keksitty ja toiminnassa, meidät saatetaan pelkistää ensin mikrosiruiksi, sitten dataksi, ja lopulta saatamme liueta datavirtaan kuin savikimpale kuohuvaan jokeen.” (403)

Haluan lopettaa Hararin teoksen esittelyn tähän runolliseen vertauskuvaan – liukenemme datavirtaan kuin savikimpale kuohuvaan jokeen.

 

Posthumanismi

Harari toteaa kirjansa lopussa, että ”humanismin ansiosta meidän on vaikea kuvitella posthumaania elämänkohtaloa”. (404) Totisesti!

Jos katsotaan Hararin kirjoja ja erityisesti tätä Homo Deus kirjaa hyvin yleiseltä kannalta, niin niitä leimaa naturalismi, joka kieltää kaiken yliluonnollisen ja mystisen, ja historismi, jonka mukaan kulttuuri on historiallisen kehityksen tulos.

Hararin käsite uskonnosta on aivan keskeinen hänen argumentaatiolleen. Uskonto on mikä tahansa asia, joka antaa yhteiskunnallisille rakenteille yli-inhimillisen oikeutuksen. Yli-inhimillinen ei tarkoita tässä jumalallista vaan pikemminkin yksilöiden ylipuolella olevaa asiaa, jotain jota voi kuvata Durkheimin käsitteellä kollektiivinen tietoisuus.

Hararin maalaama suuri kaari koostuu seuraavista vaiheista

• Maatalous synnytti isot uskonnot kuten kiristinuskon tai islamin;
• Tieteellinen vallankumous ja valistus synnyttivät humanismi, joka syrjäytti aikaisemmat uskonnot;
• Uusi teknologia (bioteknologia ja tekoäly) synnyttää uudet uskonnot, teknohumanismin ja dataismin, jotka syrjäyttävät perinteisen humanismin.

 

Home Deus kirjaa voi pitää posthumanismin manifestina. Posthumanismi on 2000-luvun virtaus, jolla on laaja kannatus etenkin nuorempien filosofien ja kulttuurikriitikkojen piirissä. Siinä luovutaan ihmisen erityisaseman korostamisesta ja palautetaan ihminen muiden luontokappaleiden joukkoon. Posthumanismi suhtautuu epäillen järjen kaikkivoipaisuuteen, vastoin valistuksen perintöä. Posthumanismiin liittyy myös transhumanismi, joka hyväksyy ihmisen kehon ja mielen parantelun teknologian keinoin. Posthumanismin taustafilosofiana on uusmaterialismi (jota sanotaan myös spekulatiiviseksi realismiksi, ks. Peter Gratton, Speculative Realism, Bloomsbury 2014). On helppo nähdä, että nämä ideat ovat vaikuttaneet Hararin ajatteluun.

Teknohumanismi ja dataismi ovat posthumanistisia ideologioita. Teknohumanismissa venytetään humanismia käsittämään myös ”kyborgit”, teknisesti parannellut ihmiset. Sen sijaan dataismi johtaa äärimuodossaan siihen, että älykkäät koneet syrjäyttävät ihmisen.

Hararin kirja maalaa eteemme negatiivisen utopian, dystopian. Harari itse välttää aika pitkälle tuomasta esiin posthumanismiin liittyviä vaaroja ja ongelmia. Pikemminkin hän antaa ymmärtää, että kehitys kohti posthumanismia on vääjäämätöntä. Kyseessä on kuitenkin skenaario, joka perustuu siihen, että tietyt mahdolliset kehityssuunnat vahvistuvat. Ihmiset voivat itse vaikuttaa siihen mihin kehitys johtaa. Harari ei kuitenkaan halua puhua niistä keinoista, joilla negatiivista kehitystä voidaan estää tai hidastaa. Voi olla, että hän ajattelee kirjansa ravistelevan ihmisiä ja saavaan heidät pohtimaan vakavasti tulevaisuutta ja siihen suhtautumista.

Toivon vakavasti että näin käy!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Parina viime viikkona Kalifornian San Franciscon Bay Arealla on ollut tavallista koleampaa – sään puolesta. Mutta nyt säätyyppi on muuttunut ja Kalifornian kuuluisa aurinko pääse lämmittämään pilvettömältä taivalta.

Mutta Piilaakson yllä on muitakin synkkiä pilviä, joista on oltava todella huolestunut. Nämä pilvet liittyvät teknologiayritysten piittaamattomuuteen ihmisten todellisista tarpeista ja oikeuksista. Kaksi aivan viimeaikaista tapahtumaa asettaa huolen todellisiin mittasuhteisiin.

 

Robottiautot tärmäyskurssilla

Uberin robottiauto törmäsi katua ylittävän naiseen Arizonassa viikko sitten ja tämä johti naisen kuolemaan myöhemmin sairaalassa. Uber joutui peruuttamaan useissa kaupungeissa käynnissä olevan robottiautojen kokeilun. Koko automaailma pelästyi ja Toyota ja moni muukin autonvalmista keskeytti vastaavat kokeilut. Onnettomuus herättää lukuisa kysymyksiä, joihin ei ole hyviä vastauksia.

Robottiautot ovat ns. autonomous vechicles, eli autoja joiden pitäisi kyetä ajamaan liikenteessä ilman kuljettajaa. Uberin kokeiluissa autossa pitää aina olla kuljettaja, joka kykenee tarvittaessa tarttumaan ohjaksiin ja esimerkiksi jarruttamaan. Sama periaate on muidenkin robottiautojen kehittäjillä kuten Teslalla, Waymolla ja Googlella.

Robottiautojen kehittäjät perustelevat robottiautojen tarvetta niiden turvallisuudella. Niiden pitäisi kyetä ajamaan liikenteessä paljon taitavammin kuin tavalliset kuljettajat. Ne noudattavat liikennesääntöjä ja tarkkailevat koko ajan liikennettä ja reagoivat sen mukaan. Arizonan tapauksessa tilanteen olisi pitänyt olla yksinkertainen ja selvä: nainen ylitti katua taluttaen pyörää ja kuljettaen kasseja. Hän oli jo ylittänyt kaksi tyhjää kaistaa mutta kolmannelta tuli Uberin auto ja törmäsi häneen. Liikennettä oli vähän ja ilma oli hyvä. Vaikka oli yö, niin periaatteessa tilanne oli mitä yksinkertaisin. Miksi auto ei pysähtynyt. Näkikö se naisen vai päättikö se olla pysähtymättä?

Autossa mukana oleva kuljettaja katsoi alaspäin, ei eteenpäin liikenteeseen. Joten ilmeisesti hän ei nähnyt katua ylittävää naista. Vielä emme tiedä yksityiskohtia, mutta niitä selvitetään liittovaltiota myöten. Auto itsessään keräsi koko ajan dataa, joten sen analyysi auttaa asian selvittämisessä.

Mutta ne isommat kysymykset liittyvät sekä Uberiin että koko robottiauto-bisnekseen. Uber on rynnimässä robottiautojen markkinoille, yhtenä tavoitteenaan tarjota kuljetuksia asiakkaille robottiautojen avulla. Monilla teknologiafirmoilla häämöttää edessään maailma, jossa robottiautot vievät ihmisiä paikasta toiseen eikä kuljettajia tarvita ollenkaan. Tässä on kyseessä satojen miljardien bisnekset.

Valtavat bisnekset mielessä yritykset ottavat isoja riskejä ja tekevät tämän turvallisuuden kustannuksella. Tätä kuolemantapausta ennenkin on sattunut kymmeniä pienempiä kolareita. Niissä syypää on kuitenkin yleensä muissa autoissa kuin robottiautoissa. Kerättyä tietoa ei ole kuinka hyvin robottiautot selviävät vaikeissa olosuhteissa kuten lumimyrskyissä, katutöiden keskellä tai huumeissa ajavien seassa.

Juuri kun tämä blogi oli julkaistu tuli uutinen, jonka mukaan Teslan automaattiohjauksesa oleva auto törmäsi kaiteeseen ja kuljettaja kuoli. Nyt robottiautoille on sattunut kaksi kuolemaan johtanutta onnettomuutta kahden viikon sisällä. Ollaanko tässä tuomassa markkinoille epäkypsää teknologiaa, joka vaarantaa ihmishenkiä?

On myös kysytty, kenet robottiautot on ohjelmoitu säästämään tilanteissa, joissa onnettomuutta ei voi välttää. Yleensä oletetaan, että robottiauto pyrkii suojelemaan autossa istuvia, ei kadulla liikkuvia ihmisiä. On kysyttävä, miten robottiauto tekee ratkaisevat päätökset ja haluammeko antaa niille oikeuden tehdä moraalisia valintoja.

Uber on tässä kuviossa muutenkin erikoisessa asemassa. Uber tunnetaan hyvin aggressiivisesta toiminnastaan ja piittaamattomuudestaan sekä lakeja että kuljettajia kohtaan. Uber kieltää olevansa työnaja ja tarjoavansa vain alustan kuljettajien ja asiakkaiden kohtaamiselle. Se ei ole kiinnostunut kuljettajien ajotaidosta tai sosiaaliturvasta. Bay Arealla kuljettajien keskituntipalkka on noin 5-6 dollaria, mikä on puolet minimipalkasta. Tämä ei ole reilua jakamistaloutta, ei varsinkin kuin Uber määrää maksut ja ottaa niistä oman siivunsa.

Uber edustaa parhaimmillaan Piilaaksoa vaivaavaa ylimielisyyttä, jota sanotaan ”disruptioksi”, eli murretaan vanha ja pistetään kaikki uusiksi. Disruptiossa ei mietitä sitä, mitä hyötyä tästä on asiakkaille tai kansalaisille.

 

50 miljoonan amerikkalaisen tiedot politiikan välikappaleena

Vaikka tässä kokeessa kuolikin ihminen, niin vielä paljon vakavampi on Facebookin skandaali. Noin 50 miljoonan amerikkalaisen facebook kirjaukset päätyivät Cambridge Analytica nimisen politiikkaan keskittyvän konsulttiyrityksen haltuun. Nyttemmin Facebook on arvioinut, että jopa 87 miljoonan ihmiset profiilit ovat päätyneet Cambridge Analyticalle. Cambridge Analyticalla on läheiset yhteydet konservatiivisiin poliitikkoihin, kuten presidentti Trumpin uusimpaan ulkopoliittiseen neuvonantajaan John Boltoniin. Cambridge Analytican perustajiin kuuluu miljonääriperhe Mercer ja Trumpin äskeinen neuvonantaja Stephen K. Bannon. Ei tiedetä onko näitä tietoja annettu myös venäläisille hakkereille, jotka tekivät Facebookiin valetilejä ja suuntasivat kohdennettua viestintää miljoonille amerikkalaisille.

Cambridge Analytica on kehittänyt psykograafisen mallinnustekniikan, jolla voidaan konstruoida Facebook-käyttäjän profiili. Tätä käytetiin hyväksi Trumpin vaalikampanjassa siten, että näiden profiilien perusteelle ”sopiviin” henkilöihin kohdistettiin suoraan Facebookin kautta tai muita kanavia pitkin viestejä. Tästä käytetään nimitystä ”Microtargeting”.

Facebookin käyttäjiltä ei kysytty saako heidän tietojaan käyttää. Syystäkin tästä paljastuksesta on tullut iso skandaali, joka on vetänyt Facebookin osakkeita alaspäin. Nyt liittovaltio ja useat osavaltiot vaativat Facebookin toimitusjohtajalta Mark Zuckerbergiltä selvitystä näiden tietojen päätymisestä Cambridge Analytican haltuun ja ylipäätänsä käyttäjien yksityisyyden suojasta. Tietojen yksityisyyden suojasta on laadittu jo 2011 laki (settlement) ja nimenomaan Facebookin tekemistä yksityisyyden suojaa koskevista rikkomuksista vuosina 2008-2010. Nyt Facebookin epäillään rikkoneen tätä lakia. Huomattakoon, että Facebook on antanut tietoja tutkimuskäyttöön useille tahoille, mutta tämä on laillista, jos tietoja käytetään vain tutkimusaineistona, ei kaupallisiin ja poliittisiin tarkoituksiin.

Facebookin tietoja vuotaa ulos myös muiden yritysten applikaatioiden kautta, jotka käyttävät Facebookin tietoja. Facebook ei välttämättä tiedä, miten kolmannet osapuolet käyttävät saamiaan tietoja. Zuckerberg on luvannut täyden selvityksen kaikista applikaatioista, joilla on pääsy suureen määrään käyttäjien tietoja.

Zuckerberg on tunnustanut, että tässä on kyseessä iso särö luottamukselle ja pyytänyt anteeksi. Sen sijaan vielä ei tiedetä, aikooko hän mennä kongressin kuultavaksi. Fascebookin käyttäjät ovat kaikkialla maailmassa tyrmistyneitä näistä yksityisyyden loukkauksista. On jopa syntynyt vastaliike #DeleteFacebook, joka kehottaa deletoimaan oman Facebook-tilin. Vaikea sanoa, johtaako tämä mihinkään. Vaikka näitä väärinkäytöksi on tullut esiin koko Facebookin olemassaolon ajan vuodesta 2005 alkaen, käyttäjämäärät ovat kasvaneet: vuonna 2005 käyttäjiä oli yksi miljoona, vuonna 2012 yksi miljardi ja nyt yli kaksi miljardia.

Kannattaa muistaa, että Edward Snowdenin vuonna 2013 vuotamista tiedoista selvisi, että Kansallinen turvallisuusviranomainen oli kerännyt tietoa miljoonista amerikkalaisista mm. pääsemällä käsiksi Facebookin, Applen ja Googlen käyttäjätietoihin. Aivan äskettäin on tullut ilmi, että Yhdysvaltojen maahanmuuttoviranomainen (ICE) on käyttänyt Facebookin tietoja etsiäkseen maassa laittomasti olevia siirtolaisia ja karkottaakseen nämä maasta. Tässä käytetään hyväksi mm. IP-osoitteita, joista postauksia on tehty.

Tapaus Facebook antaa meille runsaasti ajattelemisen aihetta. Ensinnäkin muistettava, että monille teknologiayrityksille kuten Facebookille ja Googlelle käyttäjä on tuote eikä asiakas. Varsinaisia asiakkaita ovat yritykset, jotka mainostavat medioissa, tai kolmannet osapuolet, kuten applikaatioiden kehittäjät. Nyt psykograafinen profilointi tekee meidän persoonastamme tuotteen. Cambridge Analytica vakuutti sidosryhmiään sillä, että ohjelmistot tietävät jopa ihmisiä itseään paremmin minkälaisia he ovat.

Toiseksi sinänsä ylistetyt teknologiaan pohjautuvat ekosysteemit merkitsevät, että ihmisten datan ympärillä pörrää satoja ellei tuhansia yrityksiä, jotka yrittävät hyötyä tästä datasta. Kukaan ei hallitse sitä, mihin tämä datan louhiminen johtaa ja mitä tapahtuu yksityisyyden suojalle. Yksi tutkija sanoi, että tämä datan louhinnan edessä tuntee olevansa alaston. Tiedot sinusta voivat päätyä viranomaiselle, työnantajalle, pankille ja vakuutuslaitokselle, kauppiaalle tai rikolliselle.

Erityisesti nyt varoitetaan allekirjoittamasta mitään sovellusta Facebookin kautta. On muistettava, että sellaista asiaa, kuin ilmainen sovellus, ei ole olemassa. Sinä olet aina tuote.

Yksi hyvä tukos tätä skandaalista voi olla yksityisyyden suojaa kiristävä lainsäädäntö. Zuckerberg on viitannut euroolalaiseen lainsäädäntöön esikuvana myös Yhdysvalloille.

 

Techlash

Piilaakson ihmettä on ylistetty ja tutkittu (myös minä). Valtava hype on pyörinyt sen ympärillä aina 1990-luvulta alkaen. Yksi takaisku tuli vuonna 2000, kun teknologia start-upien kupla puhkesi ja lukuisat ihmiset menettivät sijoituksensa. Mutta siitä opittiin ja sen jälkeen vastaavia kuplia ei ole enää tullut.

Piilaakson yritykset voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. On globaalit suuret yritykset, kuten Apple, Google, Facebook, Intel jne. jotka työllistävät kymmeniä tuhansia ihmisiä ja joiden markkina-arvo on satoja miljardeja dollareita. Niillä on käytössään valtavat resurssit ja ne laajentuvat uusille markkinoille, kuten rabottiautoihin. Näillä yrityksillä on myös suuret resurssit vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Esimerkiksi Googlen lobbausbudjetti on Yhdysvaltojen suurin. Nämä yritykset myös rahoittavat niitä itseään tukevaa tutkimusta. Google käyttää satoja miljoona tutkimushankkeisiin, joissa arvovaltaiset tutkijat Berkeleystä ja Harvardista selvittävät onko Google monopoliasemassa, päätyen yleensä kielteiseen käsitykseen.

Nämä suuryritykset alkavat kärsiä siitä mitä on sanottu innovaattorin dilemmaksi eli että ne tulevat sokeiksi uusille mullistaville innovaatioilla, kun niillä menee hyvin. Uudet ideat syntyvät Piilaakson toisessa merkittävässä yritysryhmässä eli start-upeissa ja kasvuyrityksissä, jotka saavat rahoituksen pääomasijoittajilta. Useat kasvuyrityksistä ovat palvelujen tuottajia. Hyvänä esimerkkinä on San Franciscossa toimiva Dropbox, joka tuli äskettäin julkisesti noteeratuksi yritykseksi (IPO). Se keräsi markkinoilta osakemyynnillä noin 11 miljardin pääoman. Maallikolle on täysin mahdotonta käsittää kuinka tiedostoja välittävä yritys voi ikinä olla noin arvokas. Ei niinkään harvoin nämä arvostukset osoittautuvat tuulentuviksi, joiden romahtaessa pääomasijoittajat joutuvat nuolemaan näppejääm. Tällaisille korkealle arvostetuille start-upeille on oma nimityksensä yksisarvinen, Unicorn. Piilaaksossa on nyt noin 230 yksisarvista, joiden yhteenlaskettu markkina-arvo on 800 miljardia dollaria. Tähän ryhmään kuuluvat Uber, Airbnb ja Elon Muskin Space X. Tähän ryhmään odotetaan nousevan myös Spotify, jonka anti tulee julkiseksi huhtikuun alussa.

Start-upit ja yksisarviset ovat niitä yrityksiä, jotka murtavat markkinoita, eli tekevät disruption, mikä on ollut jo pitkään Piilaakson suosituimpia sanoja. Disruptiot leviävät usein sitä kautta, että isot jättiläiset ostavat ne markkinoilta. Esimerkiksi Facebook osti Whatsupin 19 miljardilla dollarilla muutamia vuosia sitten.

Nyt on alettu puhua teknologian backlashistä eli techlashistä, jolla viitataan teknologian mukanaan tuomiin ongelmiin, kuten yksityisyyden loukkauksiin. Mutta kyse on paljon muustakin. Teknologiayritysten tuottamat ratkaisut ja palvelut on tehty nimenomaan bisneksen näkökulmasta välittämättä siitä, kuinka ne loppujen lopuksi palvelevat ihmisten hyvää.

Tästä tekoäly on kuvaavaa esimerkki. Johtavat teknologiayritykset panostavat valtavasti tekoälyn kehittämiseen ja soveltamiseen. Lupaukset ovat mahtavia: sairauksien diagnoosia, turvallista liikennettä, rutiinitöiden automatisointia, terrorismin torjuntaa, älykkäitä kaupunkeja jne. Samalla tekoäly disruptoi kokonaisia ammatteja ja toimialoja (pankkitoiminta, media, hallinto, taksiliikenne) ja tuhannet ja tuhannet, jopa miljoonat ihmiset joutuvat työttömiksi lähiaikoina.  Psykograafinen profilointi tekee meidät läpinäkyviksi kaikenlaiselle diskriminaatiolle. Lisäksi tekoälyä ei rajoiteta vain koneoppimiseen vaan nyt kehitetään vahvaa tekoälyä, jonka päätöksentekokyky ylittää ihmisen kyvyt tehden ihmisen riippuvaksi tekoälystä. Syystäkin monet asiantuntijat ja tiedemiehet (kuten äsken kuollut Stephen Hawking ja sijoittaja ja Teslan kehittäjä Elon Musk) ovat varoittaneet vahvan tekoälyn vaaroista.

 

Kadonnut yhteishyvä

Berkeleyn professori Robert Reich analysoi kirjassaan The Common Good (2018) yleisen ilmapiirin muuttumista Yhdysvalloissa. Kirja alkaa puhuttelevalla esimerkillä sijoittaja Martin Shkrelistä, nuoresta miehestä, joka osasi käyttää hyväkseen Internettiin ja sijoitustoimintaan liittyviä hyötymismahdollisuuksia. Hän löi vetoa tiettyjen osakkeiden alentumisesta ja sitten käytti internetin keskustelusivustoja haukkuen härskisti näitä yrityksiä. Kun osakkeet halpenivat, hän voitti vetonsa. Myöhemmin hän perusti ja asettui toimitusjohtajaksi yritykseen, joka möi tiettyihin harvinaisiin sairauksiin tehoavaa lääkettä (Daraprim), jolle ei ole korvaa lääkettä. Hankittuaan oikeudet lääkkeeseen, hän nosti pillereiden hintaa 5000 prosentilla. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, mitä tämä kultapoju teki. Kun hänet pyydettiin kertomaan vuonna 2016 kongressin komitealle toiminnastaan ja erityisesti lääkkeen hinnan nostamisesta, hän kieltäytyi vastaamasta mihinkään kysymykseen. Hän kommentoi myöhemmin, että on vaikea hyväksyä, että nuo imbessillit edustavat ihmisiä. Juuri äsken Shkreli tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen.

Reich ottaa Shkrelin esiin edustamaan yhteisen hyvän kadottamista amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Tämä kehitys alkoi 1970-luvun lopulla, jolloin puhe yhteisestä hyvästä vaihtui vähitellen puheeksi omasta edusta. Taustalla vaikutti Ayn Randin yltiöyksilökeskeinen filosofia 1940-1950 luvuilta. Sen päivitti filosofi Robert Nozick vuonna 1974 julkaistussa teoksessa Anarchy, State and Utopia. 1970-luvun lopulla Randin filosofiasta tuli konservatiivien johtotähti, jota luettiin ahkerasti. Donald Trump on sanonut Randiä mielikirjoittajakseen ja useat Trumpin hallinnon virkailijat kuten Rex Tillerson and Mike Pompeo (CIA, nykyinen Trumpin valtiosihteeri) ovat ylistäneet Randiä.

Tarkoitukseni ei ole nyt puhua Trumpista vaan yhteishyvästä. Yhteishyvällä tarkoitetaan sellaista toimintaa ja sellaisia instituutioita, jotka palvelevat ja hyödyttävät koko yhteiskuntaa, ei vain yksityisiä ihmisiä. Yhteishyvä synnyttää luottamusta yhteiskuntaan. Yhteishyvä on meille Pohjoismaissa suhteellisen selvä asia, koska niiden palvelurakenne perustuu universalismiin ja päätöksenteko pohjautuu laajan vaikutusten arviointiin (ympäristö, tulonjako, tasa-arvo jne.).

Reichin mukaan myös Yhdysvalloissa yhteishyvä on ollut yhteiskunnallisen toiminnan keskiössä. Se on saanut erilaisen muodon kuin Pohjoismaissa, koska siinä on mukana paljon vapaaehtoisuutta ja hyväntekeväisyyttä. Reich nostaa esiin John Kennedyn kuuluisan puheen jossa hän sanoi, että älä kysy mitä maa voi tehdä sinun hyväksesi, vaan mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi.

Reich esittää uskomattoman listan asioita, joissa yhteishyvä on jäänyt yksilö- tai ryhmäetujen jalkoihin Yhdysvalloissa. Niistä hän analysoi tarkemmin kolmea tapausta.

1. Nixonin Watergate skandaali ja toimintamalli: tee mitä vain voittaaksesi politiikassa.
2. Jack Welch ja toimintamalli: tee mitä vain maksimoidaksesi voittoa.
3. Wall Streetin pääoman pelastaminen ja toimintamalli: tee mitä vain muuttaaksesi systeemiä eduksesi.

Jack Welch tuli GE:n toimitusjohtajaksi 1981 ja jättäessään yrityksen 2001 yrityksen arvo oli noussut 14 miljardista dollarista 400 miljardiin dollariin. Jackia ylistettiin ja ihailtiin koko bisnes-maailmassa, mutta ei työntekijöiden ja heidän perheidensä ja yhteisöjensä piirissä. ”Neutroni Jack” saavutti nämä tulokset irtosanomalla satojatuhansia työpaikkoja. Tässä oli puhtaimmillaan käytössä periaate, että johtajan tehtävänä on osakkeen arvon nostaminen. Hintana on melkein aina työntekijöiden irtisanomiset ja epäilyttävät yrityskaupat.

Wall Street eli yksityinen suurpääoma ja suuret yritykset ylipäätänsä (mm. energia-ala) on käyttänyt valtavasti dollareita ja lobbausta muuttaakseen lainsäädäntöä, niin että se suosii kyseisiä toimialoja ja pääomasijoittajia ja muuttaa pelin sääntöjä varakkaiden eduksi. Yksi muoto on vaikuttaminen siihen, että verotusta kevennetään omistajien eduksi. Samalla kansalaisten osuus tuloista on jatkuvasti pienentynyt. Keskivertoamerikkalaisen elintaso on polkenut vuosikymmeniä paikallaan. Samalla työpäivät ovat pidentyneet ja monet joutuvat tekemään useita töitä voidakseen elättää perheensä.

Reich vetoaa johtajiin muutoksen saamiseksi. Ei ole mitään pakkoa toimia osakkeen arvon maksimoimiseksi. Tämä tavoite omaksuttiin 1980-luvulla, mutta sitä ennen ajateltiin, että yritykset ovat vastuullisia kaikille sidostyhmille: omistajille, asiakkaille, työntekijöille, alihankkijoille, kumppaneille, yhteisölle jne. Tämä sama asenne pitää palauttaa ja se on täysin mahdollista, kuten Reich osoittaa esimerkein.

 

Tummat pilvet

Miksi puhun tässä yhteishyvästä ja Reichin kirjasta? Sen takia, että Piilaakson skandaalit ja väärinkäytökset johtuvat usein juuri siitä, että Piilaakson yritykset eivät ole kiinnostuneita yhteishyvästä. Piilaakson yritysten monet johtajat olivat nuoria perustaessaan yrityksensä (Google, Facebook). He uskoivat voivansa tehdä mitä tahansa. Monet julistivat tekevänsä hyvää ja muuttavansa maailman. Nämä nuoret miljonäärit kokivat, että he eivät ole mitään velkaa yhteiskunnalle ja että he tulevat toimeen ilman yhteiskunnan palveluja. Nyt kun näillä leijonilla on omia lapsia, puheet yhteiskunnan tarpeettomuudesta ovat hiljentyneet. Osa ei piitannut edes laista ja esimerkiksi osinkojen maksujen päivämääriä muutetiin jälkikäteen, jos se oli verotuksellisesti edullista. Halu rikastua motivoi enemmän kuin tehdä asioita oikein. Myös naisten asema Piilaaksossa on vaikea. Naisten osuus teknologiayritysten johdossa tai pääomasijoittajina on huomattavan vähäinen. Lisäksi seksuaalisen häirinnän tapauksi tulee jatkuvasti esiin.

Nyt sitten ollaan siinä tilanteessa, että yritysten kyky ottaa todelliset asiakkaat, käyttäjät, huomioon on heikkoa. Tätä ilmentää hyvin Facebookin skandaali. Voimme myös kysyä, eikö paljon mainostettu Piilaakson markkinaorientaatio tarkoita näille yrityksille panostamista sellaiseen teknologiaan ja palveluihin joka myy, riippumatta palvelujen tarpeellisuudesta tai yhteiskunnallisista vaikutuksista (impaktista). Elämysten tuottaminen ja viihteen tarjoaminen tuntuvat olevan parasta mitä teknologiayritykset kykenevät kuvittelemaan.

Valonpilkahduksena voidaan pitää Applen uudelleen virinnyttä kiinnostusta koulumaailmaa. Steve Jobsille koulut ja korkeakoulut olivat tärkeä kohderyhmä ja sinne myytiin suuri ovat Maceistä (minullakin on meneillään viides Macci). Myöhemmin Apple siirtyi massamarkkinoille ja isojen katteiden tuotteisiin kuten iPhone-puhelimiin. Google ja Microsoft ovat sen sijaan panostaneet luokkahuoneisiin tarkoitettuihin edullisiin kannettaviin ja tabletteihin ja saaneet aseman koulumaailmassa. Nyt Apple tarjoaa opettajille helppokäyttöisiä ohjelmistoja opetussovellusten tekemiseen. Pääasiallisena alustana toimivat iPadit, joiden hinnan voi olettaa alenevan.

Emme tiedä väistyvätkö tummat pilvet Piilaakson yltä. Jotkut arvioivat, että Piilaakso on nyt kukkulan huipulla ja sieltä pääsee vain alaspäin. Piilaakso maksaa myös kallista hintaa menestyksestään ja houkuttelevuudestaan. Asuntojen hinnat ovat aivan järkyttävän korkeita ja liikenneruuhkat ovat entisestään pahentuneet. Ulkomaisten osaajien rekrytointia haittaavat Trumpin hallinnon rajoitukset. Kauppasota Kiinan kanssa saattaa johtaa siihen, että juuri teknologia joutuu boikottilistalle.

Silti Piilaakson tarina ei ole ohi. Sen valtavat potentiat pitävät sitä vielä pitkään teknologian kehityksen kärjessä. Mutta voi olla, että parhaat sovellukset tehdään siellä, missä ihminen on vielä tärkeä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eduskunnan hyväksymä työttömiä koskeva aktiivimalli on herättänyt kovaa vastustusta ja ammattiyhdistykset ovat järjestämässä mielenosoituksia ja lakkoja. Kansalaisaloite kyseisen lain perumisesta on kerännyt yli 160.000 allekirjoitusta. Mistä on kysymys?

Aktiivimalli

Aktiivimallin mukaan työttömän työnhakijan on täyttävä kolmen kuukauden työttömyysjakson aikana ns. ”aktiivisuusedellytys”, muuten hän menettää seuraavan kolmen kuukauden työttömyyskorvauksesta 4,65 % eli yhden korvauspäivän kuukaudessa.

Aktiivisuusedellytys tarkoittaa, että säilyttääkseen työttömyysetuuden ennallaan työttömän työnhakijan on tarkastelujakson aikana joko

• tehtävä 18 tuntia palkkatyötä TAI
• ansaittava yritystoiminnassa yhteensä vähintään 23 prosenttia yrittäjän työssäoloehtoon vaaditusta kuukausiansiosta (vuonna 2018: 241 euroa) TAI
• oltava viisi päivää TE-toimiston työllistymistä edistävässä palvelussa,

Yhdistelmiä edellä mainituista aktiivisuuden osoittamisen tavoista ei voida laskea yhteen.

Aktiivimallin tavoitteena on lyhentää työttömyysjaksoja ja kannustaa työnhakijoita etsimään aktiivisesti työtä ja toimeentuloa. Suomessa työttömyysaste on siinä 7-8 % luokaa ja työllisyysaste (eli kuinka monta prosenttia työikäisistä on työssä) on noin 70 %. Nämä luvut ovat heikkoja, verrattuna moniin yhtä pitkälle teollistuneisiin maihin (esim. Saksa, Ruotsi, Tanska).

Aktiivimalli on omaksuttu Tanskasta, jossa se kuitenkin eroaa huomattavasti Suomen mallista.  Aktiivisuusehtona on työskentely neljässä kuukaudessa vähintään 148 tuntia (työttömyyskassan jäsen) tai 12 kuukaudessa 225 tuntia (toimeentulotuen saaja). Mallissa on velvoitteita osallistua aktiivitoimiin kuten koulutukseen, työharjoitteluun tai yleishyödyllisen työhön. Malli rankaisee passiivisia ja palkitsee aktiivisia työnhakijoita. Kutenkin merkittävin ero Suomen ja Tanskan tukijärjestelmässä on henkilökohtaisen tuen määrässä. Tanskassa on henkilökuntaa moninkertaisesti työttömien määrään suhteutettuna. Tämä takaa palvelun henkilökohtaisuuden. Juurit henkilökunnan lisäämisen pitäisi olla vaatimuslistan kärjessä!

Miksi vastustaa aktiivimallia?

Ammattiyhdistykset väittävät aktiivimallin heikentävän työttömän toimeentuloa. Kyllä, mutta ennen kuin ruvetaan puhumaan leikkauksista, on puhuttava niiden laukeamisesta. Aktiivisuusedellytysten täyttämiseen on varattu kolme kuukautta aikaa,  Niiden täyttäminen ei ole ylivoimaista, jos työnhakija ja työvoimaviranomaiset (TE keskukset) toimivat saumatta yhteen ja etsivät yhdessä työtä tai työllistymismahdollisuuksia. Onkin syytä tulkita aktiivisyysmalli, niin että se edellyttää aktiivisuutta sekä työttömältä että työvoimaviranomaisilta.

Aktiivimalli pienentää kyllä työttomyyskorvauksia.  Kelan maksama työttömyysetuus on nyt 32,4 € päivässä viideltä arkipäivältä. Jos aktiivisuusehto ei ole täyttynyt kolmeen kuukauteen, tästä vähennetään 4,65 % eli 1,5 € päivässä, joka tekee kuukaudessa juuri tuon 32,4 €. On lisäksi otettava huomioon, että jos nämä kolme kuukautta olivat työttömyyden alkua, niin karenssipäivä vähennetään kahdella eli työtön saa tuon 32,4 € kaksi kertaa, jolloin koko kolmelle kuukaudelle työttömyyspäivärahan menetys on 32,4 € yhteensä eli 10 € kuussa. On sekin menetys ja tuntuu työttömän kukkarossa, mutta emme voi  puhua työttömän toimeentulon dramaattisesta heikkenemistä. (Jos työttömyyskorvaus on isompi niin tietysti vähennys on euromääräisesti isompi.)

Jos työttömyys jatkuu eikä aktiivisuuehto tule täyteen seuraavallakaan kolmen kuukauden jaksolla, työttömyysetuus ei enää laske. Jos taas aktiivisuusehto toteutuu, päiväraha palaa normitasolleen.

Päivärahaleikkaukset eivät oli riittävä syy vastustaa aktiivimallia.

Todelliset syyt ovat muualla.

• Aktiivimalliin liittyy alueellisia ongelmia, jotka ovat todellisia. Kaikissa kunnissa ei ole tarjolla yhtä hyviä työllistymistä edistäviä palveluja eikä työpaikkoja. Tämä asettaa tietysti työnhakijat eriarvoiseen asemaan. Näenkin aktiivimallin ennen kaikkea haasteena työvoimatoimistoille, joiden on saatava lisää resursseja tulemaan työllistymistä. Silloin vaatimuksena pitäisi olla työvoimapalvelujen kehittäminen yhdenvertaisesti koko maassa.
• Työttömän työnhakijan kannalta aktiivimalli on parempi kuin edellinen tilanne. Tutkimukset osoittavat, että sanktioilla on selvästi työllistymistä edistävä vaikutus.  Jos tämä toimii myös aktiivimallin tapauksessa, niin voi odottaa entistä useamman työllistyvän. Mitä enemmän kontaktoi ja ottaa vastaa lyhytaikaisia työtehtäviä, sitä paremmat mahdollisuudet on saada pysyvääkin työtä.
• Aktivoiva vaikutus ei perustu uhkaan menettää 1,5 €:a euro päivässä. Joidenkin mukaan aktivointivaikutus tulee siitä, että näiden erilaisten aktiivisuusedellytysten täyttäminen on kovaa puuhaa ja sisältää paljon byrokratiaa ja paperisotaa. Tähän viittaa Heikki Pursiainen MustRead lehdessä julkaistussa artikkelissaan ”Palkitseminen on rankaisemista ja päinvastoin”. Etuuksia ei haluta jakaa ilman että niiden saaja tuntee itsensä kiusaantuneeksi tai jopa nöyryytetyksi. Näin ei tietystikään julkisesti sanota eikä saisi olla.
• Aktiivimalliin liittyy myös ideologisia aspekteja. On oikeistolaista ajatella, että työnhakijat ovat työttömiä omaa saamattomuuttaan ja laiskuuttaan. Jos ihmistä ei pakoteta tai tuupata hakemaan työtä, niin hän heittäytyy laiskaksi. On vasemmistolaista ajatella, että kaikki kyllä haluavat löytää töitä eikä kukaan halua jää pankolla makaamaan. Joten ”aktivointi” on loukkaus hyviä ihmisiä kohtaan. Totuus lienee kahden ääripään välissä:

kaikki ovat aktiivisia luonnostaan <-> ilman pakottamista työtön on passiivinen

Käytyäni läpi kaikki nämä näkökohdat, olen päätynyt siihen, että varsinainen syy aktiivimallin vastustamiseen on politiikka. Oppositio, erityisesti vasemmisto ja ammattiyhdistysliike on ollut alusta asti Sipilän hallitusta vastaan. Kaikki muistavat vielä kilpailukykysopimukseen liittyvät poliittiset manööverit, lakot ja mielenosoitukset. Pakkolait olivat viimeinen pisara, joka sai ammattiyhdysliikkeen varuilleen ja odottamaan vain sopivia tilaisuuksia nostaa porukkaa hallitusta vastaan. Nyt sellainen tilaisuus tuli kuin tarjottimella ja siihen tartuttiin.

Aktiivimallin vastustus hyödyttää poliittisesti ay-liikettä ja oppositiota mutta ei työtöntä.

Mitä tapahtuu perustulolle?

Aktiivimallin käyttöönoton yksi suurimmista ongelmista on, että sen periaate on täysin päinvastainen kuin perustulokokeilun. Perustulokokeilussahan kokeillaan vastikkeetonta tuloa ilman byrokratiaa. Perustulo kannustaa työn vastaanottamiseen, koska työpaikan saaminen ei pienennä perustuloa: työntekijä saa pitää sekä palkan että perustulon. Perustulo, joka on suuruudeltaan 560 € kuukaudessa, on verotonta tuloa.

Perustulokokeilussa on mukana 2000 satunnaisotannalla valittua työmarkkinatuella tai peruspäivärahalla olevaa 25-58 vuotiasta henkilöä. Kokeiluaika on vuodet 2017 ja 2018.

Ihmetystä herättää, että miksi aktiivimalli piti ajaa sisään kesken perustulokokeilua. Lain perusteluissa vedotaan suureen työttömyyteen ja arvioon, että aktiivimalli voisi lisätä työllisyyttä 5000-12000 tuhannella henkilöllä. Nyt kun talous elpyy nopeasti, työmarkkinat vetävät paremmin ja ihmiset työllistyvät joka tapauksessa ilman aktiivimalliakin.

Aktiivimallin paradoksi on siinä, että kun työpaikkoja avautuu, aktiivimallia ei tarvita, ja kun työpaikkoja ei ole tarjolla, aktiivimalli ei työllistä.

• Perustulon ihanneihminen on aktiivinen kansalainen, joka luo itse työtä, perustaa yrityksen, menee mukaan osuuskuntaan, myy palvelujaan verkossa, osallistuu vapaaehtoistyöhön jne.
• Aktiivimallin ihmiskuvassa taas ihmistä pitää tuupata aktiiviseksi ja rangaista passiivisuudesta.

Juuri näiden ihmiskuvien erilaisuus selittää miksi aktiivimalli ajettiin läpi vaikka perustulokokeilu on kesken. Korkeat valiontalouden virkamiehet ja asiantuntijat ovat eivät usko perustulon ihanneihmiseen ja haluavat siksi mitätöidä perustulokokeilut. Tämän takia mm. Sitralla on ollut vaikeuksia edistää perustuloon kohdistuvaa selvitys- ja kokeilutoimintaa.

Perustulon toteuttaminen tulorekisterin avulla

Tulorekisteri avaa aivan uudet mahdollisuudet toteuttaa perustulo reaaliaikaisesti ja mahdollisimman pienellä byrokratialla.

”Tulorekisteri on kansallinen sähköinen tietokanta. Se sisältää kattavat palkka-, eläke- ja etuustiedot yksilötasolla. Tiedon tuottajat ilmoittavat tiedot ansiotuloista tulorekisteriin reaaliaikaisesti ja maksukohtaisesti. Ensimmäisessä vaiheessa eli vuodesta 2019 lähtien tulorekisteriin ilmoitetaan palkkatiedot. Vuodesta 2020 alkaen ilmoitetaan myös eläke- ja etuustiedot.” https://www.vero.fi/tietoa-verohallinnosta/tietoa_verotuksest/tulorekisteri/

Pohdin perustulon toimintaa etuuksien saajan näkökulmasta ja päädyin seuraavaan malliin.

Hautamäen perustulomalli

Kansalaisen tulorekisteristä tarkistetaan joka kuukauden lopussa tulot. Jos nettotulot ovat alle tietyn rajan, sanokaamme 560 €, niin Kela siirtää erotuksen kansalaisen tilille kuun alussa. Tämä siirto on veroton. Tällöin tilillä on joka kuukauden alussa vähintään 560 €. Lopulliset verot lasketaan kuten nykyisinkin vuoden tietojen perusteella.

Tällainen superyksinkertainen malli ei mitenkään estä ketään ottamasta mitään työtä vastaan. Mitään pahoja kannustinloukkuja ei synny. Perustulo on tässä luonteeltaan tulotäydennys ja raja on luonteeltaan minimitulo. Perustulo luo taloudellista turvallisuutta, koska jokainen tietää, että tilillä tulee aina olemaan vähintään minimitulon verran rahaa – teki sitten työtä päivän tai viikon.

Perustulo ja yhteiskäyttöiset voimavarat (UBA)

Arvostelin äskeisessä blogissani perustuloa siitä, että se tuomitsee ihmisen köyhyyteen. Väitteeni on nostattanut myös vastaväitteitä. Ja kuten arvata saattaa ne ovat tulleet nimenomaan ihmisiltä, jotka ovat aktiivisia ja toimivat monilla rintamilla – taitelijoina, opettajina, pienyrittäjinä, käsityöläisinä jne. Juuri tällaisia henkilöitä edellä kuvaamani perustulomalli hyödyttää. Jos perustulo olisi käytössä, heidän aktiviteettejaan ei rajoittaisi pelko siitä, että tulot eivät joskus riitäkään toimeentuloon. Lisäksi tulotäydennys tulee tulorekisterin ansiosta reaaliaikaisesti, kun nykyään tukipäätöksiä joutuu odottamaan viikkokausia lompakko tyhjänä.

Mutta pointtini köyhyyteen tuomitsemisessa on, että perustulo (tai tulotäydennys) ei sinänsä sisällä motivoivia elementtejä, vaikka sisältääkin työntekoa helpottavia elementtejä. On siis varauduttava siihen, että osa ihmisistä saattaa heittäytyä elämään tulotäydennys-mekanismin varassa. Sen verran filosofilla täytyy olla uskoa ihmiseen, että tämä joukko ei ole kovin suuri.

Universal Basic Assets idea on kuitenkin paljon laajempi kysymys kuin sosiaalietuudet. Kysymys on niistä mahdollisuuksista, joita yhteiskunta antaa kansalaisille toimia aktiivisesti ja käyttää ja kehittää tietojaan ja osaamistaan. UBA merkitsee merkittävien yhteisten voimavarojan saattamista ihmisten käyttöön maksuttomasti tai nimellisellä korvauksella.

Jos ja kun vanhempi resurssipohjaisuus oli luonteeltaan fyysis-fiskaalista (maata, etuuksia), niin uudemman ajattelun tulee pohjautua immateriaalisiin voimavaroihin. Tällä viittaan pääsyyn tietoverkkoihin, osallistumista sosiaaliseen mediaan, edullisia sovelluksia (appeja), oikeutta käyttää yliopistojen dataa ja julkisia rekistereitä, mahdollisuus käyttää uusimpia digitaalisia työvälineitä jne. Jotta immateriaalisen voimavarat olisivat kaikkien käytössä, täytyy ihmisten valmiuksia toimia digitaalisessa maailmassa voimakkaasti lisätä. Jos ja kun aktiivimallinkin työllistymistä tukevia palveluja kehitetään, niin digitaalisten kyvykkyyksien kehittämisen tulisi olla sielläkin etusijalla.

 

Suomessa tiedepolitiikka on jäänyt tutkimus- ja innovaatiopolitiikan eristyneeksi saarekkeeksi. Kun TI-politiikalla pyritään uudistamaan yhteiskuntaa ja lisäämään sen kilpailukykyä, tiedepolitiikassa on kannettu huolta akateemisen tutkimuksen tasosta, ei sen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Vaikka tieteen suuri merkitys yhteiskunnalle on periaatteessa myönnetty, vaikuttavuuden lisäämiseksi ei ole tehty merkittäviä uudistuksia.

Mutta nyt näyttää siltä, että edessä on tiedepolitiikan ”vaikuttavuuskäänne” (impact turn). Tulin tähän johtopäätökseen, kun osallistuin Lundin ylipiston tutkijoiden ja Vinnovan edustajien vierailuun TEM:ssä elo-syyskuun vaihteessa. Se tarjosi erinomaisen tilaisuuden tutustua Ruotsin tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan ja vertailla sitä Suomessa käynnissä oleviin uudistuksiin. Molemmissa maissa on tehty ja tehdään parhaillaan merkittäviä uudistuksia korkeakoulujärjestelmässä ja yliopistojen tehtäviä arvioidaan uudelleen. Kummankin maan innovaatiopolitiikkaa on juuri arvioitu. OECD:n maaraportti ilmestyi Ruotsissa viime vuonna ja Suomessa tänä vuonna. Niissä on paljon samansuuntaisia suosituksia painottaen yliopistojen tutkimuksen laadun turvaamista mutta myös yliopistojen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen voimistamista.

Ruotsissa hyväksyttiin viime vuonna uusi Tutkimus- ja innovaatiolaki, joka perään kuuluttaa yhteistyötä yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemissa. Tämän lain seurauksena Ruotsissa on käynnistetty uusi Innovaatiokumppanuus-ohjelma ja jo aiemmin aloitettua Strategista innovaatio-ohjelmaa jatketaan. Ruotsin uusia linjauksia perustellaan viitaten järjestelmämuutoksen (innovation for system transition) tarpeeseen ja käsitteeseen. Kansallisen innovaatiojärjestelmän käsitettä ei enää käytetä. Uudessa ajattelussa painotetaan tieteen ja teknologian käyttöä yhteiskunnallisten tarpeiden kohtaamisessa sekä kestävän kehityksen että yhteiskunnallisen eroarvoisuuden ongelmien ratkaisemisessa.

Suomen TI-politiikan taustalla on kymmenen vuotta jatkunut taantuma, joka on vasta nyt helpottamassa. Meillä on suuri tarve lisätä talouskasvua ja parantaa työllisyyttä. Hallituksen kasvuagendan mukaisesti TI-politiikkaa ollaan uudistamassa. Tutkimus- ja innovaationeuvosto on viimeistelemässä TI-politiikalle visiota ja tiekarttaa, jota on valmisteltu laaja-alaisesti ja avoimesti. Tämän vision mukaan Suomi on paras ja osaavin innovaatio- ja kokeiluympäristö. Tätä varten on kehitettävä ”osaamisalustoja ja kasvuekosysteemejä”. Kannattaa panna merkille kokeiluympäristön tuominen visiotasolle. Samaan aikaan valmistuu OKM:n vetämänä koulutuksen ja tutkimuksen visio 2030. Tämän vision laatimiseen ovat myös korkeakoulut osallistuneet. Siinä korostetaan parempaa laatua, suurempaa vaikuttavuutta ja kansainvälistä kilpailukykyä. Visiotyössä on kannettu huolta yhteiskunnan tarvitseman osaamisen ja asiantuntemuksen turvaamisesta.

Hallitus on tänä keväänä tehnyt merkittäviä rahoitusratkaisuja, joilla edistetään ylipistojen ja elinkeinoelämän yhteistyötä. Suomen Akatemia käynnistää Lippulaiva-ohjelman, jonka tavoitteena on yhdistää huippututkimus ja tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tavalla, joka ei ole ollut tyypillistä Akatemian hankkeille. Tekesin ja Finpron yhdistäminen Business Finlandiksi vuoden 2018 alusta on suuri rakenteellinen uudistus. Molempien organisaatioiden tehtävät ja osaaminen täydentävät toisiaan. Samalla uudistetaan yliopistoille suunnattua rahoitusta avaamalla kaksi uutta instrumenttia. Co-creation on tarkoitettu tukemaan tutkimusideoiden kehittämistä yhdessä yritysten kanssa. Co-innovation rahoituksella tuetaan tutkimusorganisaatioiden ja yritysten ratkaisujen yhteiskehittämistä ja niiden kaupallistamista. Molemmissa instrumenteissa yliopistoilta vaaditaan todellista yhteistyötä yritysten kanssa. Menestykselliseksi osoittautunutta Tutkimusideoista uutta tietoa ja liiketoimintaa (TUTL) rahoitusta jatketaan. Käytännössä Tekes ei enää rahoita yliopistojen omia tutkimushankkeita.

Tekesin uudet rahoitusinstrumentit kannustavat yliopistoja yhteisluomiseen yritysten kanssa. Lineaarinen teknologian siirtämisen malli ei enää toimi olosuhteissa, joissa yritykset kohtaavat täysin uusia, monimutkaisia ongelmia. Niihin ei tutkijoilla ole tarjota valmiita ratkaisuja. Yhteisluomisessa tutkijat ratkovat yhdessä yritysten kanssa ongelmia. Tätä toimintamallia on menestyksellä kokeiltu tänä keväänä Helsingin yliopiston kehittämishankkeessa. Toimintamallin omaksuminen on iso haaste tutkijoille, mutta yhä useammat ovat halukkaita yhteistyöhön, ei vähiten sen takia että oman tutkimuksen hyödyllisyys motivoi myös tutkijoita.

Sekä Ruotsin että Suomen viimeaikaisten reformien ja ohjelmien näkökulmasta ei voi pitää liioiteltuna puhetta yliopistojärjestelmässä tapahtuvasta ”vaikuttavuuskäänteestä”. Yliopistojen menestys ei ole enää kiinni vain huippututkimuksesta vaan myös niiden kyvystä ratkaista isoja haasteita ja tukea yhteiskunnan uudistumista. Tutkimus ei voi tapahtua ”norsunluutornissa” vaan elävässä vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa kohdaten sen ongelmat. Yliopistojen budjettirahoituksessa ei vaikuttavuudella ole vielä painoarvoa, mutta yliopistojen strategioissa vaikuttavuus on jo vahvasti esillä. Vaikuttavuuskäännöksen toteutuminen edellyttää nyt yliopistoilta uudenlaista ajattelua ja kaikkien tehtävien tasapainoista kehittämistä – mukaan lukien ”kolmaskin” tehtävä.

‘Totuuden jälkeisestä ajasta’ on tullut yksi julkisen keskustelun kuumimmista aiheista. Sillä tarkoitetaan sitä, että tosiasioista ei enää välitetä, jos ne sattuvat olemaan omien mielipiteiden vastaisia. Ilmiö ei ole sinänsä mitenkään uusi, mutta nyt siitä näyttää tulleen politiikan uusi normi, ainakin Trumpin Yhdysvalloissa. Jos poliitikko jää kiinni tosiasioiden kieltämisestä, niin hän voi vedota siihen, että esitti vain ”vaihtoehtoisen faktan”.

Filosofian osa tässä keskustelussa on kiintoisa. Kuten kulttuuritoimittaja Jussi Ahlroth toteaa Helsingin sanomien lauantaiesseessä 20.5.2017, filosofeja ja etenkin postmodernismia on ruvettu syyttämään ’totuuden jälkeisen ajan’ vahvistumisesta. Tässä kritiikin kohteena on relativismi, jonka katsotaan olevan kaiken pahan alku ja juuri.

Filosofialla on tuskin mitään tekemistä ’totuuden jälkeisen ajan’ syntymisen kanssa. Kyllä sen taustalla ovat julkisuudessa ja politiikassa tapahtuneet muutokset, joista merkittävin on populismin vahvistuminen. Toinen, populisminkin takana olevat tekijä on sosiaalisen median vaikutusvallan kasvaminen. Hyvinkin toispuoliset viestit leviävät nopeasti ja niitä toistetaan ja kierrätetään erilaisissa verkostoissa. Syntyy kuplia, kaikukammioita, joissa oma ääni kaikuu ja tukahduttaa muut äänet.

Monet ovat hämmentyneitä ’totuuden jälkeisen ajan’ ilmiöistä ja kaipaavat analyysiä siitä, mitä tieto ja totuus oikein ovat. Nämä ovat keskeisiä filosofisia käsitteitä, joten nyt filosofien on astuttava esiin. Olen jo pitkään tutkinut tietoteoriaa ja saanut nyt valmiiksi relativismia käsittelevän kirjan käsikirjoituksen. Teen tämän blogin kirjani pohjalta.

Totuus ei ole leimakirves

’Totuuden jälkeistä aikaa’ on kritisoitu siitä, että se kieltää objektiivisen totuuden merkityksen. Siksi monet filosofit ovat vedonneet tieto-opilliseen realismiin, jonka mukaan totuus on väitteiden ja objektiivisen todellisuuden yhdenmukaisuutta. Tämä sinänsä ymmärrettävä oppi on kuitenkin problemaattinen, koska todellisuus ei ole annettuna, sellaisenaan vaan aina tulkittuna kielemme ja käsitejärjestelmiemme kautta.

Sinänsä olen samaa mieltä realistien kanssa siitä, että totuus kertoo miten asiat todellisuudessa ovat. Tämä määritelmä tarkoittaa, että mielipiteet eivät käy sellaisenaan totuudesta. Kuitenkaan meillä ei ole mitään yksinkertaista keinoa erottaa totuudet epätotuuksista. Emme esimerkiksi täydellä varmuudella tiedä, onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama. Hyvin monissa asioissa voimme erehtyä tai olla väärässä. Totuus ei ole leimakirves, jolla voidaan mekaanisesti leimata jotkut väitteet totuuksiksi ja jotkut epätotuuksiksi.

Asiaa mutkistaa vielä uskomusten relatiivisuus. Samoja ilmiöitä voidaan tarkastella hyvin monista erilaisista näkökulmista. Jokainen näkökulma nostaa tarkastelun kohteeksi jonkin ilmiöön liittyvän aspektin. Riippuen näkökulmista ja aspekteista saadaan esiin hyvinkin erilaisia kuvauksia. Jokainen näkökulma antaa vain osittaisen kuvan maailmasta. Enkä usko että olisi olemassa universaalinen näkökulma, josta kaikkia asiat paljastuisivat.

Esimerkiksi SOTE-uudistusta voidaan tarkastella palvelutarjonnan, kustannusten, markkinoiden, syrjäytymisen tai terveyserojen kannalta. Jokainen näkökulma tuo esiin erilaisia piirteitä ja ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen, kuinka suhtaudutaan SOTE-uudistukseen. Siitä ei ole olemassa neutraalia kuvausta.

Joka asiaan löytyy aina useita perusteltuja näkökulmia. Puhe absoluuttisista tai universaalisista totuuksista on perusteetonta. Relativismilla tarkoitetaan juuri sellaista filosofista kantaa, jonka mukaan jokainen totuus on aina suhteessa johonkin näkökulmaan, ei todellisuuteen sinänsä.

Näkökulmarelativismi korostaa, että näkökulmia voidaan verrata keskenään erilaisilla kriteereillä. Riippuen tavoitteista ja intresseistä, jotkut näkökulmat ovat parempia, hedelmällisempiä ja luotettavimpia kuin toiset. Tällaista näkökulmarelativismia ei pidä sotkea äärirelativismiin, jonka mukaan kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia, jolloin totuus menettää täysin merkityksensä.

 

Objektiivinen tiedonvälitys näkökulmien paineessa

Media joutuu helposti ojasta allikkoon taistellessaan valeuutisia vastaan; se asettuu puolustamaan objektiivista tiedonvälitystä ymmärtämättä totuuden moninaisuutta. Kuvaavan esimerkin totuuskäsitteen yksinkertaisesta käytöstä antavat Yleisradion ohjelmajohtajan Atte Jääskeläisen linjapuheet yleisradion riippumattomuutta koskevassa televisiokeskustelussa. Jääskeläisen mukaan uutisoinnin ainoa kriteeri on totuudenmukaisuus. Tämä kriteeri voidaan lukea kahdella tavalla. Joko se tarkoittaa että

• uutisoinnissa ei saa puhua vastoin totuutta tai
• totuus on yksikäsitteiden asia.

Ensimmäiseen tulkintaan on helppo yhtyä, kun se ymmärretään niin, että uutisoinnissa ei saa missään tapauksessa puhua vastoin sitä mitä asiasta tiedetään. Silloin nimittäin valehdellaan ja valehtelu on ehdottoman tuhoisaa medialle.

Mutta jos kriteeri tarkoittaa, että totuus on jotenkin itsestään selvä asia, niin silloin totuus onkin muuttunut leimasimeksi, jolla yksinkertaisesti torjutaan erilaisista näkökulmista nousevat tulkinnat. Näkökulmarelativismin mukaan jokaisella asialla on monta puolta ja toimituksen on pyrittävä näkemään nämä erilaiset aspektit ja valittava sieltä tärkeimmät. Juuri tätä tekivät ne toimittajat, jotka uutisoivat pääministeri Sipilän sukulaisten Terrafame-bisneksistä. He eivät poikenneet totuudesta, mutta toivat esiin pääministerille ikävän näkökulman. Eikö näin kriittisen median tulekin toimia?

Objektiivinen tieto on yhteisöllistä

Totuuden rinnalla toinen kiistelty asia on tiedon luonne. Kreikkalainen filosofi Platon luonnehti aikoinaan tietoa todenmukaiseksi ja hyvin perustelluksi uskomukseksi. Niin vakuuttava kuin tämä tiedon määritelmä onkin, sen ongelma on nimenomaan todenmukaisuus. Tietoteorian yksi perusteesi on perusteltavuuden ja totuudenmukaisuuden eroavuus. Tiedon välttämätön ehto on perusteltavuus, mutta entä todenmukaisuus?

Perustelut ovat tietysti aikaan ja paikkaan sidottuja. Ennen Galileita uskottiin, että aurinko kiertää maata ja sille oli silloin perusteluna arkipäiväinen havaintokokemus. Nyt tiedämme, että maa kiertää aurinkoa ja että vanha tieto ei pidä paikkansa. Jos liitämme totuusvaateen tietoon, niin tästä seuraa se paradoksi, että emme tiedä mitä tiedämme, koska merkittävä osa tietoamme voi olla epätotta tai osoittautua sellaiseksi myöhemmin.

Mielestäni on tarkoituksenmukaista määritellä tieto uskomukseksi, jolle meillä on yhteisössä hyvät perustelut. Tämä määritelmä sopii erinomaisesti tieteelliseen tietoon. Tieteellinen tieto muodostuu tiedeyhteisön tieteellisen menetelmän avulla saavutetuista ja yhdessä hyväksytyistä uskomuksista. Tieteellinen tieto on siten historiaan sidottu ja usein se osoittautuu epätodeksi ja muuttuu. Aikoinaan tieteessä uskottiin flogistoniin ja eetteriin, mutta nykyisessä luonnontieteessä näillä ei ole mitään sijaa.

Usein julkisessa keskustelussa ’totuuden jälkeisestä ajasta’ annetaan sellainen kuva, että tieteellinen tieto olisi yksinkäsitteisesti todettavissa. Kuitenkaan ei ole olemassa tieteellisten totuuksien yksinkertaista tunnistuskeinoa. Tieteessä on hyvin paljon erilaisia lähestymistapoja, teorioita, paradigmoja, jotka johtavat erilaisiin ja jopa keskenään ristiriitaisiin tuloksiin. Tunnettuja esimerkkejä ovat ekonomistien analyysit talouskasvun, inflaation ja työttömyyden syistä. Vastaavaa variaatiota on esimerkiksi ravintotieteessä ja metsäntutkimuksessa. Alalla kuin alalla näyttää olevan kilpailevia koulukuntia, jotka eivät missään tapauksessa hyväksy toistensa lähestymistapoja.

Tieteellisen menetelmän yleisiä tunnusmerkkejä ovat kriittisyys, avoimuus, toistettavuus jne. Ne ovat hyviä siinä mielessä, että sellaiset tutkimukset karsiutuvat, jotka eivät kestä kritiikki, joille löytyy vastaesimerkkejä tai jotka eivät ole hedelmällisiä tieteen etenemisen kannalta. Parhaiten tiede etenee, kun se on tietoinen käyttämistään näkökulmista ja pyrkii antamaan mahdollisimman laajan kokonaiskuvan ilmiöistä. Tieteellisen menetelmän ansiosta tieteeseen kannattaa luottaa enemmän kuin esimerkiksi ns. kokemusasiantuntijoiden tai näkijöiden tietoon. Vaikka tiede on erehtyväistä ja näkökulmasidonnaista, niin silti tiedeyhteisössä vallitsee monista tärkeistä kysymyksistä konsensus, joka on paras mahdollinen veto totuuden puolesta.

Median kriittinen lukeminen

Media on yhä useammalle se kanava, jota kautta uutta tietoa hankitaan. Aikaisemmin, sanokaamme vielä 70-ja 80-luvuilla asiantuntijoilla oli auktoriteettia ja heitä kuunneltiin. Tämä auktoriteetti alkoi murtua 90-luvulla ja tämän ilmiön puki filosofiseen muotoon postmodernismi. Sen vahvuutena oli relativismin puolustus mutta heikkoutena kaikkien näkökulmien pitäminen yhtä hyvinä. Uudempi relativismi nimenomaan korostaa näkökulmien vertailemista ja punnitsemista. Tällä tiellä on nyt edettävä.

Kriittinen relativismi korostaa mediassa esitettyjen väitteiden takana olevien näkökulmien tunnistamista ja kriittistä tarkastelua. Tyypillisesti mediassa esitetään väitteitä ja tulkintoja asioista kertomatta tai edes ajattelematta, mistä näkökulmasta väitteet esitetään. Näkökulmaisuus ei itsessään ole ongelma, koska näkökulmavapaita väitteitä ei ole. Ongelma on oman näkökulman kapeus ja muiden näkökulmien kieltäminen. Tästä syntyvät median kuplat.

Mistä sitten johtuu, että mitä uskomattomimmat väitteet leviävät ja oma mielipide asetetaan tosiasioiden edelle? Lukuisista selityksistä nostan esiin pari. Individualismi tuntuu vahvistuvan ja sehän johtaa korostamaan minän erinomaisuutta. Helposti ajaudutaan pitämään omia mielipiteitä erehtymättöminä ja muiden mielipiteitä tyhminä.

Toinen selitys on median avaama valtavan moninainen maailma, jossa on loputtomasti erilaisuutta. Monelle kokemus erilaisuudesta on hämmentävää ja pelottavaa. Tulee houkutus turvautua yhteen totuuteen ja torjua muut totuudet eli luoda keinotekoinen homogeeninen maailma sulkemalla toisinajattelijat ulos omasta kuplasta.

Keskeinen keino torjua ’totuuden jälkeistä aikaa’ on opettaa kriittistä medialukutaitoa. Kaikkien on ymmärrettävä, että maailmassa on monenlaisia ihmisiä ja monenlaisia mielipiteitä kaikista kysymyksistä. Meidän on opittava tunnistamaan ja punnitsemaan erilaisia näkökulmia. Kukaan ei voi esiintyä ehdottoman totuuden vaatein.

Kysymykseen mikä on totta, ei ole yksinkertaista vastausta. Jokaisella yhteisöllä on oma käsityksensä ”faktoista”, mutta jotkut käsityksen ovat selvästi luotettavampia kuin toiset. Mediassa on paljon valeuutisia, tietoista valehtelua ja suurta tietämättömyyttä. Media kykenee myös kamppailemaan faktojen vääristämistä vastaan erilaisilla faktojen tarkistusohjelmilla. Vaikka ne eivät voikaan tuottaa lopullisia totuuksia, ne antavat kuitenkin suhteellisen luotettavaa tietoa, johon voidaan verrata ”vaihtoehtoisia” faktoja.

Lopuksi

Totuuden jälkeisen ajan paradoksi on siinä, että vaikka absoluuttisia totuuksia ei olekaan, niin silti totuutena tarjottavat väitteet ovat eriarvoisia. Toiset perustuvat tutkimukseen ja dataan, kun taas toiset ovat pelkkiä mielipiteitä tai suoranaisia valheita. Mitään yksinkertaista totuuden tunnistamismenetelmää ei ole käytössä. Siksi jokaisen on opittava lukemaan mediaa kriittisesti ja punnitsemaan erilaisia näkökulmia. Paluuta homogeeniseen maailmaan ei ole.

Hallituksen linjausten kestämättömät premissit

Harvoin saa nähdä niin huteralla pohjalla olevia päätöksiä kuin Sipilän hallituksen puoliväliriihen päätökset. Puoliväliriiheen kohdistui suuret odotukset, mutta pettymys on ollut vielä suurempaa. Hallitus on asetanut tavoitteekseen nostaa työllisyysasteen 72 prosenttiin ja katkaista velkaantumiskierteen. Tämä tarkoittaisi vähintään 100.000 uuden työpaikan luomista hallituskauden loppuun mennessä. Ekonomistit ovat laskeneet, että näihin tavoitteisiin pääsemiseksi tulisi talouskasvun olla vähintään 2,5 prosenttia vuodessa. Hallituksen päätökset on tehty olettaen, että kasvu olisi tuo 2,5 prosenttia.

Tuskin oli muste kuivunut hallituksen päätöksistä, kun valtionavarainministeriö esitti arvionaan, että bruttokansantuotteen kasvu tulee olemaan noin 1,2 % kahtena seuraavana vuotena. Tämä tarkoittaa, että hallituksen tavoitteet eivät tule missään tapauksessa toteutumaan. Tähän nähden puoliväliriihen päätökset työllisyyden edistämiseksi ovat täysin riittämättömiä.

Konkreettisimpiin päätöksiin kuuluu varhaiskasvatusmaksujen pienentäminen, jonka vaikutukseksi on arvioitu noin 4000 työpaikan syntyminen. Tämä ei avaudu aivan heti, mutta ilmeisesti ajatellaan, että pienipalkkaisia töitä kannattaa ottaa vastaan, kun päivähoitomaksuja ei tule tai ne ovat vähäisiä. Mutta tavoitehan on 100.000 työpaikkaa! Mistä saadaan loput 96.000 työpaikkaa? Tähän kannattaa verrata Uudenmaan autotehtaan ilmoitusta 2000 uuden työntekijän palkkaamisesta.

Talouskasvu politiikan tabuna

Suomessa vallitsee poliittinen konsensus siitä, että maamme suurimmat ongelmat ratkaistaan talouskasvulla. Tätä ovat toistaneet toistamistaan ”talousviisaat”. Viesti on mennyt hyvin perille. Mutta tässä ajatuksessa on fundamentaalinen ongelma ja se on oletus, että elämme edelleen ”teollisessa ajassa”. Siihen kuuluu mm. vientiteollisuuden kustannusten alentaminen (energia, kuljetukset) ja palkkakehityksen sitominen vientiteollisuuden maksukykyyn (Suomen malli).

Demoksen ja Sitran yhteisessä raportissa Uuden ajan työ ja toimeentulo olemme (minä, Juha Leppänen, Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen) esittäneet toisenlaisen mallin, jonka mukaan Suomessa ja länsimaissa on siirrytty digitalisaation aikakauteen. Siinä työn tuotavuutta nostetaan harppauksenomaisesti automaatiolla, roboteilla ja tekoälysovelluksilla. Tämä kehitys koskee kaikkia toimialoja teollisuudesta liikenteeseen, kauppaan ja palveluihin. Mikä tärkeintä, arvonmuodostus tapahtuu globaaleissa verkostoissa, joissa vallitsee pitkälle viety erikoistuminen ja työnjako. Olemme ottaneet vasta ensimmäiset askeleet tähän suuntaan.

Ratkaisevaa on miten tässä kuvattu digitalisaatio muuttaa työllisyyttä. On selvää, että perinteisiä työpaikkoja häviää massiivisesti. On puhuttu jopa 200.000 rutiiniluonteisen työpaikan häviämisestä muutaman lähivuoden aikana. Tämä tarkoittaa, että hallituksen tavoite 72 prosentin työllisyysasteesta karkaa raketin nopeudella turhien toiveiden avaruuteen.

Raportissamme nostamme aktiivisen kansalaisuuden etualalle. Tulevaisuudessa toimeentulo pohjautuu entistä enemmän yhdessä tekemiseen ja oman osaamisen kehittämiseen. Uudet digitaaliset alusta tarjoavat vaihdantapaikan ja markkinan omalle osaamiselle. Koska verkon kautta markkinat ovat globaaleja, kaikenlaiselle osaamiselle löytyy kysyntää. Ei ole mitään syytä vaipua toivottomuuteen, vaikka tavallisia työsuhteita ei enää ole tarjolla yhtä paljon kuin nykyään. Mutta ilman muuta kansalaiset tarvitsevat tukea.

Monet tutkijat ovat nostaneet perustulon keskeiseksi itsensä työllistäjien tukimuodoksi. Perustulon toteuttaminen olisi nyt ollut hallituksen suurimpia läpimurron paikkoja. Hallitus toki kokeilee perustuloa, mutta nyt tulee sellainen vaikutelma, että kokeilulla ei haluta edistää perustuloa vaan lykätä sitä koskeva päätöksenteko yli vaalien. Lisäksi kokeilun tuloksia on helppo kritisoida ja vetäytyä niistä. Perustulon sijaan hallitus haluaa kiristää sosiaaliturvaa saadakseen passivoituneet työttömät hakemaan työtä. Tätä sanotaan aktivoivaksi työllisyyspolitiikaksi.

Perustulo on vain yksi osa ehdotuksiamme. Yhtä merkittävää on panostaa kansalaisten osaamiseen ja tukea verkkoon pääsyä ja siellä toimimista. Tässä suhteessa hallituksella on oikeansuuntaisiakin toimenpiteitä, kuten panostaminen ICT:n kehittämiseen ja ammatilliseen osaamiseen. Vaikka rutiinityöpaikkoja häviääkin, niin uusi teknologia synnyttää uusia työpaikkoja, mutta niiden osaamisvaatimukset ovat todella kovia. Edessä on pitkä epävarmuuden aika, jolloin talouskasvu saattaa olla vähäistä ja uusien työpaikkojen syntyminen hidasta. Juuri tällaisissa tilanteissa perustulo toimisi hyvin ja lisäisi luottamusta yhteiskuntaan.

Nykykulttuurin alasajoa

Puoliväliriihen ikävin seuraus oli Sampo Terhon nimittäminen kulttuuriministeriksi. Tämän täytyy olla shokki kulttuurin tekijöille, taidelaitoksille ja kulttuurin aktiiviselle yleisölle. Perussuomalaisilla ei ole varsinaista kulttuuripoliittista ohjelmaa, josta voisimme ennakoida mitä tuleman pitää. Sekä Timo Soini aikaisemmin ja nyt tuore kulttuuriministeri ovat ilmaisseet yhdensuuntaisesti arvostavansa kansakunnan identiteettiä rakentavaa kulttuuria. Perusuomalaiset suhtautuneet kielteisesti nykytaiteeseen ja moderniin taiteeseen.

Kuusi vuotta sitten perussuonalaiset linjasivat, että valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Silloisessa vaaliohjelmassa todettiin, että ’tekotaiteelliset postmodernit kokeilut’ olisi syytä jättää yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Perussuomalaisten asenteesta kulttuuriin saatiin näyttöä Guggenheim-museon rahoitusjupakassa. Keskustan Olli Rehn ja kokoomuksen Sanni Grahn-Laasonen olisivat olleet valmiita valtion osalta rahoittamaan Guggenheim-museota, mutta Timo Soini asettui tiukasti vastustamaan rahoitusta. Tämä oli merkittävin syistä, jotka johtivat loppujen lopuksi koko hankkeen kariutumiseen. On myös mahdollista, että perussuomalaiset tulkitsivat tiettyjen äänekkäiden kulttuuripiirien vastustuksen Guggenheim-museota kohtaan olevan linjassa oman konservatiivisen politiikkansa kanssa.

Ennuste ei ole kulttuurin kannalta hyvä. Kun perussuomalaisten on nyt osoitettava kannattajilleen olevansa sanojensa takana, niin on aivan oikeasti pelättävissä, että hallituksen kulttuuripolitiikka tulee olemaan hyvin konservatiivista ja kielteistä sekä nykytaidetta että valtion nykytaiteen museota kohtaan.

Tutkimus- ja kehitystoiminnan oudot uudistukset

Hallituksen päätökset vahvistaa tutkimus- ja kehitystoimintaa ansaitsevan erityisen huomion. Toimikautensa alussa hallitus teki veret seisauttavia supistuksia yliopistojen ja tutkimuslaitosten rahoitukseen ja leikkasi rajusti Tekesin määrärahoja. Monet yliopistot joutuivat irtisanomaan tutkijoita, jopa satoja. Erityisen rankasti säästöt rusikoivat Helsingin yliopistoa, joka on Suomen tieteen ”lippulaiva”, käyttääkseni hallituksen puoliväliriihen terminologiaa.

Nyt kun kaikki vähänkin järkevät ihmiset ovat arvostelleet hallitusta TKI-toiminnan leikkauksista, hallitus joutui tekemään korjausliikkeen. Nobel-palkinnon saanut ekonomisti Bengt Holmström pääsi esittämään kritiikkinsä leikkauksista jopa eduskuntaan.

Hallituksen päätökset ovat yleispiirteissään seuraavat. Suomen Akatemian myöntövaltuudet kasvavat yhteensä 50 miljoonaa euroa vuosina 2018-2019 ja Tekesin 70 miljoonaa euroa. Palautus on erityisen merkittävä Tekesille, joka menetti eniten hallituksen huomenlahjana. Lisäksi Akatemia ja Tekes saavat kumpikin 60 miljoona euroa pääomitukseen. Mutta näiden rahojen käyttötarkoitus on täysin hämärän peitossa, jopa ministeriöiden virkaatekeville valmistelijoille.

OKM:n tiedotteessa sanotaan

Suomen Akatemialle varataan vuosille 2018 ja 2019 määrärahavaltuutta yhteensä 50 miljoonaa euroa lippulaiva-tutkimuskeskittymien toteuttamiseen. Lippulaivat perustetaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteyteen. Lisäksi valtio varautuu osallistumaan lippulaiva-tutkimuskeskittymien rahoittamiseen ja kehittämiseen alkuvaiheessa 60 miljoonan euron pääomittamisella.

Rakenteita ja toimintatapoja uudistava [lippulaiva] ohjelma liittää yhteen parhaita osaajia ja toimijoita, joita luonnehtii korkea tieteellinen taso ja kansainvälisen kärjen tavoittelu. Ohjelmaan valitaan kansallisesti korkeatasoisimmat ja vaikuttavimmat tutkimusteema-alueet sekä niiden tieteellisiltä meriiteiltään vahvimmat tutkimusryhmät.

Lippulaivojen rahoitus perustuu tiukkaan vaikuttavuuden ja laadun arviointiin. Niillä on tiivis mutta joustava kytkentä kasvu- ja muiden alojen yrityksiin, joiden kanssa ne toimivat yhteistyössä.

Ryhdymme heti Suomen Akatemian ja yliopistojen kanssa valmistelemaan prosessia, joilla uudentyyppiset tutkimuksen huippuyksiköt (ns. lippulaivat) saadaan valittua ja toiminta käynnistymään, sanoo opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen.

Nyt siis lanseerataan huippuyksiköiden rinnalle uusia huippuyksiköitä, jotka tekevät korkeatasoista, kansainvälistä ja laadukasta tutkimustyötä. Ne eroavat kuitenkin nykyisistä huippuyksiköistä sen kautta niillä on ”joustava kytkentä kasvualojen yrityksiin” ja niillä toivotaan olevan suuri vaikuttavuus.

OKM on suhtautunut tähän asti hyvin penseästi vaikuttavuuden ottamiseen oman tarkastelunsa kohteeksi. Niin OKM:n kuin Suomen Akatemiankin hokema on ollut että ”hyvä tutkimus on vaikuttavaa”. Vaikuttavuuden edistämiseksi riittää, kun yliopistot tekevät huippututkimusta ja kouluttavat osaavia sukupolvia. Nyt sitten perustetaan uusia tutkimuskeskittymiä, joiden perustava kriteeri on vaikuttavuus yhteiskuntaan ja talouteen. Aikamoinen käännös!

Itsekin vaikuttavuuden puolesta puhuneena en halua suoralta kädeltä torjua tätä. Mutta on huolellisesti harkittava, miten tällaiset uudet tutkimusyksiköt tai keskittymät rakennetaan ja miten niihin pääsee mukaan. On muistettava, että nykyistenkin huippuyksikköjen rakentaminen on valtava työ. Lisäksi monet hyvät tutkijat hakevat strategisen tutkimuksen neuvoston määrärahoja, joissa painottuu myös huippututkimus ja vaikuttavuus. On selvää, että perustutkimukseen orientoituneet tutkija tulevat jyrkästi vastustamaan tätä lippulaivaohjelmaa, erityisesti siitä syystä, että lippulaivayksiköiden tehtävät ja teemat määrittää arvatenkin rahoittaja.
Lisäys 2.5. Yliopistojen vaikuttavuus on todella tärkeää maamme menestykselle. Vaikuttavuus vahvistuu sitä kautta, että kaikessa tutkimuksessa tunnistetaan niihin kytkeytyvät sovellusmahdollisuudet ja arvioidaan niiden kypsyyttä. Sen sijaan että tekisimme lippulaiva-yksikköjä, yliopistoissa on kehittävä toimintamalleja ja tukimuotoja jotka edesauttavat koko yliopistoa vahvistamaan yhteyksiä yhteiskuntaan ja elinkeinoelämään. Kyse ei ole vain kaupallistamisesta vaan laajemmin moniulotteisesta vuorovaikutuksesta yhteiskunnan kanssa. Teknologian ja tiedon siirtämisestä ollaan siirtymässä yhdessäluomiseen, jossa tutkijat ja tiedon soveltajat yhdessä ratkaisevat haastavia ongelmia. Jotta tällaiseen laajan rintaman vuorovaikutukseen päästäisiin, tulisi yliopistojen ulkoisessa (OKM) ja sisäisessä rahoituksessa ottaa huomioon vaikuttavuus ja kehittää sitä mittaavia indikaattoreita. Toistaiseksi OKM ei ole ollut kovin innokas kehittämään tällaisia indikaattoreita, vaikka niitä käytetään monissa maissa.

Hallituksen päätöksessä osoitetaan 60 miljoonaa euroa lippulaivatutkimuskeskittymien ”pääomittamiseen”. Tämä viimeistään saa kaikki ymmälle. Ovatko lippulaivakeskittymät joitain juridisia olioita, joilla voi olla pääomaa. Silloinhan niiden täytyy olla yliopistoista riippumattomia, koska yliopistolain mukaan vain koko yliopistolla voi olla tase ja omaa pääomaa. Suopea tulkinta ”pääomittamisesta” on, että siinä pääomitetaan niitä yliopistoja, joille tulee näitä lippulaiva-tutkimuskeskittymiä. Juristit saavat ratkaista, onko tällainen ”korvamerkitty” pääomittaminen yliopistojen autonomian mukaista.

Puoliväliriihen päätösten mukaisesti innovaatiorahoituskeskus Tekesille (Business Finland) osoitetaan lisävaltuuksia 70 miljoonaa euroa. Lisäksi Tekesiä varaudutaan pääomittamaan 60 miljoonalla eurolla.

TEM:n tiedotteen mukaan:

Tekesin pääomittamisella tuetaan yritysten, tutkimuslaitosten ja valtion yhteishankkeita, eli niin sanottuja kasvun moottoreita. Niillä tavoitellaan uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja 3–5 vuoden aikajänteellä.

Myös Finpro (Business Finland) saa lisärahoitusta yritysten kansainvälistymisen sekä matkailun edistämiseen yhteensä 50 miljoonaa euroa vuosille 2018–2019.

Näissä päätöksissä kummittelee tämä pääomittaminen. Ei kai Tekesiä voi pääomittaa. Varmaankin kyseessä on jonkinlaisten innovaatiokeskittymien perustaminen ja pääomittaminen, mistä Tekes vastaa. Epäselväksi jää, mitä nämä pääomitettavat innovaatiokeskittymät oikein voivat olla.

Itse olen puhunut jo vuosia innovaatiokeskittymistä, laajimmin Kaisa Oksasen kanssa kirjoittamassani raportissa Suuntana innovaatiokeskittymä vuodelta 2012. Meidän kantamme on, että innovaatiokeskittymät ovat innovaatioita tuottavia maailmanluokan ekosysteemejä. Ne eivät ole mitään organisaatioita tai instituutioita, joita voisi pääomittaa.

Kuntiin perustettiin 10-15 vuotta sitten erilaisia kehitysyhtiöitä, mutta monet niistä on jo lopetettu tehottomuuden takia. Ne olivat liian kaukana yritysten maailmasta eikä niillä ollut merkittäviä resursseja yritysten tukemiseen. Lisäksi ne joutuivat konfliktiin markkinaehtoisesti toimivien kehittäjien, kuten konsulttitoimistojen kanssa. Tuntuisi taaksepäin menolta rakentaa jotain kehitysyhtiöiden kaltaisia organisaatioita.

Jos hallituksen päätöksen sisältöön TEM:in osalta voisi vielä vaikuttaa, niin ehdottaisin ekosysteemien kehittämistä. Nykyinen talous toimii ja kukoistaa erilaisissa ekosysteemeissä, joissa on tarjolla yrityksille niiden tarvitsemia kumppaneita ja palveluita, jotka täydentävät niiden omaa osaamista. Ekosysteemejä on monenlaisia, osa rakentuu yhteisten alustojen varaan (Apple Store), osa tietyn osaamisalueen varaan (laivanrakentaminen) ja osa luontaisiin voimavaroihin (bioalat). Tarvittaisiin nopeasti erilaisten ekosysteemien tunnistamista, tutkimista ja tukemista sopivilla tavoilla.

Ekosysteemit perustuvat toimijoiden luottamukseen ja tiiviiseen vuorovaikutukseen. Niitä ei voi synnyttää ylhäältä komentaen. Tärkeintä on, että ekosysteemeillä on moottori, keskeinen yritys (Nokia aikoinaan) tai toimija kuten yliopisto tai visionääri, joka saa ekosysteemin kehittymään ja sykkimään. Eräs tärkeä havainto ekosysteemeistä maailmalla on, että niitä ei voi syntyä, ellei seutukunnalla ole riittävää määrää osaajia, yrityksiä ja riskirahaa. Siksi ekosysteemit syntyvät suuremmille kaupunkiseuduille, ja usein juuri yliopistopaikkakunnille. Tuntien Sipilän hallituksen taustavoimat todellisena vaarana on ”hajasijoittaa” innovaatiokeskittymät ympäri maata myös alueille, joissa niillä ei ole mitään maaperää menestykselle.

Politiikkaa on uudistettava

Tarkoitukseni ei ole väittää, että Sipilän hallitus toimii huonommin kuin toimisi joku muulla kokoonpanolla rakennettu hallitus. Kaikki puolueet näyttävät jakavan saman dogmin talouskasvun välttämättömyydestä ja työllistymisestä työsuhteisiin. Niiden erot ovat pikemminkin siinä, minkälaisesta elinkeinotoiminnasta kasvua haetaan. Toiselle biotalous on avainasemassa, toiselle peliteollisuus tai terveysteknologia. Joku taas haluaa uudistaa teollisuuden esineiden internetillä (IoT).

Jotkut haluavat aktivoida työttömät, kun taas toiset haluavat parempaa työsuhdeturvaa. Kumpikin sosiaalipoliittinen ajatus nojautuu samaan ajatukseen ”työpaikoista”. Mutta ratkaisevaa on, että kasvu ei enää synnytä työpaikkoja eikä luo hyvinvointia kuten ennen. Tämän haasteen kohtaaminen edellyttää aivan uudenlaista politiikkaa, jota olemme hahmottaneet raportissamme Uuden ajan työ ja toimeentulo.

Aikamme levottomat olot tekevät vanhat dystopiat jälleen ajankohtaisiksi. Donald Trumpin suhde mediaan ja sosiaalisen median taitava käyttö sai Yhdysvalloissa aikaan ryntäyksen kirjakauppoihin George Orwellin Vuonna 1984 kirjaa ostamaan. Siinä kuvataan, kuinka ihmisten valvonta ja manipulaatio on viety huippuunsa.

Minä taas kaivoin kirjahyllystäni esiin Aldous Huxleyn kirjan Uljas Uusi Maailma, joka julkaistiin jo 1932 ja suomeksi ensimmäisen kerran 1944.  Kirjan ensimmäisellä lehdellä on filosofi Nikolai Berdjajevilta lainattu kappale, jossa kysytään kuinka estää utopioiden lopullinen toteutuminen.  ”Elämä kulkee utopioita kohti. Ja kenties on alkamaisillaan uusi aikakausi, aikakausi, jolloin älymystö ja sivistynyt luokka mietiskelevät keinoja utopioiden välttämiseksi ja palaamiseksi ei-utopistiseen, vähemmän ’täydelliseen’ ja vapaampaan yhteiskuntaan.”

Luettuani kirjan aloin todella toivoa, että älymystö ei vain mietiskelisi vaan toimisi utopioiden torjumiseksi.

Kirjan tarina

Kirjan kuvaama maailma, sanokaamme sitä Utopiaksi, sijoittuu jonnekin 500 vuoden päähän, vuoteen 632 jälkeen Fordin. Maailma on yhdentynyt ja sama järjestelmä vallitsee kaikkialla paitsi muutamissa reservaateissa, joissa asuu ”villejä”.  En mene nyt kirjan juoneen sen enempää, mutta pikaisen katsauksen löytää Wikipediasta hakusanalla ”Uljas Uusi Maailma”.

Utopian keskeinen ilmiö on ihmisten tuottaminen keinotekoisesti hautomiskoneissa ja ”pulloissa”. Munasoluja ja siittiöitä on varastoitu ja niiden avulla tehdään keinohedelmöitystä. Mutta taatakseen riittävän määrän uusia ihmisiä, tutkijat olivat kehittäneet ”Bokanovsky-prosessin”, jossa muna silmikoi, lisääntyy ja jakautuu.  Se on kehityksen keskeyttämistä, jonka tuloksena saadaan useita munia ja maksimissaan 96 sikiötä. Jos kaikista silmikoituneista munista kasvaa poikasia, ne ovat kaikki identtisiä. Synnyttäminen on ”ulospullottamista”.

Pullotetuilla lapsilla ei ole äitiä eikä isää. Kukaan ei enää synnytä luonnollisesti. Siksi sellaiset käsitteet kuten äiti ja synnyttäminen ovat utopian asukkaille kauhistus, jotain hyvin inhottavaa, josta ei haluta puhua mitään. Koska seksi ei enää liity mitenkään synnyttämiseen, siitä on tullut huvia, jota ei mitenkään rajoiteta. Pienet lapsetkin saavat vapaasti leikkiä seksileikkejä. Ehkäisyyn on kehitetty erilaisia aineita. Seksi on tavallista puuhaa ilman intohimoja.

Sikiön kehitykseen puollossa voidaan vaikuttaa monilla tavoilla, erilaisilla ravintoaineilla, kasvuolosuhteilla ja hidastammalla tai nopeuttamalla prosessia. Synnytyslaboratorion johtaja kertoo innoissaan että ”me myös ennaltamääräämme ja olosuhteistamme. Me ulospullotamme pienokaisemme yhteiskunallistettuina inhimillisinä olentoina, alfoina, epsiloneina, tulevina lokaviemärityöläisinä …”.  Utopiassa olosuhteistetaan ihmisiä erilaisiin kyvykkyysluokkiin fiksuimmista alfoista aina lähes imbessiileihin epsiloneihin. Tämän lisäksi ihmisiä olosuhteistetaan toimimaan erilaisissa ympäristöissä, kuten tropiikissa, kaivoksissa tai tehtaan liukuhihnoilla tai sietämään erilaisia myrkkyjä.

Ihmisen muokkaus ei rajoitu vain pullotusvaiheeseen, vaan syntyneet lapset ehdollistetaan erilaisiin reaktioihin ja asenteisiin lastenkamareissa eli ”uuspavlovilaisissa olosuhteistamishuoneissa”. Yhdessä esimerkiksi ehdollistetaan lapsia karttamaan kukkia ja kirjoja. Kuvaus tästä olosuhteistamisesta on karmivaa.

Palvovilaisen ehdollistamisen ohella utopiassa käytetään ”hypnopediaa”. Siinä nukkuvalle pienelle lapselle toistetaan satoja kertoja kuulokkeista tiettyjä tarkkaan suunnattuja oppeja. Esimerkiksi beta-lapselle toistetaan opetusta:

”Alfa-lapset ovat pukeutuneet harmaaseen. He työskentelevät paljon uutterammin kuin me, koska he ovat niin suunnattoman lahjakkaita. Olen todella hirveän iloinen, että olen beta, koska minun ei tarvitse työskennellä niin uutterasti. Ja silti me olemme paljon parempia kuin gammat ja deltat. Gammat oat typeriä. He kaikki ovat pukeutuneet vihreään, ja delta-lapset ovat pukeutuneet khakiin. Ah ei, en halua leikkiä delta-lapsien kanssa….”

Johtajan mukaan hypnopedia on kaikkien aikojen suurin moralisoiva ja yhteiskunnallistava voima. Tämä johtaa siihen, että lapsen mieli on yhtä kuin nämä hypnoottiset suggestiot. Tämä suggestio kestää koko elämän ajan. Itse asiassa kaikki elävät ”pullossa”, todetaan kirjan loppujaksossa.

Huxleyn kirjasta useimmat tietävät SOMAn. SOMA on onnen tunnetta synnyttävä huumausaine, jota otetaan ahdistukseen tai mielihyvän tuottamiseen. Isommilla SOMA annoksilla voi tehdä pidempiä ”matkoja” halujen maailmaan. SOMAn rinnalla onnellisuuden tunnetta tuotetaan hyvin yksinkertaisilla tunnekuvilla, jotka ovat sentimentaalisia elokuvia. Lisäksi on käytettävissä tuoksu-urut, jotka tuottavat huumaavia ja rauhoittavia tuoksuja.

Entä robotit ja geenimanipulaatio?

Vuonna 1932, kun Brave New World ilmestyi, ei ole vielä löydetty DNA:ta eikä geeneistä tiedetty mitään. Viime vuosien aikana tekniikka, jolla voidaan manipuloida geenejä, on kehittynyt valtavin harppauksin. Eläimiä on kyetty jo kloonaamaan, on myös kyetty tuottamaan eläimille ja kasveille toivottuja ominaisuuksia. Nyt kyetään suuntaamaan jopa evoluutiota, mistä on esimerkkinä Frances Arnoldin saama Millenium palkinto keväällä 2016.

Jos Brave New World -kirja kirjoitettaisiin tänään, niin keinohedelmöityksen, pullotuksen ja silmikointi-prosessin sijaan sovellettaisiin geneettistä manipulaatiota ihmisiin. Eikä tämä ole niin kaukana tulevaisuudessa kuin toivoisimme. Esimerkiksi Harari ennakoi kirjassaan Sapiens ihmisen kehittämistä geneettisesti älykkäämmäksi, terveemmäksi ja pitkäikäisemmäksi.

Poiketen Huxleyn ”mallista”, jossa ihmisten kykyjä heikennetään, jotta he ”olosuhteistuisivat” tylsiin toisto- ja rutiinitöihin, Hararin esittämässä uudessa ”mallissa” ihmisiä kehitettään paremmiksi. Voisimme sanoa Huxleyn hengessä, että me nykyiset ihmiset olisimme delta- tai gamma-tasoisia tyyppejä verrattuna tulevaisuudessa esiin astuviin meitä älykkäämpiin beta- ja alfa-ihmisiin

Huxleyn kirjassa ei puhuta mitään roboteista. Miksi ihmeessä tuottaa yksinkertaisia ihmisiä hoitamaan yksinkertaisia tehtäviä, kun sama asia hoituisi vähemmällä vaivalla roboteilla. Niitä voidaan ”kloonata” ja varioida loputtomasti. Näinhän tapahtuu kasvavassa määrin, kun robotit heittävät rutiinityötä ja automatisoituvaa työtä tekeviä ihmisiä massiivisesti työmarkkinoilta.

Ajatus roboteista oli yleisesti tunnettu 1930-luvulla, ja itse asiassa robotin idea löytyy jo kreikkalaisesta ja juutalaisesta mytologiasta. Erilaisia mekaanisia laitteita ja nukkeja on tehty jo muinaisessa Kiinassa. Elektronisista autonomisista roboteista alettiin kuitenkin puhua ja niitä kehittää vasta 1940-luvulla (esim. Norbert Wienerin kybernetiikkaa). Robotiikka kehittyy nyt nopeasti soveltamalla aivan uutta teknologiaa, konenäköä ja tekoälyä. Hurjimmissa ennusteissa saavutamme parin kymmenen vuoden kuluessa singulariteetin, jossa robottien älykkyys ylittää ihmisen älykkyyden. Olemmeko me ihmiset silloin korkeintaan beta-tasolla ja robotit alfa-tasolla?

Keskustelu Mustafa Mondin kanssa

Uljas uusi maailma on rikas teos ja täynnä häkellyttäviä ilmiöitä. Miksi Utopia on kuviteltu sellaiseksi kuin se kirjassa esiintyy? Mikä on kirjan sanoma? Uskon että Huxley antaa meille itse vastauksen romaanissa kuvatussa keskustelussa, jonka Villi käy Länsi-Euroopan ohjaajapresidentin Mustafa Mondin kanssa. Tämä keskustelu paljastaa hyvin syvällisellä tavalla Huxleyn huolen modernista maailmasta. Mustafa Mondi on yksi Utopian kymmenestä isosta johtajasta. Mutta ensin Villin tarina.

Meksikossa toimii reservaatti, jossa elää oman onnensa varaan jätetty intiaaniyhteisö. Se on säilyttänyt perinteisen elämämuotonsa, kulttuurinsa ja jopa uskontonsa. Reservaatissa matkalla ollut Utopiasta kotoisin oleva nainen Linda tulee raskaaksi seuralaisestaan ja joutuu jäämään reservaattiin ja synnyttää siellä Johnin. Linda opettaa poikansa lukemaan ja kertoo hänelle ihmeellisiä tarinoita sivistyneestä maailmasta, Utopiasta, jossa kaikki on erilaista ja paljon parempaa kuin villien maailmassa. Äiti on kuitenkin rappiolla ja alkoholisoitunut. Luettavana oli aluksi vain äidin tavaroihin jäänyt ohjekirja beta-sikiövarastotyöläisille. Myöhemmin hän saa joltakin kyläläiseltä William Shakespearen kootut teokset, joka oli jotenkin aikoja sitten kulkeutunut kylään. Shakespearen näytelmät ja runot alkavat elää omaa elämäänsä Johnin mielessä. John myös rupeaa puhumaan ”shakespearea”.

Kaksi vierailijaa Utopiasta törmää Lindaan ja Johniin ja he vievät heidät Lontooseen. Siellä Johnista tulee jonkinlainen julkkis, ”Villi”. John ei sopeudu koskaan Utopiaan ja hän rupeaa kapinoimaan mikä johtaa siihen, että hänet päätetään karkottaa jonnekin kaukaiseen saareen. Mutta sitä ennen hänellä on tilaisuus pitkään keskusteluun Mustafa Mondin kanssa.

Osoittautuu, että Mustafa tuntee Shakespearen, ja on itse asiassa yksi niistä harvoista joka tuntee, koska Shakespeare on kiellettyjä kirjoja. Mustafalla on kuitenkin salainen kirjasto.

Villi esittää, että ihmisten tulisi tuntea ”Othello”. Mustafa vastaa, että ei, koska Utopian maailma ei ole sama kuin Othellon maailma: murhenäytelmiä ei voida luoda ilman yhteiskunnallista epävarmuutta, mitä Utopiassa ei ole. Mustafa analysoi Utopian maailmaa kiinnostavalla tavalla:

”Maailma on nyt tasapainossa. Ihmiset ovat onnellisia; he saavat mitä haluavat, eivätkä he koskaan halua sitä, mitä he eivät voi saada. He tulevat hyvin toimeen; he ovat turvassa; he eivät ole koskaan sairaita; he eivät pelkää kuolemaa; he ovat autuaan tietämättömiä intohimosta ja vanhuudesta; äidit ja isät eivät ole heidän vitsauksenaan; heillä ei ole vaimoja tai lapsia tai rakastajia kiihottamassa voimakkaita tunteita; heidät on olosuhteistettu siten, etteivät he käytännöllisesti katsoen voi olla käyttäytymättä muulla tavoin kuin heidän on käyttäydyttävä. Ja jos jokin menisi hullusti, niin onhan toki SOMAA.”

Tämä ei vakuuta Villiä joka puolustaa itsepintaisesti ”Othelloa”. Se on parempi kuin tarjotut tuntokuvat (tuudittavat hyvänolon elokuvat). Mustafa myöntää tämän:

”Mutta se on juuri hinta, joka meidän on maksettava tasapainosta. On valittava onnen ja, kuten sitä ennen nimitettiin, taiteen välillä. Olemme uhranneet taiteen. Meillä on sen sijaan tuntokuvat ja tuoksu-urut.”

Villi kysyy, miksi ylipäätänsä tarvitaan noita alempia luokkia ja kloonattuja ihmisiä. ”Miksi ette tehneet jokaisesta alfa-kaksois-plussaa heitä kerran tehtaillessanne?”

Mustafan vastaus on paljastava.

”Koske emme halua, että kurkkumme katkaistaan. Uskomme onneen ja tasapainoon. Alfojen yhteiskunnasta voisi tulla vain tasapainoton ja kurja. … Alfana uskopullotettu, alfana olosuhteistettu mies tulisi hulluksi, jos hänen olisi tehtävä epsilon semi-moronin työtä – hän tulisi hulluksi tai alkaisi lyödä kaikkea pirstoiksi.”

Utopiassa onnellisuuden ehtona on tasapaino. Kaikki mikä uhkaa tasapainoa ja tuottaa muutoksia on vaarallista. Tämä koskee taidetta mutta myös tiedettä. ”Jokainen puhtaan tieteen keksintö on piilevästi kumouksellinen. …. Tiede on vaarallinen: meidän on pidettävä sitä mitä huolellisimmin kahleissa ja kuonokopassa.” Tiedettä tietysti tarvitaan esimerkiksi ihmisten ”pullottamisessa”, terveydenhuollossa, viestinnässä ja liikkumisessa, joka tapahtuu utopiassa helikoptereilla. Mutta muuten sen liikkuma-alaa on rajoitettava. ”Emme salli sen käsittelevän mitään muuta kuin välittömimpiä hetkien pulmia.”

Villi ei voi olla toteamatta: ”Taide, tiede – näytätte maksaneen aika korkean hinnan onnestanne. … Entä mitä muuta?” No tietenkin uskonto, Mustafa vastaa. Jumala ilmenee Utopiassa enää poissaolona. Sivistys on tehnyt uskonnon tarpeettomaksi. ”Jumala ei sovellu yhteen koneiden ja lääketieteen ja yleismaailmallisen onnen kanssa. On tehtävä valinta. Sivistyksemme on valinnut koneet ja lääketieteen ja onnen.”

Onnen ja tasapainon nimissä Utopiassa kukaan ei saa toimia yksin omissa oloissaan. ”Koko yhteiskunnallinen järjestys keikahtaisi kumoon, jos ihmiset ryhtyisivät harrastamaan jotakin itsenäisesti.”

Pitkä keskustelu Villin ja Mustafa Mondin kanssa Utopian perustasta, onnesta ja mukavuudesta päätyy Villin julistukseen:

”Mutta minä en kaipaa mukavuutta. Kaipaan Jumalaa, kaipaan runoutta, kaipaa todellista vaaraa, kaipaan vapautta, kaipaan hyvyyttä. Minä kaipaan syntiä.”

Tähän Mustafa vastaa tavalla, joka ilmaisee koko Utopian ytimen – vaaditte oikeutta olla onneton. ”Olkoon niin”, sanoo Villi uhmakkaasti, ”vaadin oikeutta olla onneton.”

Älä usko onnen kauppiaisiin

Niin, jos haluamme onnea, meidän on luovuttava itsenäisyydestä, taiteesta, muutoksesta, tieteellisestä uteliaisuudesta ja loppujen lopuksi vapaudesta. Huxleyn viesti näyttää olevan, että Utopia syntyy onnen vaatimisesta. Jos asetamme onnen kaikkein tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi, niin joudumme rakentamaan jonkinlaisen utopian, mutta ei välttämättä ”uljasta uutta maailmaa”. Siellä on hyvä ja mukava olla, siellä on turvallista ja terveellistä. Ja jos joskus tulee paha mieli, niin tarjolla on jotain SOMAA, joka palauttaa ihmisen normitilaan.

Mutta utopian hinta on äärimmäisen korkea: vapauden, taiteen ja tieteen menettäminen. Elämästä tulee turvallista ja vaaratonta mutta tylsää ja merkityksetöntä.

Onko Huxleyn sanoma enää relevantti tämän päivän maailmassa? Mielestäni se on äärimmäisen tärkeä. Eikö onnesta, onnen tunteesta, ”kokemuksesta” ja tavallisuudesta olekin tullut nykyisen kulutusyhteiskunnan ylin normi? Eivätkö populistiset liikkeet ja johtajat juuri tarjoa joukoille onnea? Eikö politiikka lupaakin SOMAA, oli sen nimi sitten hyvinvointi, talouskasvu tai SOTE?

Älymystön velvollisuus on repiä tarjottujen utopioiden koreat kuoret alas ja paljastaa niiden alla piilevä dystopia. Ei ole Uljasta Uutta Maailmaa!

Homo Deus, Lisäys 21.2.2017

Sen jälkeen, kun olin julkaissut tämän blogin, silmiini osui Yuval Hararin haastattelu Time lehdessä. Se liittyi Hararin uuteen kirjaan Homo Deus, jossa hän syventää ja laajentaa Sapiens kirjan lopussa ollut tulevaisuuskuvaa. Ihmistä ollaan kehittämässä superihmiseksi, käyttäen bioteknologiaa ja tekoälyä. Ihmiselle avautuu ensimmäisen kerran tieteelliset keinot muuttaa ajatteluaan. Tulemme saamaan kontrollin sisäiseen maailmaamme. Osana tätä superihmisen luomista ja ihmisen kykyjen ”upgradeausta” pystymme yhdistämään useiden ihmisten aivokapasiteetin (ajattelukyvyn, muistit ja muistot) ja rakentamaan suoran yhteyden aivojen ja tietokoneiden välille.

Tekoälyn ja bioteknologian avulla Jumalan kaltaiseksi kehittyvä homo deus tulee muuttamaan totaalisesti käsityksemme ihmisyydestä ja ihmisen identiteetistä. Tähän ei saa suhtautua välinpitämättömästi. Tekoälyyn ja ihmisen muuttamiseen liittyvät eettiset kysymykset on nostettava etualalle, kuten Maria Ritola painottaa Hesarissa 21.2.2017. Toisaalta on todettava, että Ritolan perustaman Iris AI firman kaltaiset yritykset vievät tekoälyä nopeasti ja jarruttamatta eteenpäin niin että pian, ehkä yllättävän pian olemme luoneet homo deuksen.  Huxleyn kirja kuitenkin varottaa, että jokaisen utopian alla piilee dystopia. Onko homo deus sittenkin homo diablo!