Tag: Hyvän historia. Rutger Bregman

Hollantilainen historioitsija Rutger Bregman on kirjoittanut käänteentekevän kirjan Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020, suomentanut Mari Janatuinen). Kirja on vielä suurempi menestys kuin hänen aikaisempi kirjansa Ilmaista rahaa kaikille, joka oli vahva perustulon puolustus. Bregman jatkaa Hararin aloittamaa historioitsijoiden esiinmarssia suuria linjoja rakentavina oppineina. Bregmanin kirjasta tulee epäilemättä ensimmäisenä mieleen Hararin pääteos Sapiens, jossa luotiin läpileikkaus ihmisen historiaan ensimmäisistä ihmisitä nykyajan kyborgeihin asti. Siinä missä Harari edustaa biologismia, Bregmanin voi sanoa edustavan humanismia. Bregman ei toista Hararin teesejä, vaan esittää uuden näkökulman ihmiseen: päinvastoin kuin yleensä oletetaan, ihminen ei olekaan luonnostaan paha. 

Bregmanin perusteesi on että ”useimmat ihmiset ovat kunnollisia”. Jos tämä teesi otettaisiin tosissaan, niin 

”se voisi käynnistää vallankumouksen ja jopa kääntää yhteiskunnan päälaelleen. Ja kun sen todella sisäistää, se voi jopa olla lääke, joka mullistaa koko elämän ja jonka jälkeen maailmaa ei enää katso samalla tavalla.” (s. 17). 

Bregmanin teesi ei ole itsestään selvä. Kuten hän osoittaa, hyvin monet ihmistä käsittelevät teoriat ja yhteiskuntanäkemykset olettavat, että ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä, panikoivia ja aggressiivisia.  Sivistys olisi vain ohut pintakerros, joka särkyy mitä pienimmästä ärsykkeestä ja ihmisen itsekkyys pääsee valloilleen. Bregmanin kirjan tarkoitus on kumota tämä myytti itsekkäästä ihmisestä ja osoittaa päinvastoin, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä. 

Bregman on hyvin tietoinen siitä, että häntä saatetaan pitää ja pidetään naiivina ja hössähtäneenä humanistina. Mutta Bregman ei anna tämä häiritä itseään. Koko kirjan tarkoituksena on antaa esimerkkejä ihmisten hyvyydestä. Kirjan esitellyt esimerkit ja tutkimukset ovat erittäin antoisia. Näiden perusteella Bregman pitää omaa näkemystään realistisena. ”Esitän runsaasti tieteellisiä todisteita, jotka osoittavat, että myönteisempi ihmiskuva on realistinen.” 

Bregman ei väitä, että ihmiset olisivat enkeleitä. Meissä on hyvää ja huonoa ja kysymys on siitä, kumpaa puolta vahvistamme (s. 25). Tämä tuo mieleen renessanssihumanistin Pico della Mirandolan, jonka mukaan ihmisestä voi tulla eläin tai enkeli, riippuen mitä hän haluaa itsestään tehdä (Ihmisen arvokkuudesta, Atena 1999)

Filosofisesti ottaen Bregman ei mene syvälle hyvän ongelmaan. Itse asiassa koko kirjassa ei taida olla hyvän määritelmää. Tämä ei ole sinänsä ongelma, sillä meillä on vahva intuitio siitä, mitä hyvä on ja pidämme väkivaltaa, aggressiota, itsekkyyttä, toisten oikeuksien loukkaamista jne. pahana. Ihmisen hyvyyteen puolestaan liittyy auttamishalu ja yhteistyö. Mutta jos haluamme kriittisesti tarkastella Bregmanin teoriaa, silloin peruskäsiteetkin on avattava. Palaan tähän esseen loppupuolella. 

Myönteinen ihmiskuva on myös ”vaarallinen”:

Kun puhuu ihmisen puolesta, toimii maailman mahtavia vastaan. Heille toiveikas ihmiskuva on kerta kaikkiaan uhka, vaara valtiolle, vallan horjuttaja. Antaahan se ymmärtää, ettemme olekaan egoistisia eläimiä, joita on kontrolloitava, säädeltävä ja puhuteltava ylhäältä alaspäin. (s. 34)

Tässä voi tunnistaa raikkaan anarkismin. Bregman puhuukin innostuneesti itseohjautuvuudesta ilman johtajia (Luku 13) ja kansalaisten osallistuvasta demokratiasta ilman poliitikkoja (Luku 15).

Ihmisen hyvyys on totta

Joulun 1914 tapahtumat ensimmäisen maailmansodassa hämmästyttävät yhä (s. 364-365). Jouluaattona keskellä ranskalaisten ja saksalaisten rintamaa saksalaiset sotilaat lopettivat tulittamisen, sytyttivät lyhtyjä ja ryhtyivät laulamaan joululauluja. Ranskalaiset kuulivat laulun ja pian hekin yhtyivät lauluun omalla kielellään. Ei aikaakaan, kun joku uskalsi mennä rintamalinjan yli ja halata ”vastustajia”. Sotilaita vieraili molemmin puolin toistensa luona ja jouluruokia ja lahjoja jaettiin. Rintamalla olleet sotilaat muistelivat tätä joulua yhtenä elämänsä merkittävimpänä kokemuksena. Sen sijaan sodan johto tuomitsi tällaisen veljeilyn ja piti huolta, että vastaavaa ei enää tapahtuisi. 

Sota tarjoaa muutenkin mielenkiintoisa opetuksia ihmisen hyvyydestä. On osoitettu, että sodassa sotilaat useasti itse asiassa välttelevät ampumasta vihollisiaan. Jos kuitenkin päällystö on paikalla ja vahtii rintamaa, niin monet ampuvat päiden yli, jotta eivät surmaisi vastassa olevia ihmisiä. Tilastot osoittavat, että ylivoimaisesti suurin brittisotilaiden kuolinsyy sodassa oli kranaatinheitin, kranaatti, ilmapommi tai sirpale (75 %) ja korkeintaan vain 10 % kuoli luotiin. Bregman toteaa, että yleensä ei tapeta läheltä vaan kaukaa (s. 225).  

Sotilaita eivät useinkaan motivoi taistelemaan viha vihollista kohtaan tai ideologiset syyt. Tärkeintä on pitää huolta tovereista, taistella, jotta toverit eivät kuolisi. Tämä havaittiin myös toisessa maailmansodassa, kun ihmeteltiin saksalaisten sotilaiden taistelutahtoa. Yleensä ajateltiin, että saksalaiset ovat hirviöitä ja siksi he taistelevat kuin hullut. Laajojen haastattelujen ja salakuunteluaineiston perusteella tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että saksalaisia motivoi asetoveruus. Sen sijaan natsi-ideologialla ei ollut merkittävää vaikutusta motivaatioon (s. 213). Näillä kommenteilla ei haluta poistaa saksalaisten syyllisyyttä, vaan osoittaa kuinka solidaarisuus toimii äärimäisissä olosuhteissa. 

Solidaarisuudesta kertoo myös todellinen tarina haaksirikkoutuneista pojista. William Goldingin fiktio Kärpästen herra on otettu ”todisteena” ihmisten pahuudesta. Yllättäen Bregman on löytänyt todellisen tapauksen, jossa kuusi poikaa ajautui autiolle Àtan saarelle Tyynellä valtamerellä. Pojat olivat tympääntyneet koulunkäyntiin kotisaarellaan Tongassa ja halusivat seikkailua. He varastivat erään kalastajan veneen ja lähtivät huonosti varustautuneina merelle. He eivät hallinneet merenkäyntiä ja kahdeksan päivän seilailun jälkeen he törmäsivät vihdoin saareen. Pojat joutuivat olemaan autiolla saarella yli vuoden (1965-1966), ennen kuin heidät löydettiin sattumalta. Oliko heistä tullut kilpailijoita ja raakalaisia kuten Goldingin tarinassa kerrotaan? Päinvastoin, pojat olivat hyvin järjestäytyneitä ja hoitivat vuorotellen tulta, kasvimaata, laittoivat ruokaa ja pitivät vahtia. Jos riitoja tuli, ne sovittiin yhdessä. Pojat aloittivat jokaisen päivän laululla ja rukouksella. Bregman kirjoittaa:

Oikean elämän Kärpästen herra on tarina ystävyydestä ja uskollisuudesta, tarina, joka osoittaa, miten paljon pystymme saaman aikaan, jos voimme rakentaa toistemme varaan. (s. 53).

Usko ihmiseen: Odotukset muuttavat käyttäytymistä

Bregman puhuu kahdenlaisista vaikutuksista, joita odotuksillamme on muiden käyttäytymiseen. Pygmalion-efektissä odotukset ovat kannustavia ja hyviä. 

Jos johtajat odottavat enemmän, työntekijät saavat enemmän aikaan. Jos upseerit odottavat enemmän, sotilaat taistelevat kovemmin. Jos hoitajat odottavat enemmän, potilaat paranevat nopeammin. (s. 261)

Mutta jos odotukset ovat negatiivisia ja huonoja, myös ne voivat muuttaa käyttäytymistä. Tällainen golem-efekti toteuttaa huonot odotuksensa.

Jos uskomme, etteivät useimmat ihmiset ole kunnollisia, myös kohtelemme toisiamme sen mukaisesti. Silloin saamme toisistamme huonoimmat puolet esiin. (s. 24)

Varmaan jokainen muistaa kouluajoiltaan esimerkkejä, joissa opettajan negatiiviset odotukset oppilasta kohtaan johtivat alisuoriutumiseen. Rasismi on karmea esimerkki golem-efektistä: vähemmistöjen uskotaan olevan luusereita, lahjattomia ja kunniattomia. Tällaiset odotukset alkavat ruokkia huonoa kierrettä (s. 262).

Maailmamme koostuu pygmalion- ja golem-efekteistä. Joka päivä teemme toisistamme fiksumpia tai tyhmempiä, vahvempia tai heikompia, nopeampia tai hitaampia. Odotuksemme vuotavat meistä joka suuntaan katseessamme, asennossamme, äänenvoimakkuudessamme. (s. 262)

Erinomainen esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan kun luotetaan ihmisiin, on hollantilainen Buurtzorg hoivapalveluketju. Ketjun työntekijät toimivat noin 12 hengen tiimeissä, jotka ovat täysin itseohjautuva ja vailla johtajaa. Buurtzorgilla ei ole strategioita, ei suunnittelijoita eikä bonuksia. Ainoa, mitä se pyrkii saamaan aikaan, on hyvä hoiva. Selvitysten mukaan työntekijät ja asiakkaat ovat hyvin tyytyväisiä. Kustannukset ovat samaa luokkaa kuin muillakin hoivaketjuilla, mutta laatu on paljon korkeampi. Työntekijöiden palkkataso on keskimääräistä korkeampi. Menestys perustuu siihen, että työntekijöihin luotetaan ja he saavat itse rakentaa tiiminsä ja suunnitella toimintansa (s. 276-278).

Bregman käsittelee samaan henkeen lasten kasvatusta ja kouluja, kansalaisten aktiivisuutta ja osallistuvaa budjetointia, commonsien tragediaa, vankiloita ja vankeja, poliisien toimintaa, apartheidin lakkauttamista Etelä-Afrikassa jne. (Luvut 14-17). Kaikissa on kysymys ihmisiin luottamisesta ja miten se muuttaa ihmisten käyttäytymistä. 

Luonnontila: Hobbes vai Rousseau?

Kiistan ihmisen luontaisesta hyvyydestä tai pahuudesta voi palauttaa Hobbesin ja Rousseaun näkemyksiin luonnontilasta. Brittifilosofi Thomas Hobbes (1588-1679) kirjoitti teoksessaan Leviathan, että luonnontilassa ihminen oli vapaa ja vailla rajoitteita, mutta tämän takia luonnonihmisen elämä oli ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”. Ihmistä ajoi eteenpäin pelko: vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Tästä tilasta voimme päästä eroon vain luopumalla vapaudestamme. Annetaan kaikki valta yhdelle valtiaalle, joka sitten huolehtii turvallisuudestamme. Bregmanin mukaan Hobbesiin ovat vedonnet lukemattomat johtajat ja diktaattorit, ministerit ja kenraalit vaatiessaan valtaa itselleen (s. 59). 

Ranskalaisen filosofin Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) mukaan ihminen on luonnostaan hyvä, mutta sivistys on turmellut hänet. Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta-teoksen kääntäjä J.V. Lehtonen kirjoittaa kirjan johdannossa:

Luonto oli tehnyt ihmisen hyväksi ja yhteiskunta oli tehnyt hänet pahaksi; luonto oli tehnyt ihmisen vapaaksi ja yhteiskunta tehnyt hänestä orjan; luonto oli tehnyt ihmisen onnelliseksi ja yhteiskunta tehnyt hänestä kurjaa kurjimmankin olennon. Luonnontilassa ollessaan ihminen oli hyvä. (1918, s. 5)

Yhteiskuntasopimuksesta ensimmäinen luku alkaa sanoilla ”Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla on hän kahleissa”.  Miten näin on päässyt käymään? Kirjassa Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (Vastapaino 2000) Rousseau kirjoittaa kuuluisat sanansa:

Ensimmäinen ihminen, joka maa-alueen rajattuaan keksi sanoa: tämä on minun ja löysi vielä ihmisiä, jotka olivat tarpeeksi yksinkertaisia uskoakseen sen, oli kansalaisyhteiskunnan todellinen perustaja. Miltä kaikilta rikoksilta, sodilta, murhilta, kauhuilta ja kurjuudelta ihmiskunta olisikaan säästynyt, jos joku olisi kiskonut hänen aidanpylväänsä maasta tai täyttänyt hänen rajaojansa ja huutanut kanssaihmisilleen: Älkää kuunnelko tuota huijaria, olette hukassa, jos unohdatte että maan hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa kuulu kenellekään! (Tutkielma, s. 72)

Näemme kaikuja näistä ajatuksista myös Hararin Sapiens kirjassa, jossa todistellaan, että maanviljelys mursi alkukantaisen yhteisön ja synnytti yhteiskunnan, jossa oli yksityisomaisuutta, kärsimystä ja ihmisten yläpuolella olevaa valtaa. 

Jean-Jacques Rousseau

Rousseau perustelee ihmisen hyvyyttä luonnontilassa vetoamalla sääliin (nykyään viittaisimme mieluummin empatiaan):

Voidaankin sanoa, että sääli on luonnollinen tunne, joka hillitessään kussakin ihmisessä itsensä rakastamista osallistuu koko lajin keskinäiseen säilyttämiseen. Juuri se saa meidät menemään harkitsematta niiden avuksi, joiden näemme kärsivän, se korvaa luonnontilassa lait, käytöstavat ja hyveen ja sen etuna on, ettei kukaan halua vastustaa sen lempeää ääntä. (Tutkielma, s. 64)

Rousseau ei ajattele naiivisti, että ihmiskunta voisi palata luonnontilaan. Se on mahdotonta ja lisäksi kehittynyt yhteiskunta ja sivistys ovat saaneet aikaan paljon hyvääkin. Luonnontilasta luopumisen korvaukseksi ihminen saa muita suuria etuja kuten ”hänen kykynsä harjaantuvat ja kehittyvät, hänen tunteensa jalostuvat, hänen koko sielunsa kohoaa valtavasti”. Mutta yhteiskunta on myös turmeltunut ja eriarvoistava. Yhteiskunnan ”pelastamiseksi” tarvitaan Rousseaun mukaan yhteiskuntasopimus. Se käsittelee niitä ”keinoja, joiden avulla perin juurin turmeltuneen yhteiskunnan parantaminen on suoritettava ja sovitettava keskenään yhteiskuntatilan tarjoamat monilukuiset edut ja luonnontilan vapaus ja onnellisuus” (Lehtonen, s. 8). Rousseauta voidaan pitää ensimmäisenä merkittävänä modernin yhteiskunnan kriitikkona.

Hobbes ja Rousseau edustavat siis vastakkaisia näkemyksiä ihmisluonnosta. Kummallakin on seuraajia nykyaikana. Bregmanin mukaan taloustiede on perustunut alusta asti hobbeslaiselle ihmiskuvalle: ihminen on rationaalinen egoisti. Rousseau on taas esikuvana monille progressiivisille liikkeille, jotka korostavat yksilön vapautta ja ovat huolissaan vallan keskittymisestä ja eriarvoisuuden kasvamisesta. Myös valtion keskitettyä valtaa vastustava anarkismi ammentaa Rousseaun filosofiasta. 

Miksi menimme lankaan?

Näyttää siltä, että juuri maanviljelyksen syntyminen lopetti metsästäjä-keräilijä-aikakauden ja johti omaisuuden kasautumiseen, valtaan ja valtioon. Jos elämä kerran muuttui maanviljelyn myötä huonommaksi, kuten Harari ja Bregman vakuuttavat, niin miksi ihmiskunta ajautui maanviljelyyn?  Bregmanin mukaan lankesimme ansaan, koska eräissä paikoissa, etenkin Kaksosvirranmaassa Tigrisin ja Eufratin välillä oli äärimmäisen hedelmälliset olosuhteet maanviljelylle. Miksi ”itsestään kasvavaan” ravintoon ei oltaisi tartuttu! Vähitellen maanviljely levisi myös vähemmän hedelmällisille alueille. Sitten alkoivat näkyä maanviljelyksen negatiiviset vaikutukset: raskas työ aamusta iltaan, katovuodet, ravinnon yksipuolistuminen (vehnä, riisi ym.). Varsinainen ongelma oli kuitenkin väestönkasvu. Maanviljely lisäsi ravinnon tuotantoa niin paljon, että lapsia saattoi hankkia enemmän ja pian oltiin tilanteessa, jossa tultiin täysin riippuviksi maanviljelystä.

Maanviljelyksen myötä maasta tuli omaisuutta, jota piti suojella. Heimot alkoivat suhtautua muihin heimoihin epäluuloisesti ja heimojen välille syttyi sotia: taisteltiin maa-alueiden hallinnasta.

Ensimmäisten pysyvien asumusten ja yksityisomistuksen keksimisen myötä ihmisen historiassa alkoi uusi aikakausi. Yksi prosentti alkoi alistaa 99 prosenttia. Kerskailijat nousivat johtajista kenraaleiksi, heimopäälliköistä kuninkaiksi. Vapauden, tasa-arvon ja veljeyden aika oli ohi. (s. 113 … Lopulta seurasi viimeinen katastrofi, josta Rousseau myöhemmin kirjoitti. Syntyi valtio. (s. 118) 

Jos anarkistit Bakunin ja Kropotkin olisivat lukeneet näitä rivejä, he olisivat olleet täsmälleen samaa mieltä. 

Homo puppy

Filosofien keskustelu luonnontilasta on usein ”hypoteettista historiaa”, jolla luodaan menneisyyden avulla uutta valoa nykyisyyteen (ks. Rousseaun Tutkielma, s. 6). Luonnontila oletetaan tietynlaiseksi ja siitä päätellään, miksi tarvitaan järjestystä, lakeja ja valtioita (Hobbes, Locke, Rousseau, Hegel jne). Bregman sen sijaan etsii empiirisiä todisteita ihmisen luontaisesta hyvyydestä. Tästä on hyvänä esimerkkinä tarina ”ihmispennusta”, Homo puppystä.

Neuvostoliittolainen professori Dimitry Beljajev halusi muuttaa villiketun koiraksi. Aihe oli poliittisesti vaarallinen, koska Neuvostoliitossa ei silloin hyväksytty kehitysoppia. Domestikoidut kotielämet olivat villejä sukulaisiaan sirompia ja hieman tyhmempiä ja  — mikä tärkeintä – lapsekkaamman näköisiä (suloisia, pentumaisia jne.). Baljajevin hypoteesi oli, että eläimet alkoivat näyttää sellaisilta, koska niiden jalostuksessa valinta tehtiin eläinten ystävällisyyden perusteella. Vuosia kestävän kokeilun tuloksena villiketut alkoivat tosiaan muistuttaa koiria, olivat ystävällisempiä jne. Niistä oli tullut ”pentumaisia”. Tutkimustulos oli sensaatio.

Beljajev arveli kokeen perusteella, että ihmiset ovat domestikoituja apinoita. Myöhempi tutkimus on sitten vahvistanut tätä hypoteesia. Vertaamalla ihmisen kalloja neandertalinihmisen kalloihin käy ilmi, että meidän kallomme on lyhyempi ja pyöreämpi ja meillä on pienemmät kulmakaaret. Evoluution kuluessa Ihmiset alkoivat näyttää ”vauva-apinoilta”. 

Patricia Piccinini, Sanctuary, 2018

Neandertalinihmisillä oli isommat aivot kuin Homo sapiensilla, mutta kuitenkin ne katosivat ja ihminen jäi elämään ja kehittymään. Ihminen oli kuin olikin älykkäämpi kuin neandertalinihminen. Miten tämä on mahdollista? Selitys on juuri ystävällisyydessä ja sosiaalisuudessa. Se toi mukanaan sosiaalisen oppimisen – kyvyn oppia toisilta. Tätä valaisee hienosti Bregmanin esittelemä tutkimus, jossa verrattiin simpanssien, orankien ja ihmisvauvojen selviämistä älykkyystestistä, joissa tutkittiin, miten osallistujat hahmottivat spatiaalisesti, laskivat ja ymmärsivät syy-yhteyksiä. Tutkimuksessa selvisi, että ihmislasten ja apinoiden välillä ei ollut merkittäviä eroja. Mutta sosiaalisen oppimisen suhteen ihmiset olivat aivan ylivoimaisia. Ihmiselle on evoluutiossa kehittynyt erinomainen oppimis- ja yhteistyökyky. Evoluutiossa ystävällisyyttä ilmaiseva ominaisuus on vahvistunut ja sen ansiosta ihmisistä on tullut sosiaalisia Homo puppyja, jotka oppivat muilta ja tekevät yhteistyötä. Runsaasti vahvistusta viimeaikaisista tutkimuksista saanut Homo puppy -hypoteesi valaisee myös kysymystä luonnontilasta. Metsästäjä-keräilijät (ensimmäiset ihmiset) ovat olleet yhteydessä toisiinsa ja tehneet yhteistyötä pienissä yhteisöissä. Asioista neuvoteltiin yhdessä ja päällikkyydet olivat määräaikaisia. Miehet ja naiset olivat hyvin tasa-arvoisia ja hoitivat yhdessä lapsia. 

Empatia – Homo puppyn ongelma

Yalen yliopiston Infant Cognition Centerissä on tutkittu vauvojen kognitiivisia taitoja. Yhdessä kokeessa vauvoille esitettiin lukuisia nukketeatteriesityksiä, joissa oli auttavaisia ja ikäviä nukkeja.  Vauvat kurottautuivat kohti hyviä nukkeja. Toisessa tutkimuksessa vähän ismmille vauvoille esitettiin kahdenlaisia muroja. Nyt he valitsivat nukkeja, jotka tykkäsivät samoista muroista kuin he. Nämä kokeet osoittavat kaksi tärkeää asiaa: tunnemme empatiaa muita kohtaan ja tykkäämme samanlaisista kuin me itse. (s. 216-217)

Empatiasta puhuminen on nyt iso trendi ja usein se esitetään yksinomaan myönteisenä asiana. Bregman kuitenkin tuo esiin empatian ongelman. Empatia muodostaa kuplan: Tunnemme empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat lähellämme. Empatiassa ”suuntaamme kirkkaan valonheittimen läheisimpiimme, jolloin näkökenttämme ulkopuolelle jäävien vihollisten perspektiivi jää pimentoon” (s. 223). Empatia ja ksenofobia ovat saman kolikon kaksi puolta. Empatia on luontaista ihmiselle, mutta sen lisäksi tarvitaan myötätuntoa (compassion), jossa on tunne ja järki mukana ja joka voi ulottua myös ihmiseen, jotka ovat erilaisia kuin me. (s. 383). 

Kaksi kuuluisaa koetta: vankilakoe ja sähköiskukoe

Bregmanin kirjan kiinnostavimpia jatkoja ovat ne, joissa käsitellään kriittisesti kahta kuuluisaa sosiaalipsykologista koetta ihmisen pahuudesta ja osoitetaan niiden virheellisyys. Toinen niistä on psykologi Philip Zimbardon Stanfordin yliopistossa vuonna 1971 järjestämä vankilakoe. Kokeessa osa opiskelijoista toimi vanginvartioina ja osa vankeina. Se mitä kokeesta raportoitiin, oli että vanginvartijat muuttuivat hirvioiksi, jotka nöyryyttivät ja kiusasivat vankeja. Tästä kokeesta tuli erittäin tunnettu ja sitä on kuvattu lukuisilla luennoilla ja psykologian oppikirjoissa. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että koetilanne oli vahvasti manipuloitu ja vanginvartioille oli annettu selvät ohjeet olla kovia. Heitä myös painostettiin, jos he käyttäytyivät liian pehmeästi. Tieteellisesti koe oli kelvoton. 

Toinen yhtä tunnettu koe on professori Stanley Milgamin Yalessa vuonna 1961 suorittama sähköiskukoe. Siinä koehenkilöiden piti testata toisessa huoneessa aloilleen sidotun oppilaan muistia. Heillä oli edessään sähköiskukone, jolla heidän piti antaa sähköisku jokaisesta oppilaan virheestä. Aina kun oppilas teki virheen, sähköiskun volttimäärää piti korottaa. Oppilas oli todellisuudessa näyttelijä, joka väänteli itseään sähköiskojen voimakkuuden mukaan. 315:ssa voltissa oppilas hakkasi seinää, mutta sen jälkeen tuli hiljaista. Milgram raportoi tutkimuksen tuloksista ja väitti, että 65 prosenttia noudattaa sokeasti käskyä tuottaa kipua ja jatkoi kuolettavaan 450 volttiin asti. Milgramista samoin kuin myöhemmin Zimbardosta tuli kertaheitolla kuuluisuuksia ja julkkiksia. Koetta selostettiin laajasti mediassa ja siitä tuli psykologian kurssien vakiotavaraa vuosikymmeniksi.

Milgram ei raportoinut siitä, että kokeessa oli mukana harmaatakkinen mies, jonka tehtävänä oli painostaa koehenkilöitä, jos nämä epäröivät antaa sähköiskuja. Osa koehenkilöistä kieltäytyi jatkamasta (lisäämästä voltteja) ja osa saatiin jatkamaan painostamalla, esim. ”teillä ei ole muuta vaihtoehtoa, teidän on jatkettava”. Tässä oli siis taas manipulaatiota. Tärkeää on myös huomata osallistujien motiivit: he halusivat auttaa tieteellistä tutkimusta ja jatkoivat sen takia koetta loppuun asti. He luottivat kokeen järjestäjiin, että mitään pahaa ei tapahdu. He halusivat tehdä hyvää! Bregman kirjoittaa päätelmänään:

Jos riittävän voimakkaasti houkutellaan, jos työstetään ja käsitellään, johdatellaan ja manipuloidaan, monet meistä ovat kykeneviä tekemään pahaa. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta paha ei ole pinnalla; se on kaivettava esiin vaivalla. Ja sitäkin tärkeämpää on, että sen on aina naamioitu hyväksi. (s. 178)

Bregman yhdistää tähän kokeeseen tapaus Adolf Eichmannin, joka oli vastannut miljoonien juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille. Erilaisten haastattelujen ja oikeudenkäyntipöytäkirjojen perustella on päädytty siihen, Eichmannin toimintaa motivoi halu palvella isoa aatetta ja Führeria.  Hän ajatteli tekevänsä hyvää, Bregman tiivistää (s. 180). Eichmannin tapauksesta ei taaskaan voi suoraviivaisesti päätellä, että ihmiset ovat hirviöitä tai erityisesti, että tavalliset ihmiset voivat muuttua hirvioiksi ”suotuisissa” olosuhteissa. Bregmanin mukaan “Eichmann teki pahaa, koska hän ajatteli tekevänsä hyvää” (s. 180). Eichmannin tapaus osoittaa ihmisten myöntyväisyyden, konformismin vaaran. Vastalääke myöntyväisyydelle on kriittisyys ja vastustaminen. Mitään asiaa ei pidä tarkastella vain yhdestä näkökulmasta; Eichmannilla se oli Kolmannen valtakunnan menestys eikä hänellä riittänyt myötätuntoa juutalaisia kohtaan.  

Milgramin ja Zimbardon kokeet kertovat masentavaa tarinaa tieteestä. Kumpaakin tutkijaa ajoi eteenpäin suuri pärjäämisen tarve: tulla kuuluisiksi tiedemiehiksi. Kumpikin toteutti eettiseltä kannata epäilyttävän kokeen ja kumpikin vääristeli tuloksia. Koeasetelmat oli virheellisesti järjestetty, ja kokelaita manipuloitiin. Surullisinta on ehkä kuitenkin se, että vaikka tulokset on osoitettu paikansapitämättömiksi, kumpikaan ei ole myöntänyt virheitään. Onneksi tiedeyhteisö on korjannut virheensä, mutta nämä kokeet ovat ehtineet vuosikymmeniä manipuloida yleisöä uskomaan ihmisen pahuuteen. 

Kymmenen elämänohjetta

Jokainen yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevä kirja näyttää päättyvän suosituksiin tai elämänohjeisiin. Jakso alkaa tiiviillä kuvauksella mitä kirja on osoittanut:

Vuosituhansien ajan ihmisillä on ollut väärä kuva itsestään. Olemme otaksuneet, että ihminen on egoisti ja sivistys on vain ohut pintakerros, joka murtuu helposti. Tämä ihmiskuva on osoittautunut epärealistiseksi. Nyt voimme siirtyä erilaiseen ihmiskuvaan:

Heti kun me uskomme, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia, kaikki muuttuu. Voimme järjestää oikeusvaltiomme ja demokratiamme aivan toisella tavalla. Ja voimme itsekin alkaa elää toisenlaista elämää. (s. 377)

En käy luettelemaan Bregmanin elämänohjeita, mutta nostan sieltä esiin pari kiinnostavaa ajatusta omin sanoin. 

• Realistisinta on uskoa toisista hyvää, vaikka joskus tulee huijatuksikin.
• On oman edun mukaista antaa muille anteeksi.
• Älä usko tietäväsi mitä toinen ajattelee; parempi kysyä kuin luulla. 
• Myötätunto antaa energiaa; empatia voi viedä voimat.
• Vaikka olemme emotionaalisia olentoja, osaamme myös ajatella; käytä järkeäsi. 
• Myötätunto kertoo meille, että muukalaisetkin ovat samanlaisia kuin me. 
• Vältä uutisia ja somea; ruoki itseäsi hyvällä informaatiolla.
• Kavahda ”maailmanparantajia”, joita kiinnostaa vain oma ego ja imago.
• Tule kaapista ja kerro aidosti haluavasi hyvää muille. 

Mitä ajatella Hyvän historiasta?

Hyvän historia on ehdottomasti tärkeä kirja. Kirjalla on iso sanoma ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä. Kritiikki sivistyksen pintasilausteoriaa kohtaan on vakuuttava. Kirjan lukuisat esimerkit ovat paitsi argumentteja myös kiehtovia tarinoita, joita lukee mielellään. 

Filosofina huomioni kiinnittyy kirjan lähtökohtaan, Hobbesin ja Rousseaun vastakkaisuuteen. Vaikka heidän näkemyksensä ihmisestä luonnontilassa ovat vastakkaiset, niin kumpikin päätyi siihen, että ihmisen on luovutettava valtaa hallitsijalle – suvereenille – turvallisuuden takia. Hobbesilla tämä siirtäminen on vallan lopullista luovuttamista mutta Rousseaun mukaan kansalla säilyy aina ylin valtiovalta.

Luonnontila, josta Hobbes, Rousseau ja Bregman puhuvat, on historiallinen fiktio, jolla on kuitenkin keskeinen asema argumentaatiossa. Bregman pyrkii antropologisella tiedolla osoittamaan, että alkuihminen tai metsästäjä-keräilijä oli todella vapaa ja rauhanomainen ja eli onnellista elämää harmoniassa luonnon kanssa. Näin on voinut ollakin, mutta ihmiset olivat silti erittäin haavoittuvassa asemassa. 

Problemaattisempi on oletus vapauden ja onnen ajan päättymisestä maanviljelyksen synnyttyä ja levittäydyttyä. Tämä oli Rousseaun käsitys ja sen toistavat niin Harari kuin Bregmankin. Maanviljelys lisäsi merkittävästi ruoan tuotantoa ja johti väestön kasvuun. Maanviljelyksen ansiosta syntyi isoja yhteisöjä, kyliä, kaupunkeja ja valtioitakin. Mikä tärkeintä, alkoi muodostua ylijäämää, joka toki johti eriarvoisuuteen omistamisen myötä, mutta myös kulttuurin kukoistukseen. Tästä muistuttavat meitä esimerkiksi Kaksoisvirranmaan, Egyptin ja Kreikan korkeakulttuuri: syntyi filosofia, tähtitiede, matematiikka, rakennustaide, kuvanveisto, lääketiede, suuret uskonnot jne. On totta, että näiden kulttuurin saavutusten varjopuolena oli orjuus, jota ilman tarvittavaa tuotannon ylijäämää ei olisi syntynyt. On myös totta, että kulttuurin saavutukset olivat pienen hallitsevan luokan tai eliitin käytössä ja suurin osa väestöstä eli kurjuudessa ja köyhyydessä. Pidän silti näitä varhaisia korkeakulttuureja merkittävinä edistysaskeleina ihmisen historiassa.

Maanviljelyksestä alkanutta kurjuutta jatkui aina 1800-luvulle asti (s. 122). Vasta teollisuus salli vähitellen parantaa väestön valtaosan elinoloja ja terveyttä.  On yleinen näkemys, että 1600-luvulla alkanut valistus – usko järkeen – oli kehityksen moottori. Kapitalismi alkoi kehittyä, markkinat laajenivat maailmanlaajuisiksi, syntyi moderni oikeusvaltio ja tieteellis-tekninen vallankumous nosti tuottavuutta ennennäkemättömästi. 

Jos tästä kaikesta tehdään tilinpäätös, väkisinkin on pääteltävä, että valistus on ollut lajillemme valtava menestys. Kapitalismi, demokratia, oikeusvaltio ja hallintokoneisto ovat parantaneet elämäämme monella tavalla. Tilastot eivät valehtele. Maailma on rikkaampi, turvallisempi ja terveempi kuin koskaan. (s. 250)

On tietynlainen paradoksi, että juuri kun Rousseau syytti sivistystä ja järkeä ihmiskunnan kurjuudesta, alkoi valistuksen aikakausi, jolloin ihminen alkoi päästä eroon kurjuudestaan. 

Valistus katseli ihmistä hobbesilaisittain ja hylkäsi Rousseaun luonnollisen ihmisen ihannoinnin. Valistuksen mukaan ihminen on rationaalinen egoisti, joka tavoittelee vain omaa etuaan. Mutta markkinamekanismit saivat aikaan sen, että omaa etuaan tavoittelevan tuottajan toiminta kuitenkin koitui kokonaisuuden hyväksi. Tätä oli Adam Smithin kuuluisa teoria näkymättömästä kädestä. 

Mutta kuten Bregman esittää, valitusaatteellakin on varjopuolensa: varallisuuserojen kasvu, sosiopaattiset johtajat, kahlitseva byrokratia, toinen maailmansota ja juutalaisten tuhoaminen, rasismi jne. Vaikka Bregman ei suoraan väitäkään, niin hän antaa ymmärtää, että valistuksen huonot puolet johtuvat siitä, että toimimme ikään kuin jokainen ihminen olisi petturi ja oman edun tavoittelija kuten D. Hume asian ilmaisi. 

Bregmanin mukaan edessä on nyt valinta, jatketaanko valistuksen ihmiskuvan pohjalta vai luodaanko instituutioita, jotka lähtevät ihmisessä olevasta hyvästä?

Meidän ei tarvitse suhtautua sivilisaatioon fatalistisesti kuten Rousseau. Sen kirous on kumottavissa. Voimme järjestää maataloutemme ja karjankasvatuksen, kaupunkimme ja valtiomme niin että ne hyödyttävät kaikkia. (s. 123)

Jos ryhdytään konkreettisesti etsimään keinoja hyvän edistämiseksi, on pakko pysähtyä miettimään, mitä hyvä oikein tarkoittaa. Bregman on yllättävän epämääräinen hyvän käsitteen käytössä. Kirjansa alussa Bregman esittää vallankumouksellisen ideansa teesinä ”että useimmat ihmiset ovat kunnollisia”. Jos idea esitetään näin banaalisti, niin enpä tiedä montakaan ihmistä, joka olisi siitä erimieltä. Kun hyvää aletaan pohtia tarkemmin, käsite osoittautuu monimieliseksi ja kompleksiseksi; viittaan vain laajan etiikkaa koskevaan keskusteluun, jota kävivät jo Platon ja Aristoteles. 

Perusasenteeltaan Bregman on humanisti, ja humanismin tärkein tuntomerkki on von Wrightin mukaan ihmisen kunnioittaminen, mutta myös kulttuurin merkityksen korostaminen: ihminen on kulttuuriolento (G.H. von Wright, Humanismi elämänasenteena, Otava 1981). Von Wrightin mukaan humanismin ytimenä on sen puolustaminen mitä sanotaan ihmisen parhaaksi. Ihmisen paras käsittää kaiken, mikä on hänelle hyväksi ja mikä tekee hänelle hyvää. Humanismiin on aina liittynyt vapauden ja itsensä toteuttamisen ideaalit. Samalla on huomattava, että jokainen yhteiskunta asettaa rajoituksia yksilön vapaudelle. Mutta näiden rajoitusten ainoa oikeutus on huolehtiminen ihmisen parhaasta. Von Wright esittää kiinnostavan arvion humanismin painopisteiden muutoksesta. ”Humanismin, joka asettaa ihmisen keskeiselle sijalle, täytyy meidän päivinämme korostaa voimakkaammin ihmisen välistä solidaarisuutta kuin yksilön itsetoteutusta” (von Wright, s. 166). 

Kirjoja humanismista

Bregmanin perusteesi ihmisen luontaisesta hyvyydestä on vahva väite ja synnyttää lukuisia kysymyksiä: mitä hyvyys on, mikä on ihmisluonto, mitä on altruismi tai egoismi, miksi jotkut ovat pahoja jne. Bregmanin perustavoite hyvän edistämisestä yhteiskunnassa voidaan perustella vakuuttavammin lähtemällä humanismiin kuuluvasta kasvatuksen ideasta: ihmisestä voi tulla hyvä tai paha riippuen olosuhteista ja kasvatuksesta. Humanismin mukaan vain kasvatuksen avulla ihminen saavuttaa todellisen vapauden. Tämä johtaa meidät takaisin Rousseauhon ja hänen toiseen pääteokseensa Émile eli kasvatuksesta. Tämä on juuri filosofi Martha C. Nussbaumin näkemys teoksessa Talouskasvua tärkeämpää (Gaudeamus 2011). 

Nussbaumin mukaan kasvatuksessa ”myötätunnon ja kunnioituksen tunteiden täytyy voittaa pelko, kateus ja itsekeskeinen vihamielisyys” (s. 45). Viitaten Émileen Nussbaum toteaa että ”Rousseau ei katsonut lasten olevan luonnostaan pahoja vaan korosti näiden taipumusta rakkauteen ja myötätuntoon” (s. 47). Mutta Rousseau tunnisti myös imeväisten heikkouden ja tarvitsevuuden, jotka voivat johtaa itsekeskeisyyteen ja alistamiseen. Lapsen on opittava tajuamaan oma riittämättömyytensä. Tätä kautta ihminen oppii myös myötätuntoiseksi ja kykenee asettumaan toisten asemaan. Ihmisellä on luontaiset edellytykset sympatiaan (peilineuronit ym.) mutta se ei kehity itsestään. Etenkin omaa vertaisryhmää pidemmälle ulottuva myötätuntoisuus ja solidaarisuus vaativat paljon työstämistä, Nussbaum korostaa. Yhteiskunnassa voidaan edistää ihmisen hyvää paitsi uskomalla ihmisen hyvyyteen, myös kasvattamalla ihmisiä hyviksi. 

Summa summarum

Hyvän historia varmasti hämmentää niitä, jotka uskovat, että ihminen on ikuinen egoisti ja ajattelee vain omaa etuaan. Se joka uskoo ihmisen hyvyyteen, saa kirjasta runsaasti argumentteja uskolleen. Usko hyvyyteen myös vahvistaa itseään: kun uskomme kanssaihmisitämme hyvää, he käyttäytyvät tämän odotuksen mukaisesti – enimmäkseen. Bregmanin yhteiskunta-analyysi kiteytyy ajatukseen, että yhteiskunta ja sen instituutiot on hyvin pitkälle rakennettu sen oletuksen varaan, että ilman kontrollia ihmisten luontainen pahuus pääsisi valloilleen. Tällä perustellaan vallan keskittämistä, byrokratiaa, yksilön oikeuksien rajoittamista, vankiloita jne. Myös valtio on tämän oletuksen tuotetta. Jos nyt oletammekin, että ihmiset ovat hyviä, niin kaikkia yhteiskunnallisia instituutioita pitää tarkastella kriittisesti ja purkaa valtarakenteita. Kansalaisyhteiskunta kykenisi huolehtimaan yhdessä monista asioita ilman valtion ohjausta ja väliintuloa. Meidän on luotettava kansalaisiin ja heidän yhteistyökykyynsä. 

Bregmanin kirjaa tullaan epäilemättä tarkastelemaan kriittisesti niin historiankirjoituksen kuin antropologian, biologian, filosofian, psykologian, sosiologian, taloustieteen tai valtio-opin näkökulmista. Kiistattomaksi ansioksi jää ihmisen hyvyyden nostaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. 

PS. Mari Janatuisen suomennos on erinomainen ja sitä on helppo lukea.

PS2. Emeritusprofessori Vesa Kanniainen on kirjoittanut hyvän, kriittisen arvion Bregmanin kirjasta. Ks. Tieteessä tapahtuu 5/2020.