MOTTO: Naton jäsenyys sinetöi Suomen kuulumisen demokraatiseen länteen!
Presidentti Niinistön Kultaranta-keskustelut haastavat myös tavallisia kansalaisia osallistumaan Suomen turvallisuuspoliittiseen debattiin.
Suomen turvallisuus on liian tärkeä asia jätettäväksi vain asiantuntijoiden ja ulkopolitiikasta vastaavien päätöksentekijöisen asiaksi. Tämän blogin tarkoituksena on lähestyä turvallisuuspolitiikkaa median välityksellä seuraavan akateemisen ihmisen näkökulmasta.
Ukrainan tapahtumat ovat järkyttäneet suomalaisia ja yllättäneet Euroopan unionin ja Yhdysvallat. Venäjä toimi tavalla jota ei osattu odottaa. Joudumme arvioimaan turvallisuuspolitiikan uudelleen. Tähän uudelleenarviointiin tarvitaan kaikkia asiantuntijoita ja ulkopolitiikasta vastaavia tahoja.
Ukrainan tapahtumat ovat merkittävä asia myös sen takia, että tavalliset kansalaiset ovat alkaneet keskustella turvallisuuspoliitiikasta. Kohta kaikilla alkaa olla mielipiteitä Venästä ja Natosta. Tätä voisi kutsua turvallisuuspolitiikan demokraattiseksi käänteeksi.
Venäjä
Ministeri Jaakko Iloniemi on analysoinut Venäjän tilannetta ansiokkaasti Suomen Kuvalehden artikkeleissaan. Ne kiteytyvät mielessäni pariin kohtaan:
Venäjällä on vallalla etupiiriajattelu, jonka mukaan tietyt Venäjän lähialueet kuuluvat maan etupiiriin. Niihin kuuluvat ennen kaikkea entiset Neuvostoliiton valtapiirissä oleet maat, kuten Valko-Venäjä ja Ukraina. Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alussa, monet entiset neuvostotasavallat onnistuivat itsenäistymään. Baltian maat ovat tästä paras esimerkki.
Venäjä pitaa etuupiiriinsä kuuluvien maiden hakeutumista lännen vaikutuspiiriin, kuten Naton tai EU:n jäsenyyden hakemista etupiirinsä horjuttamisena ja turvallisuusuhkana. Tämä oli ilmeisesti perussyy Krimin tapahtumiin ja Itä-Ukrainen itsenäistymisen tukemiseen armeijan avulla.
Ukrainan tapahtumat osoittavat, että Venäjä on valmis käyttämään ja käyttää väkivaltaa ja armeijaa etupiirinsä suojelemiseksi.
Venäjä ei piittää kansainvälisistä sopimuksista ja kansianvälizsestä oikeudesta suojellessaan etupiiriään. Tästä on räikeä esimerkki Krimin niemimaan liittäminen Venäjän federaatioon (laiton kansanäänestys ym.).
Venäjä haluaa selvästi takaisin suurvalta-asemaansa ja kokee jääneensä alkynteen. Suurvaltasemansa korostamiseksi Venäjä rakentelee vastakohtia Venäjän ja EU:n välille. EU:n laajeneminen itään on agressiota Venäjää kohtaa – puhumattakaan mitään Naton laajenemisestä. Tällainen vastakohtaisuus on yllättänyt kaikki, sillä viime vuosina EU ja Venäjä ovat lähentyneet ja tiivistäneet etenkin taloudellista yhteistyötä. Onko Venäjä vain antanut ymmärtää olevansa EU:n kumppani?
Yksi vastenmielisimpiä ilmöitä Venäjän Eurooppa suhteessa on häikäilemättömäksi kasvava mediasota. Venäjän media antaa täysin valheellisen kuvan Ukrainen nykyhallituksesta ja EU:n tavoitteista. Viitataan fasismiin ja rappioarvoihin, joita EU ja Yhdysvallat muka edustavat. Putin, joka on ollut hyvin pragmaattinen johtaja, on nyttemmin omaksunut arvojohtajan roolin ja puolustaa Venäjän “aitoja” konservatiivisia arvoja.
Monet kiistävät etupiirijaon olemmassaolen ja väittävät sen jääneen historiaan kylmän sodan päätyttyä. On selvää, että maailmaa ei ole tänää jaettu kuten kylmän sodan aikana rautaesiriippuinen. Tässä on kysymys Venäjän pyrkimyksestä vahvistaa asemaansa ja sitoa ymärillään olevia entisiä kommunistimaita vakutusvaltansa piiriin.
Suomen ulkopolitiikka ja suomettuminen
Suomen ulkopolitiikkaa on usein pidetty viisaana ja hyödyllisenä. Presidentti Niinistö sanoi Kultarannan ulkopoliittisen seminaarin avausanoissa, että 70 viimeistä vuotta ovat olleet taloudellisesti Suomelle edullisia. Tämä tuntuu olevan valtiojohdon ja myös liike-elämän johdon merkittävimpiä argumenttejä hyvien Venäjä-suhteisen puolesta. Väheksymättä taloutta on kuitenkin muistettava, että hyvät taloussuhteet Neuvostoliiton kanssa saavutettiin suomettumalla eli pidättäytymällä naapurin arvostelusta ja naapurin mielipiteitä kuunnellen jopa presidentin vaaleja myöten. Kekkonen oli mestari suomettumisessa, mutta valitettavasti suomettuminen näyttä jatkuvan. Presidentti Tarja Halonen jatkoi suomettumista mm. vältellen mahdollista kiistaa aiheuttavien aiheiden käsittelyä tavatessaan Putinia.
Nyt taas Ukrainen kriisin aikana Suomessa halutaan välttää Venäjän kritiikki ja vastustaa taloudellisia pakotteita, koska Venäjän kauppa on niin tärkeää Suomelle. Eikö arvojen kuitenkin pitäisi kulkea talouden edellä. Jos Venäjä rikkoo räikeästi kansainvälisiä sopimuksia ja liittää toisen itsenäisen maan alueita itseenä, niin tämä on mitä painokkaimmin tuomittava ja etsittävä keinoja painostaa Venäjää. Suomi kiemurtelee tässä asiassa antaen Venäjän ymmärtää että me kyllä haluamme hyvät välit Venäjän emmekä haluaisi käyttää pakotteita, mutta kun olemme EU:n jäsen,niin joudumme valitettavasti noudattamaan EU:n päätöksiä. Näin Niinistö näytti sanoneen Lavroville tämän Suomen vierailun yhteydessä.
Ulkoministeri Lavrovin kutsuminen Suomeen tämän kriisin keskellä oli mannaa Venäjälle ja Lavrovilla. Venäjä voi näyttää omille kansalaisilleen että kyllä Venäjää naapureissa arvostetaan. Suomea Lavriv kehui hyväksi ystäväksi ja arvosteli EUta. Venäjälle Suomen valitojohdon tapaaminen sopii, koska Venäjä pitää EU:ta vihollisenaan tai vastustajanaan ja haluaa nimeonomaan bilateraalisia suhteita.
Suomi liittyi EUhun vuonna 1995. Minä ja monet muut äänestimme jäsenyyden puolesta nimenomaan päästäksemme irti Venäjän etupiiristä ja suomettumisesta ja saadaksemme turvallisuutta läntisestä liitosta. EU-jäsenyys oli silloin nimenomaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen valinta. EU:n mukanaan tuomat taloudelliset edut ja vapaa liikkuminen olivat myös tärkeitä, mutta vasta toisella sijalla.
Arvelen, että jos Venäjä olisi ollut voimakkaampi 90-luvulla, niin Suomen EU-jäsenyydestä olisi tullut iso onglema Suomen Venäjä-suhteille. Olisiko Päämisteri Esko Aho uskaltanut ehdottaa jäsenyyden hakemista.
Suomettuminen on nyt taas nostamassa päätään Nato-jäsenyyden vastustamisessa. Pelätään miten Venäjä suhtautuu jos Suomi hakisi Nato-jäsenyyttä. Jotkut venäläiset poliitikot uhkailevat asialla, mutta Venäjän virallista linjaa ei tietystikään kukaan tiedä. Selvää on, että hyvällä Nato-jäsenyyttä ei katsota. Pelkäämmekö?
Turvallisuus
Turvallisuustemme kannalta Venäjä on ainoa uhkamme. Venäjällä on valtava armeija, Suomeen ja Eurooppaan suunnattuja ohjuksia ja ydinase. Georgian, Tsetsenian ja Ukrainan tapahtumat osoittavat, että Venäjä on valmis käyttämään aseitaan raja-naapureitaan kohtaan.
Suomen ulkopoliittinen johto korostaa jatkuvasti, että Suomeen ei kohdistu Venäjän taholta välitöntä uhkaa. Niinistö sanoi Kultarannassa että Suomella ei ole mitään syytä erityishuoleen. Näin voi ollakin ja näin maan johdon tuleekin kansalle kertoa. Mutta ihmiset ajattelevat hieman toisella tavalla.
Jos naapurissa on räyhääjä, joka on toistaiseksi jättänyt meidän rauhaan mutta mukiloinut muita naapureita, niin tietysti tulee pelko, että jonakin päivänä naapuri käy meidänkin kimppuun.
On viisasta varautua siihen, että Venäjä voi uhata meitä. Sellainen uhkakuva on, että jos Suomi tiivistää puolustusyhteistyötä Naton kanssa niin Venäjä ei ehkä katso rauhassa sivusta.
Suomen puolustuspolitiikan neljä ulottuvuutta
Kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä siitä että Suomella pitää “uskottava” puolustuskyky. Se varmaan tarkoitta, että armeija pystyy pitämään puoliaan kohtalaisen ajan vihollisen hyökätessä. Tänne ei niin vain tulla! Ruotsissa on esitetty näkemyksiä että maan puolustus kestäisi viikon verran hyökkäystilanteessa. Toivottavasti Suomen puolustuskyky on parempi, ehkä kestämme 100 päivää, kuten talvisodassa. Mutta missään tapauksessa oma puolustus ei riitä, se on pikemminkin ensiapu, jonka jälkeen tarvitaan vahvoja kumppaneita.
Vielä viimevuonna uskottiin, että Suomen puolustuksen suurin haaste on valmistautuminen kybersotaan. Mutta Venäjän toiminta tänä vuonna on osoittanut, että naapurivaltio turvautuu ihan perinteiseen sodankäyntiin. Joten ei sellainen perinteinen puolustuskyky, joka perustuu asevelvollisuuteen ja hyvään aseistukseen oli mitenkään menettänyt merkitystään.
Mutta on selvää, että pieni maa ei voi kauan puolustautua suurta hyökkääjää vastaan. Siksi on etsittävä kumpaneita. Ja niitä on löydettävissä pohjoismaisesta yhteistyöstä, EU:n puolustusyhteistyöstä ja Nato-yhteistyöstä, kuten presidentti Niinistö korosti Kultarannan keskusteluissa.
HS kirjoittaa 12.12.2003:
Suomen hallitus ja presidentti hyväksyivät torstaina EU-maiden turvatakuut eli velvoitteen auttaa muita jäsenmaita hyökkäystä vastaan.
Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) korosti turvatakuuartiklan tekevän selväksi, ettei kukaan ole puolueeton, jos jokin EU:n jäsenmaa joutuu hyökkäyksen kohteeksi.
Toimittaja Laura Pekonen selvensi samassa yhteydessä asiaa näin:
Jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin YK:n peruskirjan 51. artiklan määräysten mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.
Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on edelleen oltava Naton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Nato on jäseninään oleville valtioille niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.
Presidentti Niinistö kehottaa Suomea ottamaan aktiivisen roolin EU:n puolustusulottuvuuden kehittämisessä. Tämä on ilman muuta kannatettavaa.
Suomella on siis periaatteessa turvatakuut EU:n jäsenenä, mutta EU:lla ei ole yhteisiä puolustusvoimia eikä kriisitilanteissa toimivia yhteisiä järjestelmiä. Kun EUn 28:sta maasta 22 on Naton jäseniä ja nimeomaan suurimmat maat, kuten Saksa, Ranska, Englanti ja Puola, niin käytännössä EU:n turvatakuu voi toteuta vain Nato maiden toimesta. Toisaalta Nato-sopimuksen §5 velvoittaa Nato maita puolustamaan omiaan, mutta ei velvoita niitä puolustamaan kolmansia maita, kuten Suomea.
Nato-kumppanuus ja jäsenyys
Suomi on ollut jo pitkään Naton kumppani ja yhdenmukaistanut kalustoaan ja ohjausjärjestelmiään Naton kanssa. Suomi on osallistunut Naton kanssa rauhanturvaoperaatioihin mm. Afganisanissa ja yhteisiin sotaharjoituksiin.
Ensi syksynä Naton on uudistamassa kumppanuusohjelmaansa ja siihen on ennakkotietojen mukaan tulossa jonkinlainen poliittinen kumppanuus, joka tarkoittaa poliittista yhteistyötä – ainakin yhteisiä tapaamisia ministeritasolla – Nato-maiden ja kummppanuusmaiden kesken. Ministeri Haglund pitää tärkeänä,että Suomi voisi jatkaa Nato-kumppanuuttaan myös seuraavassa vaiheessa. Tämä on vähintä mitä voimme tehdä.
Täysi Nato-jäsenyys on se kuuma peruna. Kokoomus kannattaa periaatteessa Nato-jäsenyyttä, mutta ei ole edistänyt sitä käytännössä vedoten kahteen seikaan. Suomen kansan enemmistö ei gallupien mukaan kannata Nato-jäsenyyttä ja toiseksi meillä ei ole ollut akuuttia tarvetta jäsenyyteen. No nyt on ilmennyt tarvetta ja kansan mielipiteet alkavat muuttua Nato-myönteisemmiksi. Kokoomuksen piirissä Alexander Stubb on voimakkaimmin liputtanut Nato jäsenyyden puolesta. Ruotsalainen kansanpuolue ja jopa osa vihreistä kuten meppi Heidi Hautala kannattaa Nato-jäsenyyttä.
Mielestäni presidentti Martti Ahtisaari on argumentoinut osuvasti Natioon liittymisen puolesta. Suomen ulkopolitiikan perussuunta on lännessä. Ahtisaaren mukaan Suomen tulee olla jäsenenä kaikissa merkittävissä järjestöissä, joissa muutkin länsimaat toimivat. Vain jäsenyyden kautta voimme vaikuttaa näiden järjestöjen toimintaan ja olla mukana siinä keskustelussa, jossa analysoidaan tilanteita ja mietitään toimenpiteitä.
Miksi Nato on niin paha asia? Naton vastustajat vasemmalla viittaavat Naton historiaan, jossa Nato on toiminnyt Yhdysvaltojen suurvaltapoliittisten tavoitteiden välineenä. Natoon liittymisen tulkitaan tarkoittavan tämän historian hyväksymistä ja samalla sitoutumista tuleviin interventioihin. Tässä kritiikissä unohdetaan Naton muuttunut luonne länsimaiden yhteisenä puolustusjärjeselmänä, jossa päätökset tehdään yhdessä neuvotellen. Naton historia ei ole vailla ongelmia, mutta liittyminen tämän päivän uudistuneeseen Natoon ei tarkoita sen historiallisten virheiden hyväksymistä.
Suomessa Nato-vastaisuus on hyvin pitkälle Yhdysvaltojen vastaisuutta – antiamerikkalaisuutta. Tämä on varmaan Nato-vastaisuuden julkilausumaton motiivi.
Hnekilökohtainen kantani on, että meidän täytyy ottaa Nato-optio käyttöön ja alkaa valmistella jäsenyyttä. Tätä varten tarvitsemme perusteellista analyysia Natoon liittymisen vaikutuksista, ehdoista ja kustannuksista.
Karhuaita pitäväksi
Suomen ja Venäjän yhteinen raja on tuhat kilometriä. Tämä raja on myöskin osa EU:n ja Venäjän välistä rajaa. Lahden eteläpuolella Baltiassa ja Puolassa tämä raja on vahva Naton raja. Tultaessa pohjoiseen Suomen alueella “karhuaidassa” on aukko. En halua elää tämän aukon kohdalla. Haluan karhuaidan jatkuvan yhtenäisenä Norjaan asti. Karhuaidan lisäksi meillä kanattaa olla myös hyvät metsästyskiväärit, joilla voimme ampua Suomen puolelle eksyvät karhut – tai ainakin pelästyttää niitä.
Sustainable innovation 