SOSTE eli Suomen sosiaali ja terveys ry on julkaissut Hyvinvointitalous kirjan, johon liittyvä julkistusseminaari pidettiin Finlandia talolla 6.11.2014. Kirjan tarkoituksena on herättää yhteiskunnallista keskustelua hyvinvoinnin ja talouden suhteista ja yhteensovittamisesta.
Hyvinvointitalous on SOSTEN strategian keskeinen teema. Kirjan tavoitteena on avata tätä teemaa eri näkökulmista ja tutkimusperspektiiveistä. Kirjassa on 26 pyydettyä asiantuntija-artikkelia ja kirjan toimittajien Riitta Särkelän, Aki Siltaniemen, Päivi Rouvinen-Wileniuksen ja Heikki Parviaisen laaja yhteenveto. Kirjassa on mukana minun ja Kaisa Oksasen artikkeli Hyvinvointiyhteiskunnan uudistaminen kestävän innovaation keinoin.
Kirjan julkistusseminaarissa oli ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan keynote puheenvuoro taloudellisen menestyksen ja hyvinvoinnin yhteydestä. Tuomiojan puheenvuoro oli tyylikäs ja oppinut hyvinvointivaltion puolustus. Erityisesti mieleenä jäi Tuomiojan viittaus Gunnar Myrdalin esittämään käsitteeseen “luotu harmonia”, jolla hän tarkoitti hyvointivaltion roolia “luoda” valtion toimesta yhteiskunnallista tasapainoa. Tuomiojan mukaan harmoniaa ei synny spontaanisti, mikä toi mieleen oman päinvastaisen argumenttini vuodelta 1993 (Spontaaniin yhteiskuntaan, Hyvinvointia ilman valtiota).
Kirjoittajat pääsivät esittelemään ideoitaan kahdessa paneelissa, joista toisessa minäkin olin mukana. Paneelien jälkeen päivän antia ja kirjaa kommentoivat ylijohtaja Juhana Vartiainen (VATT) ja toimitusjohtaja Marita Ruohonen (Suomen Mielenterveysseura).
Ennen kuin esittelen oman artikkelimme antia, haluan kommentoida kirjaa ja seminaarin keskusteluja ja alustuksia.
Kirjan ja seminaarin yleisilme oli aneeminen, koska monilla on päällimmäisenä huoli tai suru hyvinvointivaltion rapautumisesta tai jopa alasajosta. Toinen juonne on talouden väitetty ylivalta yhteiskunnassa. Valitettiin että kaikkea mitataan rahassa ja että taloudesta on tullut välineen sijasta päämäärä sinänsä. Tätä taustaa varten SOSTEN lanseeraama hyvinvointitalous on mielestäni hyvä termi, koska se yhdistää hyvinvoinnin ja talouden jännitteisellä ja haastavalla tavalla. Käsite on tietysti epäselvä ja eräiden mukaan kattaa kaiken, jolloin sen selvitysvoima heikkenee. Tämän kirjan julkaisemisen jälkeen käsite jää joka tapauksessa elämään ja vaikuttaa julkiseen keskusteluun.
On selvää, että hyvinvointivaltion ylläpitäminen maksaa ja siksi taloudelliset reunaehdot ovat kiertämättömiä. Jos ylläpitämiseen ei riitä resursseja, on toimintaa tehostettava, palveluja karsittava ja etuuksia leikattava. Pulmana on vain, että mihinkään ei saisi koskea, koska joku aina kärsii leikkauksista. Silti on todettava, että joistakin leikkauksista huolimatta palvelumme ja etuutemme ovat maailmanmitassa korkealla tasolla ja mitään hirveän dramaattisia heikennyksiä ei ole (vielä) tehty. Palvelujen tuottavuuden nostamista kukaan ei vakavasti vastusta, kunhan se ei tapahdu henkilöstöä vähentämällä – vaikea yhtälö tämäkin.
Hyvinvointivaltio-käsitteessä monilla kirjoittajilla on pääpaino sanalla valtio: se on juuri valtio joka ylläpitää hyvinvointia. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä ovat julkiset palvelut, kuten maksuton koulutus peruskoulusta yliopistoon asti ja lähes maksuton terveydenhoito. Lisäksi meillä on subjektiivinen oikeus lasten päivähoitoon, jonka maksut ovat tuloihin sidottuja. Näitä täydentävät monipuoliset sosiaalipalvelut vanhuksille, vammaisille, perheille jne. tarpeen mukaan. Hyvinvointimalliin kuuluvat myös taloudelliset etuudet, kuten kansaneläke, lapsilisät, vanhempainvapaat, toimeentulotuki ja työttömyyskorvaus jne. Kaikessä tässä on valtio keskeisessä asemassa; tosin palvelujen järjestäminen on ollut kuntien vastuulla.
Tämä kaikki on hyvin tunnettua asiaa. Kiinnostavammaksi asia menee, kun keskustellaan hyvinvointivaltion saavutuksista. Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa tuloerot ovat pienemmät kuin missään muualla. Tämä johtuu toisaalta maksuttomista palveluista ja tulonsiirroista ja toisaalta progressiivisesta verotuksesta. Tuloerot ovat Suomessa jonkun verran kasvaneet, mutta silti pysyneet pienimpinä maailmassa. Joten tämän suhteen ei pitäisi olla valittamista.
Hyvinvointivaltio vaikutuksiin luetaan myös Suomen hyvä kilpailukyky, etenkin maksuton koulutus on avannut opintien kaikille suomalaisille riippumatta varallisuudesta ja asuinpaikasta. Kansakunnan lahjakkuusreservit on saatu käyttöön. Manuel Castells ja Pekka Himanen argumentoivat jo vuonna 2000 julkaistussa kirjassaan Suomen tietoyhteiskuntamalli, että Suomessa hyvinvointivaltio on tukenut maan kilpailukykyä.
Hyvinvointivaltion tutkijat kuten Jorma Sipilä ja Juho Saari ovat myös argumentoineet, että
- hyvinvointivaltion on tehokas ja edullinen järjestelmä tuottaa julkisia palveluja
- hyvinvointivaltio tasaa tuloeroja tehokkaammin kuin muut järjestelmät
- hyvinvointivaltio tukee kilpailukykyä tarjotessaan kaikille hyvän koulutuksen ja pitäessään väestön toimintakykyisenä
- hyvinvointivaltion sosiaaliturva ei passivoi vaan luo hyvän pohjan riskien ottamiselle ja turvaa toimeentulon elinkeinoelämän jatkuvassa murroksessa.
Seminaarissa käsiteltiin pitkään esillä ollutta hyvinvointivaltion holhoamisväitettä, jotka kirjassa toistavat Heta Gylling ja Risto Harisalo ja jota olen itsekin väittänyt edellä mainitussa artikkelissani vuondelta 1993 (kirja Hyvinvointivaltio ristiaallokossa). Monet panelistit torjuivat tämän väitteen ja todistelivat, että hyvinvointivaltiossa ei oikeastaan ollenkaan rajoiteta yksilöiden valinnanvapautta. Pikemminkin päinvastoin: hyvinvointivaltio luo edellytyksiä toimia itsenäisesti yhteiskunnassa. Mutta toisaalta kaikki myöntävät että järjestelmän säädösviidakko on laajentunut järjettömästi ja lukuisat normit ohjaavat viranomaistoimintaa ja tekevät järjestelmästä jäykän. Tässä on kiintoisaa verrata kahta käsitettä: hyvinvointivaltion perinteiseen retoriikkaan kuuluu puhe “markkinariippuvuudesta” vähentämisestä, kun taas toiset puhuvat “julkisesta” riippuvuuden ongelmallisuudesta (esimerkiksi ihminen tulee riippuvaiseksi julkisesta tuesta).
Hyvinvointivaltiokeskustelua vaivaa Suomessa kaiken kattavuus. Mielestäni pitäisi erottaa kaksi hyvin erilaista tasoa. Universaalipalvelujen taso viittaa kaikkia kansalaisia koskeviin palveluihin ja etuuksiin (ilmainen koulu, lapsilisät jne.). Keskiluokka on universaalipalvelujen maksaja ja myös merkittävä hyötyjä. Tällä tasolla keskeisiä kysymyksiä ovat palvelun saatavuus ja laatu. Ja tässä suhteessa on tapahtunut ilmeisiä heikonnuksia, esimerkiksi perusterveydenhuollossa. Valtio on tällä tasolla well-being-state. Tällaisella valtiolla on vahva kannatus yhteiskunnassa.
Toinen taso liittyy huono-osaisuuden torjuntaan, esimerkkeinä toimeentulotuki ja työttömyyskorvaukset. Näistä asioista huolehtivaa valtiota voisi sanoa welfare-stateksi. Näin tämän termin ymmärtävät esimerkiksi englantilaiset ja amerikkalaiset. Kun Suomessa keskustellaan hyvinvointivaltiosta niin fokukseen nostetaan usein juuri welfare-valtio ja esitetään väitteitä tukien väärinkäytöksistä ja niiden saajien passiivisuudesta. Vastalääkkeenä esitetään vastikkeellisia tukia ja aktivointitoimenpiteitä. Welfare-valtion tukien varassa elävillä ei ole voimaa puolustaa etuuksia, joten niistä on helpoin tinkaista, mutta usein seuraukset ovat dramaattisia.
Oma käsitykseni on, että well-being-valtion kannatus on erittäin suurta koko väestön keskuudessa. Sen sijaan welfare-valtioon halutaan merkittäviä muutoksia. Toisaalta suomalaiseen arvomaailmaan kuuluu heikommista huolehtiminen ja monet tuntevat sympatiaa huono-osaisia kohtaan. Työttömyyden lisääntyessä yhä useampi pelkää työpaikkansa puolesta ja siunailee työttömyysturvaa, joka estää putoamasta pohjalle. Joten welfare-valtio on jokaisen viimekätinen turva.
Hyvinvointivalion suhde talouteen on jännitteinen kysymys. Pekka Kuusi perusteli hyvinvointivaltiota vedoten sen etuihin elinkeinoelämän kannalta. Kun kaikilla on kohtuullinen toimeentulo, niin kulutus nousee ja tämä tukee yrityksiä. Lisäksi perhe-etuudet ja palvelut tukevat naisten työhön osallistumista. Kuten Juhana Vartiainen sanoi omassa puheenvuorossaan, hyvinvointivaltio oli tapa tukea globaaliin talouteen sopeutumista.
Vartiaisen puheenvuoro oli muutenkin harvinaisen osuva. Hän ihmetteli Hyvinvointitalous-kirjassa olevaa ekonomistien kritiikkiä. Vartiaisen mukaan valtaosa ekonomisteista pitää pohjoismaista hyvinvointivaltiota esimerkillisenä järjestelmänä, joka tasaa riittävästi tuloeroja, on tehokas ja taloudellinen ja tukee kansallista kilpailukykyä. Vartiaisen mukaan varsinainen uhka hyvinvointivaltiolle on väestön ikääntyminen: yhä suurempi osa väestöstä on eläkkeellä ja elää pitkään, jolloin eläkejärjestelmän kestävyys on kovilla ja palvelujen tarve lisääntyy. Huoltosuhde on yksinkertaisesti kestämätön.
Tässä on nyt todellisen dialogin paikka. Hyvinvointivaltion rahoituspohja ei kestä nykyistä ja ennakoitavissa olevaa menotasoa. Veronkorostusvaraa ei juuri ole: Suomen noin 50% veroaste on nyt sietämättömän korkea ja veroja pitäisi pikemminkin alentaa, jotta ihmisillä olisi mahdollisuus kuluttaa. Tästä yhtälöstä seuraa, että menoja pitäisi leikata ja siinä nyt ollaan jumissa. On selvästi kaksi linjaa. Well-being-valtiota pitäisi supistaa, mutta keskiluokka on tätä vastaan. Sen takia karsitaan welfare-valtiota ja silloin köyhyys ja kurjuus lisääntyvät.
Hyvinvointitalous-kirjasta ja erityisesti seminaarista eroittui joukko tutkijoita ja toimijoita, jotka torjuvat hyvinvointivaltion asenteellisen puolustamisen nimissä puheenvuorot, joissa pyritään uudistamaan hyvinvointivaltiota. Uudistamispuhe koetaan hyvinvointivaltion kritiikiksi. Väitän että tällainen asenne tuhoaa hyvinvointivaltion, koska se voidaan säilyttää vain muuttamalla sitä. Muuten edessä on ikäviä ja jopa dramaattisia leikkauksia niin well-being- kuin welfare-valtiossakin.
Artikkelissamme Hyvinvointivaltion uudistaminen kestävän innovaation keinoin esitämme keinoja uudistaa hyvinvointivaltiota kokeilujen, innovaatioiden ja avoimen dialogin keinoin. Analyysimme lähtee hyvinvointivaltion kriisistä, joka ilmenee pahoinvointi- ja rahoitusongelmina. Tälle kriisille on kaksi hyvin erilaista selitystä, joita tässä edustakoon Raija Julkunen ja Sixten Korkman:
- Julkunen: sosiaaliturvaa ja palveluja on tietoisesti heikennetty ja syypää on uusliberalistinen ideologia.
- Korkman: hyvinvointivaltion ongelmat johtuvat siitä, että perinteiset toimintamallit eivät vastaa uutta taloudellista ja yhteiskunnallista todellisuutta.
Itse olen Korkmanin linjoilla. Analysoimme tilanteen niin, että elämme kahden toimintalogiikan murroskohdassa. Ne ovat vertikaalinen ja horisontaalinen logiikka.
Hyvinvointivaltion toimintalogiikkana on ollut vertikaalisuus, jota luonnehtivat yhteiskunnan hierarkkisuus ja valtion voimakas ohjaus.Vertikaalista toimintalogiikkaa voi kutsua myös teollisen yhteiskunnan logiikaksi. Siihen kuuluu perinteinen yhteisöllisyys, laajasti jaetut arvot ja kansalaisuus oikeuksien perustana. Hyvinvointivaltiossa hyvinvoinnin käsite painotti tarvepohjaisuutta ja toimentuloa – elintasoa. Universaalipalvelujen ideaan ei kuulu vaihtoehdot ja valinnanvapaus. Palvelujen tuottamisen pitää tapahtua julkisen hallinnon toimesta.
Yhteiskunnallinen kehitys on tuottanut uuden toimintalogiikan: horisontaalisuuden, joka perustuu yhteistyöhön ja verkostoihin. Tässä korostuu yksilöllisyys ja kevyt yhteisöllisyys. Elämäntavat ja arvot eriytyvät. Kansalaisuus on aktiivista kansalaisuutta ja omien kykyjen käyttöä. Yksilön autonomisuus eli itsemääräämisoikeus on keskeisiä horisontaalisen yhteiskunnan periaatteita. Universaalipalvelut eivät enää kohtaa kansalaisten erityviä elintapoja ja arvovalintoja. Palvelujen tuottajina voi olla järjestöjä ja yrityksiä – jopa kansalaisia. Horisontaalisessa yhteiskunnassa ihminen tarvitsee uudenlaisia valmiuksia – kykyjä – voidakseen tavoitella autonomisesti omia päämääriään ja toteuttaa omia potentioitaan. Peruskysymys on, kykeneekö vertikaalisen logiikan mukaan toimiva hyvinvointivaltio vahvistamaan kyvykkyyksiä, joita tarvitaan horisontaalisessa yhteiskunnassa.
Horisontaalisessa yhteiskunnassa tarvitaan uusi hyvinvoinnin käsite, jota sanomme kestäväksi hyvinvoinniksi. Sen elementteinä ovat elämänlaatu, kestävä taloudenpito ja tasapainoinen luontosuhde. Elämänlaatu käsitteessä korostuu subjektiivinen, koettu hyvinvointi, onnellisuus ja osallisuus. Kestävän hyvinvoinnin käsite poikeaa kahdessa merkittävässä suhteessa perinteisestä hyvinvoinnin käsitteestä. Se ei ole niin elintasopanotteinen kuin perinteinen ja tasapainoinen luontosuhde on täysin uusi elementti, joka ei noussut Pekka Kuusen tai Erik Allardtin horisonttiin 60-70 luvuilla.
Uuden hyvinvoinnin käsitteen voi koota arvokkaan elämän idean ympärille, kuten filosofi Pekka Himanen on osoittanut. Kestävään hyvinvointiin liittyy myös emotionaalinen ulottuvuus, empatia, joka on ihmisen kykyä asettua toisen asemaan ja toimia toisen hyvää edistäen.
Hyvinvointivaltiota ei voi uudistaa keinoilla jotka ovat kriisiyttäneet sen eli vertikaalisilla toimintamalleilla. Esimerkkinä on sote-uudistus, jossa kehitetään monsterimaista hierarkiaa, uusine järjestämis- ja tuottamisvastuualueineen ja jossa kansalainen on kaukana päätöksenteosta ja josta puuttuu valinnanvapaus ja vaihtoehdot. Myös pienet kunnat on sysätty syrjään ja niille on jäänyt lähinnä maksajan rooli.
Hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisen täytyy tapahtua horisontaalisen toimintalogiikan mukaisesti. Tämä tarkoittaa kokeilevaa kehittämistä ja sosiaalisten innovaatioiden tekemistä. Kokeilut on arvioitava huolellisesti ja tarjottava siten näyttöön pohjautuvia suosituksia niin kansalisille ja palvelujen tuottajille kuin myös päätöksentekijöille.
Puhumme kestävistä innovaatioista, joilla tuotetaan ratkaisuja, joilla on merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttavuus – impakti ja jotka edistävät kestävää hyvinvointia. On erittäin tärkeää korostaa julkisten hyvinvointipalvelujen ja etuuksien vaikuttavuutta, ei vain välittömiä suoritteita ja niiden kustannuksia. Impaktikeskeinen uudistaminen painottaa ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä.
Oma käsitykseni on, että erilaiset hyvinvointivaltionmalli-keskustelut eivät johda mihinkään. On edettävä konkreettisten kokeilujen kautta ja ennen kaikkea kansalaisille on avattava kanavia toimia ja osallistua keskusteltuun ja tehdä aloitteita uusista toimintamalleista. Tarvitaan avointa dialogista vuoropuhelua.
On uudistusten aika!
Sustainable innovation 