Olen jo jonkin aikaa aikonut kirjoittaa blogia politiikan uusista jaoista, mutta Hesarissa 27.3. julkaistu Timo Tuikan sunnuntaidebatti laukaisi kirjoittamisen. Tuikka vaatii kokonaan uusien puolueiden perustamista, koska nykyiset puolueet ovat sisäisesti jakautuneita perusarvojen ja tavoitteiden puolesta. Esimerkiksi jos äänestään demareita solidaarisuuden vahvistamiseksi, niin samalla annat äänesi markkinaliberaaleille demareille. Tämä ei minua huoleta, mutta varsinainen pointti Tuikan analyysissä on puoluekentän nelijaosta. Tästä lähdetään.
Puoluekentän nelijako
Tuikka jäsentää poliittisia kantoja kahdella muuttujalla. Toinen on arvoliberalismi vs. arvokonservatismi ja toinen on markkinatalous vs. valtio-ohjaus. Ensimmäinen on arvo-akseli ja toinen talouspoliittinen akseli. Tässä on omia sijoittelujani. Arvoliberaaleja ovat monet vihreät, ruotsalaiset ja demarit: hyväksytään homoliitot ja abortti, monikulttuurisuus jne. Arvokonservatiiveja ovat monet kristilliset ja perussuomalaiset: vastustetaan homo- ja lesboliittoja, abortteja ja maahanmuuttajia. Mutta myös monet kokoomuslaiset ovat arvokonservatiiveja: koti, uskonto ja isänmaa pilkistävät kannanottojen takaa.
Talouspoliittisella akselilla jaot ovat Tuikan mukaan seuraavat: suositaanko vapaata markkinataloutta ja uskotaanko sen menestyksen säteilevän koko yhteiskuntaan vai säännelläänkö taloutta verotuksen avulla niin, että tuloerot pysyvät maltillisina. Vaihtoehtojen muotoilu sisältää implisiittisesti jo jälkimmäisen vaihtoehdon kannattamisen, mutta olkoon tämä lapsus. Yhdistämällä nämä kaksi muuttujaa saadaan neljä poliittista kantaa, jonka pitäisi olla Tuikan mukaan uuden puoluejaon perustana:
Liberaalioikeisto: vapaamielisyys ja markkinaratkaisuihin luottaminen
Liberaalivasemmisto: vapaamielisyys ja valtiolliseen sääntelyyn turvautuminen
Konservatiivioikeisto: Arvokonservatiivit markkinatalouden kannattajat
Konservatiivivasemmisto: arvokonservatiivit valtiollisen sääntelyn kannattajat
Tämä nelikenttä kuvaa verrattain hyvin perinteisiä poliittisia vaihtoehtoja. On myös helppo nähdä, että monissa puolueissa on kahden ellei useammankin vaihtoehdon kannattajia. Tämän voi tulkita joko puoluejärjestelmän heikkoutena tai sitten osoituksena siitä että nämä jaot eivät olekaan puolueita erottavia jakoja.
Jako vasemmistoon ja oikeistoon on tämän jaon problemaattinen osio. Sosialismin tuhouduttua Neuvostoliiton hajoamiseen 90-luvun alussa, jako oikeistoon ja vasemmistoon alkoi ideologisesti rapautua. Markkinataloudelle ei ole vaihtoehtoa ja sitä kannattavat lähes kaikki poliittiset ryhmät. Harva enää esittää vakavasti, että teollisuuden, pankkien ja liikennevälineiden tulisi olla valtion omaisuutta. Tämän päivän markkinakysymys on ainakin Suomen kaltaisissa hyvinvointivaltioissa miten hyvinvointipalvelut tulisi tuottaa. Esimerkiksi terveydenhuollon julkinen tuotanto on demarien suurimpia vaatimuksia verrattuna vaikkapa kokoomuksen yksityistämistä puoltavaan kantaan.
Vasemmisto-oikeisto-muuttujan kärki Tuikalla on tulonjaossa. Kuka huolehtii köyhistä, kuka välittää tuloeroista? Nykyisten puolueiden paradoksi on siinä, että kansalaisten enemmistö kannattaa tuloerojen pienentämistä, mutta vallassa olevat puolueet ovat väriin katsomatta tietoisesti kasvattaneet tuloeroja. Suuret puolueet ajavat keskiluokan etuja. Näin siis Timo Tuikka Hesarissa.
Keskiluokka peittää ääripäät
Keskiluokka ratkaisee politiikan sisällön. Mikään puolue ei voi kasvaa isoksi, ellei se aja keskiluokan asiaa. Jo tämä tosiasia tekee Tuikan tiukan vaon vasemmistoon ja oikeistoon virheelliseksi. Luokkayhteiskunnassa oli selvästi kolme intresseiltään erilaista luokkaa: talonpojat, työväestö ja porvaristo. Nämä luokat olivat suuria ja niiden etuja ajamalla pystyi pääsemään valtaan. Tänä päivänä maaseutu tyhjenee ja tehtaat sulkevat ovensa. Suurin osa työpaikoista on palvelualoilla, joilla palkkahaitari on erittäin suuri kaupan kassalta (2.000 e/kk) pankinjohtajiin (20.000 e/kk).
Keskiluokkaa ovat suunnilleen kaikki jotka ovat töissä palvelualoilla. Ei tässä millään luokkatunnuksilla menestytä. Puolueiden erot ovat nyansseja:
Kokoomus = keskiluokka + elinkeinoelämän vahvistaminen
Keskusta = keskiluokka + maaseudun elinkeinojen vahvistaminen
Demarit = keskiluokka + työväestön etujen turvaaminen
Vasemmistoliitto = keskiluokka + työttömien/prekariaatin toimeentulon turvaaminen
Jne…
Kohtia uutta jakoa politiikassa
Koska vasemmisto/oikeisto jako ei enää toimi, on katsottava tarkkaan muutoksen merkkejä. Missä uudet jaot ovat? Innovaatiotutkijana ja globalisaation myönteisten vaikutusten noteeraajana olen päätynyt muutoksen problematiikkaan. Globalisaatio ja planetaarinen digitaalinen tekniikka ovat synnyttäneet maailmanlaajuisen muutosprosessin, joka koskettaa kaikkia maita, toimialoja ja ihmisiä. Aikaamme luonnehtivat sellaiset prosessit kuten muutoksen nopeus ja monimutkaisuus, kehityksen ennakoimattomuus, ihmisten, tavaroiden ja ideoiden liikkuvuus ja kaikkien keskinäinen riippuvuus. Näissä muutoksen oloissa tarvitaan uudistumiskykyä. Vain sellainen maa, alue, toimiala, yritys, organisaatio, jopa yksilö pärjää tai säilyttää asemansa, joka kykenee uudistumaan ja aktiivisesti tarttumaan muutoksien avaamiin uusiin mahdollisuuksiin.
Tässä astuu kuvaan valtio. Valtion tulee luoda ideaaliset olosuhteet muutoksille: kannustaa, rohkaista, tukea ja tuupata uudistajia.
Muutokset eivät koske vain taloutta, vaan työtä, perhettä, yhteiskuntaa ja politiikkaa. Myös arvot ovat muutoksessa, vaikka muuttuvatkin hitaasti. Arvomaailmaa täytyy sitäkin osata uudistaa. Otetaan esimerkkeinä naisten työssäkäynti, suhtautuminen kulutukseen tai sosialisen median hyväksyminen. Näissä on tapahtunut syvällisiä arvomuutoksia. Tältä kannalta katsoen politiikan uusi jako syntyy suhtautumisesta muutokseen.
Muutokseen voidaan suhtautua myönteisesti siinä mielessä, että nähdään siinä uusia mahdollisuuksia ja edistystä. Tulevaisuus voidaan ottaa avoimesti vastaan. Toisaalta muutoksia voidaan pelätä ja vastustaa. Tästä syntyy kaksi suhtautumisen ääripäätä:
Uudistajat: suhteutuvat avoimesti tulevaisuuteen ja haluavat ottaa muutoksista kaiken irti
Jarruttajat: suhtautuvat muutoksiin kielteisesti ja haluavat estää ne
Tietysti näiden ääripäiden välissä on erilaisia positioita, joita voisi kutsua valikojiksi
Valikoijat: näkevät jotkut muutokset myönteisinä ja haluavat torjua kielteiset muutokset.
Tietysti tällainen välumuoto on aina vaikea hallita.
Uusi Kultakausi syntyy sosialaisesta mediasta
Kiinnostavassa kirjassa Uusi Kultakausi Tanja Aitomurto, Taneli Heikka, Petteri Kilpinen ja Matti Posio edustavat samanlaista uutta jakoajattelua. He keskittyvät uuden digitaalisen teknologian, erityisesti sosiaalisen median mahdollistamaan vallankumoukseen demokratiassa, kansalaisvaikuttamisessa, mediassa ja taloudessa. Uusi media muuttaa lähes kaikkia yhteiskuntaelämän puolia. Jos tartumme näihin mahdollisuuksiin, syntyy Uusi Kultakausi. Mutta jarruttajia on paljon ja he ovat järjestäytyneet hallintoon, puolueisiin, valtamedioihin ja ”Vanhoillisten Keskusliittoon”.
Vaikka emme ottaisikaan sosiaalista mediaa niin mullistavana muutoksena kuin Uuden Kultakauden kirjoittajat, niin silti heidän tavassaan analysoida politiikkaa on osuvuutta. Uusi Kultakausi on aina tulossa, jos uskomme siihen ja tartumme kaikella intohimolla ja tarmolla muutoksiin. Teemme siis haluamaamme tulevaisuutta ja juuri tätä John Kao pitää innovaation peruspiirteenä. Uudistajat joutuvat hyväksymään luovan tuhon eli eri toimijoiden aseman muuttumisen. Tämä nostaa sosiaalisen ulottuvuuden myös uudistajien agendalle.
Muutos vaatii rohkeutta, mutta sisältää myös riskejä. Siksi valtiolla on myönteinen sosiaalinen rooli varautua riskeihin. Uudistajat ollessaan johdonmukaisia kannattavat sosiaalisten turvaverkkojen ylläpitämistä. He voivat argumentoida kuten John Rawls teoksessaan Oikeudenmukaisuusteoriaettä kukaan meistä ei tiedä missä positiossa on tulevassa yhteiskunnassa, joten kannatta panostaa yleiseen turvallisuuteen. Näin siis uudistaminen ja köyhistä huolehtiminen eivät ole ristiriidassa keskenään.
Entä vaalit? Näyttää siltä, että jarruttajat (perussuomalaiset ym.) ovat luoneet poliittisen agendan, joita media myötäilee. Silti vaaleissa on mukana aitoja uudistajia.
PS. Uusi Kultakausi ansaitsee täyden huomion tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa avatessaan konreettisella tavalla luovan digitaalisen talouden konseptin ja sen mullistavan vaikutuksen yhteiskuntaan ja elinkeinoelämään. Kirjan tärkeimpiä teesejä on väite siitä, että elinkeinoelämän menestys on palvelun ympärille rakentuvassa vuorovaikutuksessa (s. 137). Tähän sopii jatkoksi Esko Kilven upea kiteytys (s. 138)
työ = toisiaan tarvitsevien ihmisten vuorovaikutusta.
PSS. Lisäys 6.4. Pekka Himanen puhuu myös uudesta kultakaudesta kirjoissaan. Pekka viittaa usein Tuusulan taiteilijayhteisöön sata vuotta sitten. Se oli aikaa, jolloin Helsinkiin mentiin hevoskyydillä. Uuden Kultakauden yhteisöt eivät enää ole paikkaan sidottuja. Ne ovat virtuaalisia, usein ad hoc luonteisia. Tämä on syvällinen muutos, joka avaa Tuusulan portit kaikille. Rikastava vuorovaikutus – Pekan lempitermi – on mahdollista kaikkialla.
Sustainable innovation 