Vaikka uusi yliopistolaki on astunut voimaan, on kiinnostavaa kerrata mistä lain vasustajat puhuivat. Tutkija Tuukka Tomperi on toimittanut pamfletin yliopistolain valmistelusta ja sen kritiikistä: Akateeminen kysymys, Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta (Vastapaino 2009).
Se pyrkii kokoamaan erilaisia kriittisiä ääniä ja näkökulmia yhteen ja tulkitsemaan prosessia sekä yliopistojen ”hiljaiselle enemmistölle” että ulkopuolisille. Kirjoittajina on tunnettuja keskustelijoita kuten Leena Koski, Heikki Patomäki, Jussi Vähämäki ja Thomas Wallgren, yhteensä 14 kirjoittajaa. Tuukka Tomperi on kirjoittanut kirjan laajimman artikkelin, joka on perusteellinen katsaus lain valmistelun taustoihin ja asiakirjoihin. Uusi yliopistolaki hyväksyttiin elokuussa 2009 ja se astui voimaan tämän vuoden alusta.
Lakiin kohdistuva kritiikki yliopistojen piirissä ei kyennyt estämään lain hyväksymistä. Kritiikki kuitenkin vaikutti lain lopulliseen sisältöön erityisesti yliopiston hallituksen kokoonpanon osalta: vähintään 40 % hallituksen jäsenistä tulee valita yliopiston ulkopuolelta. Säätiöyliopistoissa hallituksessa on seitsemän jäsentä joista kolme on säätiön perustajien ehdolle asettamia henkilöitä.
Lain vastustajat hävisivät “taistelun”. Kritiikki kuuluu kuitenkin yliopiston luonteeseen ja sen ansiosta keskustelu syveni ja tietoisuus yliopiston kehittämisen linjaratkaisuista lisääntyi. Kirjan esipuheessa Tomperi etsii yliopistolain kriitikoiden yhteistä nimittäjää ja päätyy siihen että ”yhteistä on huoli yliopistollisen elämän yksipuolistumisesta”. Mutta minkälaisesta elämästä tässä oikein on kysymys? Tomperin mukaan ”yliopistotyön ihanteen olennaisiin piirteisiin kuuluu mahdollisuus keskittyä epäajanmukaisesti pitkäjänteiseen ja hidastempoiseen pohdiskelevaan elämänmuotoon” (s. 7). Kirjan lukuisista artikkeleista välittyy kuitenkin vahvemmin toinen yhteinen nimittäjä ja se on pelko yliopiston alistamisesta markkinoiden intressille (Wallgren). Voisi myös sanoa, että kritiikin yhteinen nimittäjä on vasemmisto eli kirjan analyysit perustuvat enemmänkin vasemmistolaiseen ajatteluun kuin objektiiviseen yliopistokysymyksen käsittelyyn.
Palautan mieliin Kansankulttuurin 1970 julkaiseman kirjan Johdatus uuteen yliopistoon, jonka kirjoittivat Pekka Aarnio, Mikael Böök, Antti Kasvio, Kari Toikka ja Matti Viikari. Kirjan taustalla oli 1960-luvulla virinnyt yliopistojen uudistaminen (mm. Oiva Ketosen selvitykset), jota kirjoittajat kutsuivat teknokraattiseksi. Keskeiset Tomperin kirjassa esitetyt argumentit löytyvät tästä 40 vuotta aikaisemmin julkaistusta kirjasta. Johdatus uuteen yliopistoon kirjan mukaan ”teknokraattinen yliopistouudistus merkitsisi yliopiston toiminnan, ennen kaikkea koulutuksen sitomista tiiviisti kapitalistiseen suunnitteluun ja muuttaisi sen korkeimman asteen ammattikouluksi. Yliopistosta lähtevän kritiikin ja yhteiskuntaa muuttavan tiedon mahdollisuudet tukahtuisivat.” (Aarnio ym. s. 7-8.). Myös silloin kritiikkiä esittivät vasemmistolaiset yliopistopiirit 1968-tapahtumien ja marxilaisen ajattelun hengessä.
Heikki Patomäki näkee yliopistouudistuksen perustuvan uusliberalismiin ja sen tavoitteena on ”alistaa yliopistot teknis-taloudellisia intressejä edustavan johtokunnan hallintaan ja riisua demokraattisesti valituilta elimiltä tosiasiallinen valta” (s. 35-36). Tässä Patomäki viittaa Jürgen Habermasin näkemyksiin tieteen tehtävistä. Tieteen, erityisesti yhteiskuntatieteen tehtävänä on opettaa ja harjoittaa yhteiskuntakritiikkiä ja opettaa demokraattisia taitoja. Habermasin mukaan yliopistojen tehtäviin kuluu myös hyödyllisen tiedon tuottaminen esimerkiksi teknologian kehittäminen. Tässä on jännite yliopiston kriittisen tehtävän ja hyödyllisen tiedon tuottamien välillä. Patomäki on muissakin yhteyksissä kritisoinnut uusliberalismia, josta hän on tehnyt olkinuken, jonka piikkiin voidaan panna kaikki hyvinvointiyhteiskuntaa kehittävät hankkeet (mm. julkisen hallinnon uudistaminen, NPM).
Habermas näyttää muutenkin olevan kirjoittajien auktoriteetteja. Häneen viittaavat mm. Juha Suoranta ja Thomas Wallgren. Viitaten Habermasin pääteokseen Theorie des kommunikativen Handeln Wallgren kuvaa uutta yliopistopolitiikkaa siten, ”markkinavoimat ja valtio kolonialisoivat yliopistoja” (s. 216). Wallgrenin mukaan tutkijan työn suunta määräytyy sen mukaan (a) mikä on laillista ja hallinnon tukemaa, (b) miten markkinavoimat vaikuttavat tutkimuksen rahoitukseen ja (c) mitä tutkijaahänen maailmankatsomuksensa, elämänkokemuksensa, alansa tutkimusperinteen ja kollegoidensa kansa käymän keskustelun perusteella huvittaa ja kiinnostaa tutkia(alleviivaus AH:n). Yliopiston autonomia ilmenee siinä, että vaihtoehto (c) eli vapaa tutkimus saa kukoistaa. Wallgrenin mukaan tiedeyhteisö kolonialisoituu aina kun (a) ja (b) ohjaavat tutkimusta laein, hallinnollisin määräyksin, kohderahoituksin tai lahjoituksin, joiden tarkoitus on muu kuin (c):n perusteella tapahtuvan vapaan tutkimuksen edistäminen (s. 217). Wallgren ilmaiseen tässä mielestäni yliopistolain kritiikin ytimen: se on pelko siitä että vapaa tutkimus tulee yhä vaikeammaksi yliopistolain myötä ja siinä mielessä autonomia kaventuu.
Kirja antaa vapaalle tutkimukselle erilaisia epiteettejä, kuten pohdiskeleva elämänasenne (Tomperi), yhteiskuntakriittisyys (Patomäki), oman järjen julkinen käyttö (Suoranta), yliopiston lumo (Ylijoki), tieteen tasavalta (Volanen), sivistysyliopisto jne.
Kirjan kritiikistä merkittävä osa suuntautuu yliopiston hallintomallia vastaan. Tässä on olennaisesti kysymys hallituksen kokoonpanosta, rehtorin asemasta ja hallintomekanismeista. Martina Reuterin mukaan yliopistojen autonomian väitetty lisäys saattaa käytännössä tarkoittaa autonomian siirtämistä yksittäisiltä tutkijaopettajilta hallintoon ja strategisille johtajille (s. 208). Myös Tomperi tulkitsee autonomia-tavoitteen tarkoittavan tosiasiassa sitä, että yliopiston johdon autonomia, erillisyys ja itsenäisyys lisääntyvät suhteessa yliopiston henkilöstöön ja opiskelijoihin (s. 191). Autonomia ymmärretään tässä niin, että yliopisto on tutkijoiden ja opiskelijoiden itsehallinnollinen yhteisö, jonka tulee saada yhteisönä päättää mitä tutkitaan ulkopuolisten rahoittajien puuttumatta valintoihin (“tutkia mitä hyvittaa”).
Tomperin laaja kirjoitus tuo hyvin esiin sen erityisen lukutavan, jolla kirjan kirjoittajat tulkitsevat lakia, sen perusteluja ja valmisteluja. Lukutavan mukaan valionhallinnon tahtona on tehdä yliopistoista koulutus- ja tutkimuspalveluja tarjoavia toimijoita, jotka ovat suorassa vuorovaikutuksessa elinkeinoelämän kanssa (s. 191). Kritiikin mukaan yliopistojen hallinto on uudistettu tätä tarkoitusta varten liike-elämän mallien mukaisesti.
Puhe innovaatioyliopistoista paljastaa kriitikoiden mukaan viimeistään uudistuksen todellisen tarkoituksen – yliopiston kytkemisen innovaatiojärjestelmään. Tämä on sikäli omistuista puhetta, että yliopisto on ollut aina osana innovaatiojärjestelmää (mainittakkon tekniikka, lääketiede, ydinfysiikka, liiketaloustiede, kasvatustiede jne.).
Olen itse puolustanut sitä käsitystä, että tutkimuksen vapaus ja relevanssi ovat yhdistettävissä. Yhteiskunta, joka rahoittaa yliopistoja Suomessa 2 miljardilla eurolla vuosittain, on oikeutettu odottamaan, että yliopisto
- a) kouluttaa yhteiskunnan tarvitsemia osaajia kuten lääkäreitä, opettajia ja insinöörejä,
- b) tutkii kysymyksiä, jotka ovat elintärkeitä yhteiskunnalle ja taloudelle (energia ja ympäristö, terveys, oppiminen, yrittäjyys, kansantalous) ja
- c) tekee tämän mahdollisimman laadukkaasti ja tieteen tekemisen omia kriteereitä noudattaen (avoin, kriittinen keskustelu, tulosten korjautuvuus, objektiivisuus jne.).
Yliopistojen vaikuttavuus ei kuitenkaan rajoitus tehtäviin a) ja b), vaan se sisältää myös laajemmat näkemykset elämästä ja yhteiskunnasta (historia, kulttuuri, maailmankuva). Myös tämä tehtävä on selvästi tuotu esiin yliopistolaissa. Yliopistojen kaikessa tutkimuksessa on aina oltava mukana kriittinen ote, se kuuluu tieteen menetelmän kriteereihin. Yliopisto ei onnistu tehtävissä a) ja b) jos pitkäjänteinen perustutkimus tai sivistystehtävä laiminlyödään eli tehtävä c) on aivan keskeinen, välttämtön ehto. Tämä haaste on aina ajankohtainen, oli yliopiston status tai hallintomalli mikä tahansa.
Kaiken kaikkiaan Tomperin toimittama kirja jää historiaan dokumentoimaan erästä yliopistolaitoksen kehittämisen merkittävintä vaihetta. On luonnollista että muutokset herättävät palkoja myös akateemisen yhteisön sisällä. Tällainen suuri muutos synnyttää myös ”salaliittoteorioita”: uudistuksen julkilausutut tavoitteet (autonomian lisääminen) ovat vain lumetta kun ”todellinen” tavoite on alistaa tutkimus sille vieraalle ja vihamieliselle pääomalle tms.
Tällaisille salaliittoteorioille on saattanut antaa siipiä ne menettelyt joilla lakia on valmistelua. Prosessi olisi voinut olla vielä avoimempi ja eri vaihtoehdoista olisi pitänyt keskustella pidempään. Uusi yliopistolaki on tosiasiassa erittäin monimutkainen ja sisältää useita piirteitä, joiden vaikutuksia ei ole kyetty riittävästi ennakoimaan. Valitettavasti Tomperinkin kirjaan osallistuneet kirjoittajat käyttivät energiansa lain vastustukseen, ei sen kehittämiseen mahdollisimman hyväksi ja läpinäkyväksi.
Sustainable innovation 