Viime vuosien poliittisesti merkittävimpiä kirjoja on huhtikuussa julkistettuVasemmisto etsii työtä. Kirjan on kirjoittanut osuuskunta General Intellect ja sen on tilannut Vasemmistofoorumi. Nimi General Intellect on omaksuttu Marxin taloustiedettä koskevasta käsikirjoituksesta Grundrissestä, missä Marx pohtii kuinka yleisestä yhteiskunnallisesta tiedosta ja yleisestä älystä on tullut välitön tuotantovoima.
Vaikka kirjaa motivoikin vasemmiston epätietoisuus omista yhteiskunnallisista tavoitteistaan, niin kirjan varsinainen anti on kapitalismin ja työn uusien muotojen analyysi ja siihen pohjautuva vaatimus politiikan paluusta. Kirja haastaa koko poliittisen järjestelmän miettimään omaa olemustaan. Kirjassa on terävää kritiikkiä ja keskustelua vasemmistosta, sosialidemokratiasta, ammattiyhdistysliikkeestä, maahan-muuttopolitiikasta, naiskysymyksestä ja hyvinvointivaltiosta. Oman lukunsa saa myös uusliberalismin kritiikki.
Kirjan merkittävintä antia on kapitalismin vaiheiden analyysi. Viime vuosisadalla hallitsi fordistinen ja tayloristinen teollinen kapitalismi, jossa rahaa luotiin tavaroiden avulla, teollista työnjakoa noudattaen. Vuosisadan loppupuolella alkoi muodostua uusi kapitalismi, jotka kirjoittajat käyttävät nimitystä tietokykykapitalismi, jossa rahaa tuotetaan tiedon avulla uuden työnjaon mukaisesti. Teollisen kapitalismin avainsana oli tehdas eli paikka, jossa tuotettiin tavaraa tiukan työnjaon ja työajan kontrollin puitteissa. Suuria investointeja tehtiin koneisiin ja laitteisiin.
Uudessa tietokykykapitalismissa vaurauden perusta on ihmisten tietokyky eli kyky “yleiseen tietämiseen”, vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon. Tehtaasta vapautunut tuotanto irtoaa paikan ja ajan rajoitteista. Työntekijä tekee työtä aina ja kaikkialla; työn, perhe-elämän ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät. Työtä tehdään verkostoissa ja tiimeissä, jotka ovat projektimaisia ja väliaikaisia. On vaikea enää sanoa, missä tuote tehdään ja missä työ tapahtuu.
Tässä tietokykykapitalismissa työsuhteet muuttuvat epävarmoiksi, lyhytaikaisiksi ja vaihteleviksi. On syntynyt laaja prekariaatti. Prekaari työ alkaa olla normaalia ja yhä useamman nuoren ainoa työsuhde. Tätä prosessia vahvistaa nopeasti yleistyvä ulkoistaminen ja työntekijän muuttuminen yrittäjäksi, joka myy palveluja entiselle työnantajalleen. EU:ssa joka toinen uusi työpaikka on tilapäinen, joten pian puolet työpaikoista on prekaareja.
Siirtyminen tietokykykapitalismiin ja työn prekarisoituminen vaativat aivan uudenlaista politiikkaa. Nostalginen kaipuu pysyviin ja säänneltyihin työsuhteisiin, jotka vallitsivat tehtaissa, johtaa poliittiseen epäonnistumiseen. Tämä näkyy hyvin vasemmiston linnoittautumisessa hyvinvointivaltion taakse. Hyvinvointivaltio oli fordistisen kapitalismin ajan reaktio teollisen pääoman uusintamisen tarpeisiin. Sosiaaliturva oli työhön palauttamisen ja pakottamisen järjestelmä, väline ylläpitää ja vahvistaa normalisoitua työtä. Nykyisen sosiaaliturvan puolesta taistelleet vasemmistoryhmät halusivat suojella tehdastyöläistä mutta samalla ne sitoivat työläisen tehtaaseen. Ammattiyhdistysliike oli tässä ratkaisevassa asemassa. Samalla ne laiminlöivät tehtaan ulkopuolella toimivat ryhmät, kuten opiskelijat, taiteilijat ja maahanmuuttajat. Myös naisten työn yhteiskunnallinen merkitys kiistettiin. Nyt kun nämä marginaaliryhmät – prekariaatti – ovat nousemassa keskiöön, vanha “työväenpolitiikka” ei enää toimi.
Uudessa arvonmuodostuksen logiikassa työtekijöiden itsenäisyys ja tietokyky nousevat keskeiseen asemaan. Työntekijällä täytyy olla osaamisen “ylijäämää”, joka ylittää työpaikan kvalifikaatiot. Tämän ansiosta työntekijä vapautuu riippuvuudestaan työnantajasta ja kykenee hakeutumana muihin töihin. Alati muuttuvassa taloudessa työntekijällä on oltava työn ylittäviä verkostoja ja hänen on kyettävä jatkuvasti kehittämään itseään ja lisäämään tietokykyään yli ajankohtaisten tarpeiden. Tällaisessa kapitalismissa tarvitaan uudenlaista sosiaaliturvaa, joka tukee ihmisten itsenäisyyttä ja takaa heille mahdollisuuden investoida itseensä. Kirja kiteyttää uuden poliittisen ohjelman seuraavasti:
“Työpaikan sijaan on tuettava työläistä, työstä on tehtävä liikkuvaa ja vaihtelevaa ja työntekijöiden itsenäisyyttä suhteessa työpaikkoihin ja työtehtäväiin on lisättävä. Jos työpäisestä tehdään liikkuva, niin ei ainoastaan synny prekaari työläinen, vaan myös työläinen, joka voi tehdä uraa, ansaita mahdollisesti enemmän, kamppailla itselleen enemmän aikaa.”
Kirjan radikaali poliittinen vaatimus on ehdoton perustulo, joka maksetaan riippumatta siitä onko kansalainen työmarkkinoiden käytettävissä. Perustulon merkittävin yhteiskunnallinen tehtävä on kasvattaa työntekijöiden itsenäisyyttä. Ja tätä juuri tarvitaan tietokykykapitalismissa. Perustulon turvin työntekijä voi kieltäytyä huonosti palkatuista ja perspektiivittömistä tehtävistä. Perustulon turvin moni prekaari kykenee luovaan työhön ja kehittää itseään. Perustulo on nähtävä julkisena investointi ihmiseen ja hänen tietokykyynsä.
Perustulon vastustajia löytyy kaikista poliittisista ryhmistä, kuten kirjan esimerkit osoittavat. Julkisuudessa käyty perustulokeskustelu on täynnä moralismia. Esimerkiksi Jaakko Kiander vihjailee perustulon kritiikissään merkittävän osan perustulon varassa eläviä jäävän “kotiin television ääreen juomaan keskiolutta tai vahvempaa”. Minulla on sellainen käsitys, että tällaista paheellista elämää harjoittavat nimenomaan työssäkäyvät. Tässä tulee hakematta mieleen lapsityövoiman puolustajat, jotka näkivät lapsien työnteon sivistämisenä ja opettamisena säädyllisen yhteiskunnan tavoille. Leikki sen sijaan olisi lapsille turhaa ja turmiollista. Perustulon vastustuksen taustalla on negatiivinen ihmiskuva, jonka mukaan ihminen tekee jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä vain pakotettuna.
Kun perinteiset sosiaaliturvan mallit perustuvat palkkatyöhön eli sillä ansaitsemiseen ja siihen pakottamiseen, niin perustulo lisää kansalaisen vapautta liikkua, valita ja kieltäytyä. Kirjan ehkä mielenkiintoisin argumentti perustulon puolesta on, että se vahvistaa työntekijöiden neuvotteluasemaa ja sysää kehittämään työn sisältöä ja työorganisaatiota. Perustulo onkin prekariaatin voimakkain ase asemansa puolustamisessa.
Kirjassa esitetty tietokykykapitalismin kuvaus on kiinnostava ja poliittisesti merkittävä. Kirjassa uutta arvonmuodostuksen logiikkaa tarkastellaan vasemmiston haasteena. Mutta asiaa voidaan tarkastella myös uuden globaalin talouden logiikan kannalta. Taloudellisen arvon lähteenä on kasvavassa määrin luova tietotyö, joka tapahtuu projektimaisesti verkostoissa. Työntekijöiden osaamisesta, luovuudesta ja itsenäisyydestä on tullut yritysten kriittinen menestystekijä. Tehtaiden ja pysyvien työsuhteiden sijan on tullut määräaikainen työskentely tuotannoissa.
Työn muuttuminen uudessa arvologiikassa ei ole työntekijöiden kannalta vain kielteinen ilmiö. Osaavien yksilöiden mahdollisuudet toimia itsenäisesti tietokykykapitalismissa kasvavat koulutustason nousemisen ja tietokoneiden ja tietoyhteyksien suhteellisen halpenemisen myötä. Työntekijät voivat entistä helpommin ryhtyä yrittäjiksi, perustaa osuuskuntia tai toimia wikitaloudessa. Perustulon vaatimus, joka sinänsä vastaa uutta kapitalismia, on luonteeltaan antagonistinen vaatimus: oikeus kieltäytyä työtä. Sen sijaan vaatimalla innovaatiodemokratiaa, eli kaikille oikeutta käyttää osaamistaan ja luovuuttaan, voidaan ihmiselle tarjota innostava visio. Innovaatiodemokratia avaa kansalaisille mahdollisuuden saada itselleen suurempi osa tuottamastaan lisäarvosta. Prekaaria tietoisuutta voitaisiin suunnata kansalaisten innovaatiodemokratian kehittämiseen samalla kun vaaditaan lisää kansalaisrahaa.
Sustainable innovation 