Sustainable innovation

 

Taloudelliseen taantumaan liittyvä EXIT-strategia on poliittisen agendan tärkeimpiä kysymyksiä. Sillä tarkoitetaan elvytyksen lopettamista ja siirtymistä elvytyksen jälkeiseen aikaan. Juuri kukaan ei uskalla ennustaa milloin exit-strategia pitäisi panna toimeen. Talousnobelisti Paul Krugman on jopa arvellut, että saatamme nähdä orastavan kasvun pysähtymisen tai jopa uuden taantuman.

Elvytyksen ovat rahoittaneet valtiot ottamalla lainaa. Exit-strategian vaikea päätös tulee olemaan lainan takaisinmaksu. Yhä useampi on alkanut puhua veronkorotuksista ja palvelujen karsinnasta. Voi olla että näihin keinoihin joudutaan turvautumaan. Varsinainen huoleni on kuitenkin mentaalisen elvytyksen laiminlyönti. Palvelujen alasajosta puhuminen synnyttää pelkoja ja kyynisyyttä. Veron korottaminen miellyttää vasemmistoa, mutta useille kansalaisille se merkitsee tiukkenevaa taloutta ja alenevaa elintasoa. Mitään visiota näissä puheissa ei ole!

Yritetään siis positiivista ajattelua. Uudistamalla julkisen hallinnon rakenteita ja palvelua voidaan saavuttaa jopa 20-30 % säästöjä heikentämättä kansalaisten hyvinvointia. Otetaan todella käyttöön tietotekniikka ja uudistetaan sen edellyttämättä tavalla toimintatapoja. Ulkoistetaan hallintopalveluja vaikkapa siten kuin Sitra on esittänyt.

Uusi teknologia yhdistyneenä uusin palvelukonsepteihin tarjoaa erittäin suuria mahdollisuuksia korvata henkilökohtaista konsultaatiota tietokoneavusteisella konsultaatiolla, jopa sellaisilla alueilla kuten mielenterveys ja työhyvinvointi. Lisätään julkisen hallinnon panoksia oman toimintansa innovointiin.

Eräs aivan keskeinen lähtökohta julkiselle innovaatiolle on lähteä uudesta palveluajattelusta. Julkisten palvelujen tärkeimpiä tavoitteita tulisi olla kansalaisten voimaannuttaminen eli heidän omien voimavarojensa vahvistaminen. Tähän kuvioon kuuluu myös nopeasti leviävä ajatus hyvään tuuppaamisesta (eng. Nudge).  Auttaa ihmisiä tekemään hyviä päätöksiä ja pysymään niissä.

Voimaannuttamisella ja tuuppaamisella pysytään vaikuttamaan ihmisten elintapoihin. Uskallan väittää että suurin osa julkista sosiaali- ja terveyskuluista aiheutuu elintavoista. Julkisen palvelun tulee siis

• Edistää liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota
• Vähentää tupakka- ja alkoholiriippuvuutta
• Tukea perheitä ja vanhemmuutta
• Tukea vanhusten kotona asumista
• Estää nuoria putoamasta kouluista

Palvelujen painopistettä tulee siis radikaalisti siirtää jälkihoidosta ennaltaehkäisevään toimintaan.  Julkisen hallinnon pirstaleisuus ja sektoroituminen ovat myös valtava energian hukkaa. Ennen kaikkea se estää etsimästä parhaita ratkaisuja asiakkaiden palvelemiseksi.

On palattava julkisen hallinnon perustehtävään eli kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Kaikkia toimintoja ja organisaatioita tulee nyt arvioida sen kannalta kuinka hyvin ne edistävät hyvinvointia. Jos ne ovat tämän tavoitteen kannalta tehottomia, ne on muutettava. On luovuttava pyhittämästä olemassa olevia rakenteita ja toimintamalleja. Ne ovat vain välineitä julkisen tehtävän hoitamiseksi.

Tässä tarvitaan julkisia innovaatioita: mitkä ovat parhaita tapoja käyttää julkisia voimavaroja parhaan mahdollisen vaikuttavuuden aikaansaamiseksi.

Uudistamisen paradoksi on siinä, että voimme saada parempia tuloksia aikaan niukemmillakin resursseilla. Tämä edellyttää innovatiivisuutta, olemassa olevien rakenteiden ja toimintatapojen kriittistä tarkastelua, asiakkaiden kuuntelua, tietotekniikan soveltamista jne.

Exit-strategia voisi siis olla: lähdetään uudistamaan koko julkista sektoria hyvinvoinnin lisäämiseksi ja ihmisten toimintakyvyn ja toimintamahdollisuuksien parantamiseksi. Ei uhaten vaan positiivisia näkymiä tarjoten.

On skandaali että poliitikkojen aika menee vaalirahoitussotkujen puolusteluun sen sijaan että kaikki parhaat voimat yhdistettäisiin kansakunnan kehittämiseksi. Olisiko yksi exit-strategia päästä eroon nykyisestä eduskunnasta?

 

Olen muutamassa yhteydessä lanseerannut elinkeinoelämän rakennemuutosta kuvaavaa ”U-teoriaa”. (Ks. esimerkiksi syntymäpäivähaastatteluni Hesarissa 8.9.).

U-teorian lähtökohtana on talouden jakaminen karkeasti kolmeen ryhmään:

1. Luonnonvaratalous: luonnonvarojen hyödyntäminen ja jalostaminen (aikaisemmin puhuttiin alkutuotannosta, mutta termi ei enää toimi)
2. Teollinen tuotanto: teollinen valmistaminen (manufaktuuriteollisuus, tehtaat).
3. Palvelut: sekä henkilöpalvelut että liike-elämän palvelut (B2B).

Jos asetamme nämä koordinaatiston x-akselille järjestyksessä luonnovarat-teollisuus-palvelut ja y-akselille laitetaan kansantuoteosuuden kasvunäkymä (tai joku vastaava volyymimittari), niin saamme U-käyrän, jossa luonnonvarojen ja palvelujen osuus kasvavat ja teollisuuden vähenee.

U-teorian vakava viesti on siinä, että teollinen massatuotanto tulee mitä todennäköisimmin vähentymään Suomessa. Kehittyvät maat tulevat hoitamaan tulevaisuudessa teollisen massatuotannon (tuottamaan tavaraa, vaatteita, huonekaluja, työkaluja, kodinkoneita, investointitavaroita kuten koneita, autoja, paperia jne.).

Luonnonvarat ovat niukkeneva resurssi. Esimerkkinä harvinaiset maametallit, joita on maapallolla hyvin niukasti (Kiinassa enemmän kuin muissa maissa). Öljy, kaasu ja kivihiili ovat loppumassa 30-50 vuoden kuluttua. Puhdas vesi on loppumassa monissa maissa. Viljelymaa saattaa supistua aavikoitumisen ja kuivuuden takia. Metsävarannot ovat vielä aika suuret, mutta metsiä tuhotaan uskomattoman nopeasti, etenkin sademetsien pinta-ala pienenee jatkuvasti. Väestön kasvaessa maapallolla 6 miljardista 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä, luonnonvarojen kysyntä lisääntyy. Ruoan, veden ja energian kasvava tarve nostaa luonnonvarojen hintaa.

Suomelle luonnonvaratalous on suuri mahdollisuus: metsät, viljelymaa, puhdas vesi, kaivannaiset ovat arvossaan. Merkittäviltä osin meidän kemianteollisuus on sekin luonnonvarataloutta. Meidän tulee oppia hyödyntämään näitä varoja ja jalostamaan niitä mahdollisimman suuren lisäarvon tuottamiseksi. Ja kaikki tämä täytyy tehdä kestävän kehityksen reunaehtoja kunnioittaen. Valtava mahdollisuus ja haaste elinkeinoelämällämme.

Teollisuustuotannon rakenne on muuttumassa. Massatuotannon sijaan syntyy erikoistunutta, laatuun ja osaamiseen perustuvaa tuotantoa. Tuotantolaitokset saattavat olla pienehköjä tehtaita, joissa on viety joustava tuotanto ja automaatio huippuunsa. Hyvä esimerkki on Uudenkaupungin autotehdas, jossa tuotettaan pienehköjä eriä erilaisia autoja. Toisenlainen esimerkki on suomalainen veneteollisuus, jossa tuotetaan kalliita erikoisveneitä. Suomen teollinen tulevaisuus on osaamisperustaisessa, innovatiivisessa tuotannossa, mahdollisesti niche alueilla, joilla voidaan jopa saavuttaa merkittäviä markkinaosuuksia.

Metsäteollisuus tarjoaa mielenkiintoisen välimuodon. Paperiteollisuus on luonnonvaraperustaista teollisuutta, joka on kuitenkin manufaktuuria. Metsäteollisuuden tutkimus- ja kehityspanokset ovat olleet jo pitkään alhaisia ja tämä on kostautunut markkinoilla, joilla paperin kysyntä on vähentynyt. Kilpailu on myös kovaa ja kustannusetua haetaan turvautumalla Brasilian kaltaisiin maihin, joissa viljellään eukalyptuspuuta, joka kasvaa neljä-viisi kertaa nopeammin kuin suomalainen puu ja jossa korjuun kustannukset ovat lähes olemattomat.  Metsäteollisuuden edessä on uusien tuotteiden etsiminen (biojalostamot, kuitujen uudet käyttötavat, älypaperi, älypakkaukset jne.).

On luultavaa, että paikallistaloudet vahvistuvat. Silloin merkittävä osa paikallistalouden tarvitsemasta tavarasta tuotetaan lähellä: esimerkkinä lähiruoka. Luonnollisesti kuljetuskustannusten noustessa mm. kallistuvan energian takia, kotimainen teollinen tuotanto voi olla kilpailukykyistä Suomessa ja lähialueilla. Erityisesti tämä koskee rakennusalaa, mutta myös muuta tuotantoa, vaikkapa huonekalu- ja vaatetusteollisuutta ja elintarviketeollisuutta).

Palvelutalous on kuitenkin yksi selvimpiä voittajia. Palvelusektori on teollistuneissa maissa noin 65-80 % luokkaa ja Suomi on jäljessä tästä kehityksestä. Palvelusektori ei ole mikään yhtenäinen toimiala. Palvelut voidaan ryhmitellä vaikkapa seuraavasti: pankki- ja vakuutusala, ravitsemus- ja matkailuala, henkilöpalvelut (parturi, siivous yms.), viestintäala ja konsultointi ja liike-elämän palvelut. Merkittävä palvelusektorin toimija on julkinen sektori etenkin koulutuspalvelut ja sosiaali- ja terveyspalvelut. Teollisuudessa palvelujen osuus liikevaihdosta on jatkuvasti kasvanut ja on esimerkiksi Kone osakeyhtiön liikevaihdosta puolet. Tämä luettelo ei ole tyhjentävä, mutta antanee kuvaa palvelujen laajasta kirjosta.

Kirjassa Suuri Siirtymä esitämme yhdessä Petri Vasara ja hänen tiiminsä kanssa kiinnostavia teesejä ja näkökulmia elinkeinoelämän kehittämisestä. Tuomme esiin kolmen talouden eli luonnonvaratalouden, teknologiatalouden ja palvelutalouden integraation, eli kuinka uudet tuotteet ja palvelut syntyvät näiden talouksien rajapinnoilla. Luonnonvarojen hallinta ja jalostus edellyttävät kehittynyttä teknologiaa. Teknologiyritykset tarvitsevat palveluosaamista, esimerkkinä Nokia siirtymä palveluihin ja ratkaisuihin. Palvelut tarvitsevat ennen kaikkea tieto- ja viestintätekniikkaa.  Eräs keskeinen johtopäätös on, että on pystyttävä johtamaan rinnakkaisesti sekä informaatiovirtoja että materiaalivirtoja.

U-teoria osoittamat sakarat näyttävät siis paksunevat siinä mielessä että luonnonvaratalous ja palvelutalous molemmat kehittyvät uutta teknologia luomalla ja soveltamisella. Sen sijaan U:n pohja eli valmistava teollisuus ei näytä nousevan muuta kuin eräillä erityisaluilla, joilla volyymit ovat pienempiä kuin nykyisellä teollisuudella. Sen sijaan sen kannattavuus voi hyvinkin olla paljon parempi kuin nykyisen teollisuuden, joka toimii kypsillä markkinoilla.

U-teoria on metaforinen malli, joka auttaa jäsentämään parhaillaan tapahtuvaa monimutkaista elinkeinoelämän rakennemuutosta. Nyt kun taloudellinen taantuma on jäämässä taakse, katseet on suunnattava tulevaisuuteen. Rakennemuutosta voidaan tietoisesti edistää luomalla parempia edellytyksiä eri toimijoiden väliseen vuorovaikutukseen ja tietämyksen siirtoon.

 

Interaktiivinen teknologia koulutuksessa (ITK) 20-vuotis juhlakonferenssi järjestettiin Aulangolla 23.-24.4.2009. Minut oli kutsuttu paikalle ensimmäisenä päivänä ”koulutusfilosofin” ominaisuudessa. Kuuntelin esitelmiä ja keskustelin osallistujien kanssa. Yritin ottaa roolin mukaista ilmettä.

Minulle annettiin tilaisuus esittää havaintojani ja ajatuksiani päivän päätteeksi. Etukäteen miettimäni ajatukset piti osittain panna uusiksi päivän aikana.

Filosofiasta 

Filosofian tehtävänä on herättää hämmentäviä kysymyksiä ja samalla kiistää absoluuttiset vastaukset. Filosofia opettaa elämään epävarmuudessa ja näkökulmien pluralismissa. Yhtä totuutta ei siivilöidy, mutta dialogia voidaan käydä ja oppia ymmärtämään muiden näkökulmia. Kasvatus (X) filosofia tarkoittaa kasvatuksen (X:n) kysymistä.

Oppimisen teorioista

Humanistinen konstruktivismi: ihminen voi oppia mitä vain, kunhan hänen annetaan oppia. Ihminen voi kasvaa valtaviin mittoihin, jopa jumaluuteen, kuten renessanssin ajattelija Giovanni Pico Della Mirandola esitti kuuluissa Ihmisen arvokkuudesta –puheessaan 1486. Ihmisestä voi tulla myös eläin, mutta tämä onkin jo toinen oppimisteoria.

Biologinen oppimiskäsitys (biopedagogiikka): ihmisen kyky oppia on geneettinen ominaisuus. Ihminen sopeutuu, adaptoituu ympäristöönsä ja sen muutoksiin. Oppiminen on hermoratojen virittymistä, siis elektro-kemiallinen prosessi. Ihmisen oppimista säätelee hänen biologinen varustuksensa, erityisesti neuro-kognitiiviset prosessit. Nämä on opittava tuntemaan, jotta saisimme aikaan tehokasta oppimista. Neuraalisiin kytkentöihin voidaan vaikuttaa kemikaaleilla. Tästä avautuu uusi liiketoiminta-alue: oppimislääkkeet, muistilääkkeet. Oppimisen DNA opitaan myös tuntemaan. Mitä tästä mahtaa avautua? Geenimanipuloitu ihmeoppija!

Online-oppiminen: tietoverkko on ihmisen uusi ulottuvuus. Online-oppiminen on kytkeytymistä verkkoon ja sen informaatioavaruuteen. Ihmisen identiteetti ilmenee verkkoyhteyksien summana. Informaatioavaruuden laajetessa ihminen uppoaa siihen ja hänestä tulee planetaarisen verkoston noodi. Todellisuusprinsiippi korvautuu moninaisilla profiiliprinsiipeillä: määrittele profiilisi virtuaaliavaruudessa tai sosiaalisessa mediassa. Mutta vakavasti ottaen koulutuksessa tietotekniikka on hallitussa käytössä. Tekniikan mahdollisuudet ja kykymme käyttää tekniikkaa ovat lisääntyneet todella merkittävästi tällä vuosikymmenellä.

On-line oppimisen valtavirta ohittaa koulut: lapset ja nuoret viettävät tuntikausia verkossa kotona, öisin, koulun ulkopuolella… Sosiaalinen media on uusi informaalisen oppimisen ympäristö, ja se johdattaakin seuraavaan oppimisvaiheeseen.

Yhdessäoppiminen: ihminen on sosiaalinen olento, jolle kuuluminen yhteisöihin on keskeinen olemisen perusta. Yhteisöt muodostuvat yhteisen kielen, arvojen ja intressien varaan. Yhteisöjen liimana toimii sosiaalinen pääoma. Oppiminen on yhteisöllinen prosessi. Ajattelu perustuu kieleen, joka on yhteisöllinen ilmiö. Charles Leadbeater lanseerasi kiinnostavan käsitteen WE THINK: ajattelumme saavuttaa aivan uusia ulottuvuuksia sosiaalisen median välityksellä. Sitran työryhmässä viime vuonna lanseerasimme käsitteen ME-OPIMME, jonka ytimenä on yhdessä ajattelu, omien tietojen avoin jakaminen ja voimaannuttaminen. (Hae netistä raportti Oppimisen muuttuva maasto.)

Filosofinen välihuomautus

Oppiminen on hidas prosessi. Sitä ei voi keinotekoisesti kiihdyttää ilman vakavia seurauksia. Siksi tarvitsemme uuden HITAAN OPPIMISEN filosofian. Hidas oppiminen on asioiden sisäistämistä, persoonallisuuden rakentamista. Tässä suhteessa mainion oppitunnin antaa hiljaisen tiedon ”keksijä” Micheal Polanyi kirjassaan Personal Knowledge.

Oppimisen vahvat virrat

ITK-päivien hämmästyttävä havainto oli oppimisen ja opettamisen epäsuhta. Esitin käsitteen oppimisen spontaani energia viitaten sillä ihmisen oppimisen valtavaan voimaan. Vauvasta (tai sikiöstä) jo näemme oppimisen ihmeen. Keho muutuu, taidot lisääntyvät, kieli alkaa sujua. Oppiminen on biologista, kognitiivista ja sosiaalista samaan aikaan.

Lapsi seuraa vanhempien ja sisarusten toimintaa ja alkaa matkia. Lapsi haluaa intohimoisesti oppia kävelemään ja leikkimään. Ja pian osaa jo itsekin luovalla tavalla keksiä uusia sanoja ja leikkejä. Mielettömät ”informaalisen” oppimisen voimat ovat liikkeellä. Psykologisesti tässä on kysymys oppimisen luontaisesta motivaatiosta. Sitä ei tarvitse synnyttä, se on meissä.

Oppimisen spontaania energiaa ei oikeastaan pidätä mikään. Sitten kuvaan astuu ”opettaja” ja ”koulu”. Eli rupeamme ohjaamaan oppimista sille varatussa erityisessä tilassa. Yhteiskunta edellyttää, että lapset sosiaalistuvat ja oppivat hallitsemaan tietyt taidot ja tiedot – sivistyksen. Jäsennämme opetuksen oppiaineisiin, kuten laskentoon, kirjoittamiseen, lukemiseen, voimisteluun jne. Myöhemmin opetamme tieteitä kuten biologiaa, historiaa ja matematiikka.

Suurin osa selviää tästä opetuksesta ihan hyvin, ehkä kepin ja porkkanan avulla (huom! ylioppilaskirjoitukset).  Osa ei kuitenkaan sopeudu opettamisen logiikkaan. Silloin pyrimme motivoimaan.

Opettamisen vaikeus on siinä, että oppimisen spontaani energia ei suuntaudu kouluun vaan aivan muihin asioihin. Oppilaan intohimot ovat fudiksessa, netissä, sarjakuvissa, kavereissa, leikeissä tai – syventävissä opinnoissa. Voisimmeko rakentaa uuden koulun, jossa oppimisen spontaani energia pääse valloilleen ja suuntautuu yhteiskunnan kannalta oikeisiin asioihin.

Oikeat asiat

Mainitsin puheenvuorossani tv-uutisen jossa kerrottiin ja näytettiin kuinka pikku possu kasvoi kennelissä ja alkoi käyttäytyä kuten koirat, antaa tassua (sorkkaa), haukkua, leikkiä koirien kanssa ja syödä niiden ruokaa. Tiedämme toki taustalla olevan identifikaation.  Ehkä hieman provokatiivisesti väitin meidän opettajien kasvattavan possuista koiria. Voidaan tietysti kiistää moinen ihmisten kohdella: ei ihmistä muuteta miksikään toiseksi. On parempi että possut ovat possuja ja koirat koiria – ja ihmiset ihmisiä.

Mutta huomautukseni ydin onkin, että meidän ei tule ajaa lapsiin ja oppilaisiin omia ihmisen mallejamme. Länsimaisen individualismin mukaan, meidän kaikkien tulee saada kasvaa ”omiksi itseksimme”. Hieman vähemmän essentialistisesti ilmaisten: ei ole perusteita tarjota valmiita ihmisen malleja. Ihmisellä tulee olla vapaus luoda oma persoonansa. Yhteiskunnan kehitykselle on parasta, että meillä on erilaisia ihmisiä. Se on sitä moninaisuutta (variaatiota), joka turvaa yhteisön säilymisen arvaamatta muuttuvissa olosuhteissa.

Silti yhteiskunnassa on norminsa, joiden rikkominen tuhoaa yhteiskunnan. Nämä normit eivät kuitenkaan ole lukuasioita vaan yhdessä elämisen asioita: kuuntelemista, toisen oikeuksien kunnioittamista, suvaitsevaisuutta. Tällaiset asiat voidaan oppia vain me-opimme kontekstissa.

1. ITK konferenssit ovat parasta mitä tällä saralla Suomessa tapahtuu. Jarmo Viteli on tehnyt valtavan työn rakentaessaan paikalla olleen yhteisön.

 

Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen toimittama kirja Olimme kuluttajia on kirja kuluttamisen tulevaisuudesta. Kuluttaminen on ollut aina kiinnostava kysymys, mutta ilmastonmuutos ja luonnonvarojen niukkuus tekevät siitä kriittisen, poliittisen kysymyksen. Kuluttamisen tulee muuttua, mutta muuttuko se?

On tunnettu tosiasia että tietyn rajan jälkeen kansallinen varallisuus ei enää lisää ihmisten onnellisuutta. Tämä raja on saavutettu useissa länsimaissa, Yhdysvalloissa jo 1950-luvulla. Silti kuluttamisesta on tullut monille pakkomielle ja pääasiallinen tyydytyksen lähde. Osasyynä ovat mainonnan ja markkinoinnin kasvavat volyymit. Mainostoimistot keksivät jatkuvasti uusia konsepteja, joilla kuluttaminen tehdään haluttavaksi. Brändien rakentaminen ja muotien vaihtuminen ovat keinoista tunnetumpia.

Identiteetin etsintä

Kuluttamisen ”ekologia” lähtee elämyksistä ja identiteetistä. Minuutta on ruokittava ja muokattava jatkuvana prosessina. Kuluttamisen driverina on minuuden päättymätön konstruktio. Kirjoittajien analyysi kuitenkin päättyy suunnilleen tälle tasolle. Tästä on kuitenkin mentävä syvemmälle. Esimerkkinä olkoon Stuart Hallin kirjassaan Identitetti esittämä analyysi subjektiudesta. Stuart Hall erottaa kolme erilaista käsitystä identiteetistä:

1. Valistuksen subjekti: tämä perustuu käsitykseen ihmisistä keskuksen omaavina, täysin yhtenäisinä yksilöinä, jotka on varustettu järjellä, tietoisuudella ja toimintakykyisyydellä ja joiden keskus koostuu sisäisestä ytimestä. Tässä kiteytetään karteesiolainen rationaalisen ihmisen essentiaalinen malli.

 

1. Sosiologinen subjekti: subjektin sisäinen ydin ei ollut autonominen ja itseään kannatteleva vaan muodostui suhteessa “merkityksellisiin toisiin”. Tässä identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan vuorovaikutuksessa ja interaktiossa. Tässä mallissa subjektilla on yhä ydin, “tosi minä”, mutta se ei ole annettu vaan muodostuu interaktiossa. Tässä voidaan nähdä kaikuja Aristoteleelta ja Hegeliltä.

 

1. Postmoderni subjekti: subjektilla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identiteettiä. Identiteetistä tulee “liikkuva juhla”. Subjekti ottaa eri identiteettejä eri aikoina, eivätkä nämä identiteetit ryhmity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi minkään eheän “minän” ympärille. Sisällämme on ristiriitaisia, eri suuntiin tempoilevia identiteettejä.

Modernisaatioteoria on tuonut esiin yhteenkuuluvuuden ja erottautumisen dialektiikan identiteetin rakentumisessa. Ihmisen identiteetti rakentuu yhteisöjen muodostamien “peilien” kautta: haluamme kuulua tai kuulumme tiettyihin yhteisöihin, reaalisesti tai virtuaalisesti. Mutta yhteisöihin liittyy eroja ainakin kahdella tavalla: yhteisöt eroavat toisistaan ja tätä kautta ne identifioituvat. Ihmiset eivät kuitenkaan liudennu yhteisöihin vaan ovat niissä myös toisistaan eroavina yksilöinä.

Hall puhuu subjektin hajakeskittämisestä. Identiteetti on jotain, mikä muotoutuu aikaa myöten tiedostamattomissa prosesseissa. Subjektin yhtenäisyys on kuviteltua, aina epätäydellistä ja aina muotoutumisensa prosessissa. Sen takia ei pitäisi puhua identiteetistä vaan identifikaatiosta. Identiteetti tai subjektin kokonaisuus on aina saavuttamaton, aina pakeneva, aina halun läpäisemä. Identiteetti on “joksikin tulemista”, ei niinkään “jonakin olemista”.

Hall kirjoittaa: “Sen sijaan että identiteettiä pidettäisiin jonakin loppuun vietynä tosiasiana, jota sitten vain representoidaan uusissa kulttuurissa käytännöissä, se tulisi ymmärtää “tuotannoksi”, joka ei ole koskaan valmis, vaan aina prosessissa ja joka muotoutuu aina pikemminkin esittämisessä kuin sen ulkopuolella.”

Postmodernin teoriassa identiteetti rakentuu diskurssissa, jossa subjekti on erilaisissa käytäntöjen määrittämissä positioissa.

“Subjekti tuotetaan ‘efektinä’ diskurssissa ja diskurssin kautta, osana erityisiä diskursiivisia muodostumia, eikä sille ole olemassaoloa eikä varsinkaan transsendentaalista [ajan ja tilan tuolla puolella olevaa, AH] jatkuvuutta tai identiteettiä yhdestä subjektipositiosta toiseen.”

Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että ihmisellä ei ole kiinteää identiteettiä, vaan identiteetti muuttuu jatkuvasti kommunikaatiossa, merkitysten luomisessa ja vaihdossa. Kuluttamisen logiikkaa täytyisi tarkastella tällaisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Kuluttamisen tulevaisuus

Olimme kuluttajia esittää neljä tarinaa tai skenaariota kuluttamisesta vuonna 2023. Skenaariot erotellaan kahdella muuttujalla: globaali sääntely (on/ei) ja yhteiskunnan atomistisuus (on/ei). Jokaisen skenaarion perään olen ottanut kirjan taulukosta esiin maininnan miten luksuksen käy.

Vielä 15 vuotta: elämme egoistien maailmassa, jossa ei ole globaalia sääntelyä. Siis nykyinen meno jatkuu! Perinteinen luksus.

Tohtori paikallisvastuu: Globaalia sääntelyä ei ole mutta paikallisyhteisöt kukoistavat. Kyseessä on yhteisöllisyyden ja vertaistuotannon nousu lokaalisesti. Kestävä muoti.

Planetaarinen tahto herää: Globaali sääntely yhdistyy vahvaan yhteisöllisyyteen. Tässä häämöttää jonkinlainen maailmankylä. Kokemuskeskukset.

Da Capo: yksilöllisyys kukoistaa samalla kun globaalia taloutta kontrolloidaan. Da Capo merkitsee toistoa ja tässä skenaariossa toistuu 50-luku. Uudennetut vaatteet.

Materialismi Luonnonvarojen niukkuus ja niukkeneminen asettavat ehdottomat rajat kulutukselle. Materia (puhdasvesi, öljy, vilja, metallit) tulee olemaan arvokasta ja siksi meidän pitää kohdella sitä arvokkaasti. Kirjoittajat viittaavat Turo-Kimmo Lehtosen lanseeraamaan aineelliseen yhteisöön, jossa esineitä vaalitaan, korjataan ja huolletaan. Tälle idealle saa kiinnostavan lisäulottuvuuden uudesta jokapaikan tietotekniikasta. Esineet saavat identiteetin niihin kiinnittyvän informaation ansiosta. Esineiden historia, sijainti ja merkitys tavoitetaan niiden tunnistimien avulla.

Kirja päättyy kuluttamisen politiikan julistukseen. Kulttuurimme on sodan jälkeen edennyt vaiheittain ”minä-tarvitsen” vaiheesta ”minä-haluan” vaiheen kautta ”minä-pystyn” vaiheeseen. Nyt pitäisi siirtyä omabamalaiseen ME PYSTMME vaiheeseen. Ideana on usko siihen että ihmiset pystyvät yhdessä muuttamaan asioita.

Muuttuuko kuluttaminen? Suurin osa ihmiskuntaa on kuluttajana alikehittynyt. Vielä ollaan kaukana tasosta, jossa vaurastuminen ei enää lisää onnellisuutta. Vaurastumisen nälkä – mahdollisuus kuluttaa – ohjaa maailman kehitystä. Meidän länsimaisten kuluttajien sanomaa voimavarojen niukkuudesta ja kuluttamisen rajoittamisesta ei ole uskottava ellemme muuta itse radikaalisti kuluttamistamme. Olimme kuluttajia on siis kirja meille länsimaisille ylikuluttajille. Identiteettimme ei voi rakentua jatkuvaan heilumiseen. Miten olisi KESTÄVÄ IDENTITEETTI.

 

Katja Boxergin ja Taneli Heikan Lumedemokratia on merkittävä puheenvuoro suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Olemme yhteiskunta, joka on kykenemätön uudistumaan konsensuksen tähden. Kirja haastaa hyvinvointimallimme ja demokratiamme. Juuri nyt laman syövereissä kirjan sanoma on otettava vakavasti.

T-risteys

Kirjan analyysin mukaan olemme T-ristelyksessä. Voimme valita vasemman tai oikeanpuoleisen tien.

Autoritaarinen konsensusdemokratia  <.> (Aito) demokratia

Rappeutuva kansanvalta ja Kollektivismi  <->  Yksilönvapaus

Ohjattu korporatiivinen talous  <-> Markkinatalous

Salailu  <-> Avoimuus

Itä ja harmaa vyöhyke  <-> Länsi

 

Vallitseva ajattelu on johtanut hyvinvointiyhteiskunnan rappiotilaan: ”Suomessa on huippukorkeat verot, matalat palkat, kalliit elinkustannukset, vähän yrityksiä ja keskinkertaiset palkat.” Tästä väittämästä on helppo olla samaa mieltä.

Mutta miten tähän on tultu? Kirjan perusanalyysin mukaan elämme konsensusyhteiskunnassa, jossa asioita hoidetaan ylätasolla eliitin piirissä, ilman avointa ja julkista keskustelua. Asioita salaillaan ja virheitä peitellään ja vähätellään. Olemme niin tottuneet konsensukseen, että emme edes huomaan demokratiamme heikkoutta.

Kuvaava esimerkki on ns. Stasi-aineiston salailu. Demokraattisessa yhteiskunnassa aineisto olisi ilman muuta julkistettu!

Toinen puhutteleva esimerkki on presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinta ilman vaaleja 1973. Poikkeuslakia vastustavat leimattiin äärioikeistolaisiksi, jopa fasisteiksi. Tässä kritiikissä kunnostautui Erkki Tuomioja, kukas muu.

Konsensuksen juuret löytyvät suomettumisesta mutta myös kauempaa aina Venäjän vallan ajoilta.  Kiinnostavan vaiheen muodostaa 1970-luku ja sen järjestökenttä: DDR-seura, DDR:n tunnustamiskomitea, Suomi-Neuvostoliitto-seura, Rauhanpuolustajat, Pälkäneen liike (mm. Paavo Lipponen) yms. Näihin verkottuneita olivat mm. Tarja Halonen, Ulf Sundquist, IC Björklund, Kalevi Kivistö, Erkki Liikanen, Erkki Tuomioja ja Paavo Lipponen. Nämä olivat kaikki Neuvostoliiton puolustajia, piilo- tai avoimia sosialisteja ja markkinatalouden kieltäjiä.

Luonnollisesti kommunistit olivat Neuvostoliiton tukijoita. Kirjassa mainitaan yllättäen vasemmistolaisia taiteilijoita kuten Kaj Chydenius, Matti Rossi ja Aulikki Oksanen. Nämä eivät olleet kuitenkaan mitään ideologisia vaikuttajia vaan lähinnä julistajia ja joka paikan aktivisteja.

Missä oli Suomen älymystö? Kirjoittajat epäilevät, ettei meillä ole oikeastaan älymystöä. Ainakin 70-luvulla älymystö oli vahvasti vasemmistolaista ja merkittävältä osaltaan juuri Neuvostoliiton puolustajia. Mukan olleena voin kuitenkin vakuuttaa, että älyllinen kiinnostus liittyi Marxin teoriaan ja yhteiskunnan tieteelliseen ohjaamiseen. Neuvostoblokin ihmisten arjesta tiedettiin todella vähän. Toisinajattelijoiden kohtaloa vähäteltiin tai sitä pidettiin länsilehdistön propagandana. Oli todella masentavaa, että marxilainen liike oli Suomessa niin kiinni neuvostomarxismissa että se menetti kriittisen asenteen Neuvostoliiton väärinkäytöksiin ja sen edustamaan epämarxilaiseen sosialismiin. Nykyinen vasemmistoälymystö ei ole vieläkään päässyt irti sosialismistaan.

Tarvitaanko Suomeen totuuskomissioita? Pitäisikö 70-lukulaisten Halosten, Tuomiojien ja Liikasten pyytää anteeksi. Pitäisikö marxilaisen liikkeen polvistua. Mielestäni ei. Olennaista on oppiminen. Kysymys on siitä, ketkä ovat oppineet muutakin kuin vaikenemista. Pian 70-luvun loppupuolella informaatiota Neuvostoliiton toiminnasta oli jo runsaasti saatavilla. Monet ymmärsivät, että Neuvostoliitto on kaukana ihanteista, joita sen väitettiin edustavan. Ihmisiä ajoi Neuvostoliiton puolelle Yhdysvaltojen imperialismi, jota se harjoitti voimapolitiikalla Vietnamissa mutta myös Latinalaisessa Amerikassa. Ja myös kapitalismin inho, joka yhdisti koko vasemmistoa.

Mutta vaikka Neuvostoliitto oli tosiasiassa suurempi paha kuin Yhdysvallat, maamme ulkopoliittinen linja sortui silmien sulkemiseen Neuvostoliiton valtapolitiikalta. Varsin ikävä esimerkki tästä on vaitonaisuus Viron miehityksestä. Neuvostoliiton sortotoimista Virossa ei saanut sanoa julkisesti mitään negatiivista.

Toimittajien analyysi median suomettumisesta ja konsensuksen tavoittelusta on kirjan parasta antia. Tämän puolen he todella tuntevat.

”Kritiikkimme ydin on, että suomalainen media on rikkumattomasti tyytynyt poliitikkojen itsestään luomaan siloteltuun kuvaan. Tällainen siloteltu journalismi on mahdollistanut lukijoille vahingollisen konsensusdemokratian hengissä pysymisen”.

Suomessa poliitikot saavat esimerkiksi tv-uutisissa selitellä tekojaan ilman purevaa kritiikkiä. Yhdysvalloissa parhaissa uutisissa asiantuntijat arvioivat kriittisesti presidentin ja hallituksen toimia.

 Medvedev Suomessa

Kiinnostavaa on seurata miten Venäjän presidentin vierailu selitetään sekä presidentin, ulkoministerin ja varmaan mediankin toimesta suureksi menestykseksi ilman poikkipuolista sanaa Georgiasta, Tsetseniasta, median vapauksien rajoittamisesta, opposition tukahduttamisesta ja öljy- ja kaasutoimitusten ongelmista. Entä puutullit? Entä itsetuntoaan hakevan Venäjän turvallisuuspoliittiset uhkakuvat? Liekö näistä teemoja edes uskallettu ottaa esiin neuvotteluissa. Kaikki hyvin Venäjän suhteen – ei mitään syytä huoleen. Suomi antoi Medvedeville hienon mahdollisuuden harjoittaa kasvojenpesua: esiintyä miellyttävänä ja Euroopan parasta haluavana johtajana.

Kirjan pääviesti on, että Suomen on vihdoin muututtava siksi läntiseksi demokratiaksi ja markkinatalousmaaksi, joka se mielellään uskottelee olevansa. Tähän pääsemiseksi on tunnustettava että meillä ollaan vasta matkalla demokratiaan.

Esimerkkinä on edellisen laman virheiden tunnustaminen.  Kirjoittajien mukaan Esko Ahon hallitus petti veronmaksajat pahimmalla mahdollisella tavalla kun se ei sosialisoinut pankkeja. Konsensusta kuvastaa kärjekkäästi median kritiikittömyys tätä petosta kohtaan. Vieläkin tuhannet ihmiset kärsivät laman vaikutuksista esim. ovat veloissa takaajan paikalta ilman velkojen anteeksiantoa. Päätöksentekijät vaikenevat yhä lamanhoidon virhepäätöksistä. Nyt niitä jopa tarjoillaan muille opiksi.

Itselleni kirjan kiinnostavin osio oli aluepolitiikan kritiikki. Maatalous saa virallisesti tukea noin kaksi miljardia euroa. Yhteensä aluepolitiikan hintalappu on noin 7 miljardia euroa. Kehitysalueita kerätään veroja vähemmän kuin mitä kuluu julkisiin palveluihin. Rahoittajina ovat lähinnä pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan veronmaksajat.

”Aluepolitiikan seurauksena Suomi on menettänyt ja menettää yhä edelleen asutuksen, elinkeinoelämän ja työpaikkojen keskittymisen tuomia etuja.”

Olen itse kirjoittanut innovaatiokeskittymien puolesta: ne tuovat Suomeen investointeja ja lisäävät vaurautta. Parhaillaan uudistetaan aluekehitysajattelua, mutta kovin vaikeaa on hallituksessa myöntää keskittämisen etuja. Kaiken aluepolitiikan ja maataloustuen paradoksaalisena tuloksena ovat kalliit ja huonot elintarvikkeet. Meillä ei ole varaa ylläpitää maaseutumaista elämänmuotoa globaalissa taloudessa.

Kirjan reseptit taantuman voittamiseksi ovat selkeät ja hyvin perusteelut. On hyväksyttävä luova tuho. Vanhoja toimialoja häviää, huonoja yrityksiä menee nurin, ihmiset siirtyvät paremmin palkattuihin töihin. Näin toimisi dynaaminen talous. Kilpailun rajoitukset, johon myös elinkeinoliitot ovat osasyyllisiä, ja jäykät työmarkkinat tasapalkkoineen ovat sementoimassa vanhoja rakenteita. Sosiaaliturvaa tarvitaan luovassa tuhossa, mutta se ei saisi jäykistää työmarkkinoita.

Meillä ei ole oikeaa markkinataloutta – ei sitä uusliberalismia, josta nyt kaikki ovat sanoutumassa muodikkaasti irti. Tarvitsemme lisää markkinataloutta tähän valtiovetoiseen korporatiiviseen talouteen.

Katja Boxberg ja Taneli Heikka ovat kirjoittaneet vahvan puheenvuoron. Tämä on noteerattu, mutta ne, joista puhutaan, vaikenevat. Kirjasta nostetaan esiin epäolennaisia teemoja ja sitä syytetään virheistä. Mutta kirjan sanoma on kiistaton: meidän on syytä vihdoin länsimaalaistua ja omaksua avoin ja keskusteleva demokratia. Se auttaisi meitä myös suuntaamaan julkisia panoksia taloutemme uudistamiseen – tulevaisuuden rakentamiseen. Nyt pidämme yllä keinotekoisesti ja suurella rahalla rakenteita, jotka eivät muuten kestäisi.

Provokatiivinen kirja. Pakko lukea. Keskustelun avaus – ei päätepiste.

 

Minulla oli onni saada osallistua Woima-säätiön intuitiota käsittelevää epäseminaariin Valamon luostarissa syyskuun alussa. Intuitiota lähestyttiin monelta kannalta, olihan mukana filosofeja, taiteilijoita, voimaannuttajia ja yhteiskuntatieteilijöitä. Myös muutamat Valamon munkit ehtivät kiireiltään mukaan. Itse vakuutuin, että nyt on intuition aika. Mutta mistä intuitiossa oikein on kysymys.

Valistuksen suuri projekti järjen autonomiasta ja järjen ohjaamasta ihmisestä on osoittautunut illuusioksi. Ihmisen valintoihin vaikuttavat järjen ohella ennen kaikkea tunteet. Oman näkökulmansa järjen rajoihin toi Sigmund Freud teoriallaan tiedostamattomasta ja alitajunnasta. Kuva ihmisestä jää yksipuoliseksi, ellei siinä oteta huomioon järjen lisäksi ihmisen tunteita ja tiedostamatonta. Myös henkisyys, spiritualiteetti, näyttä muodostavan oman ulottuvuutensa, jota ei voi tyhjentää puheeksi järjestä ja tunteista.

Kokonaisvaltaisen ihmisen tavoittelussa keskiöön nousee intuitio.Intuition käsitteellä on pitkä historia filosofiassa. Aristoteles viittasi intuitioon kuvatessaan ihmisen kykyä oivaltaa olioiden olemuksia: intuitio on olemuksen näkemistä. Intuitiolla on erityisiä ominaisuuksia joilla se voidaan erottaa kielellisesti välittyneestä tiedosta. Intuitio näyttää olevan välitöntä ja kokonaisvaltaista oivaltamista.

Ranskalainen filosofi Henry Bergson teki tiukan eron älyn (intellectin) ja intuitio välillä. Äly on analyyttistä ja separoivaa tiedon hankkimista, johon turvautuvat Bergsonin mukaan luonnontieteet. Aly irrottaa ilmiöt yhteyksistään ja pilkkoo ne palasiksi. Tuloksena on abstraktioita vailla elämää ja kontekstia. Sen sijaan intuitio tavoittaa ilmiöt kokonaisina ja yhteydessä toisiinsa. Vain intuitio kykenee tajuamaan elämän sen dynaamisuudessa ja rikkaudessaan. Hieno esimerkki älyn ja intuition erosta on aika. Luonnontieteellinen aika on lineaarista ja mitattavaa. Sen sijaan intuitio tavoittaa ilmiöiden keston (durée). Bergsonin kritiikki älyyn perustuvaa luonnontiedettä ei pysäyttänyt valistuksen junaa eikä synnyttänyt uutta intuitioon perustuvaa tiedeparadigmaa. Bergson on (oli) unohdettu. 

Yhdysvaltalainen filosofi Michael Polanyi sen sijaan on saanut tavattoman huomion ajatuksilleen hiljaisesta tiedosta (tacit knowledge). Hiljaista tietoa voidaan parhaiten lähestyä selvittämällä tietomme edellytyksiä. Tieto käsitteellä tarkoitetaan tavallisesti verbalisoituja väitteitä, jota Polanyi kutsuu ekplisiittiseksi tiedoksi. Mutta tiedossa on aina mukana hiljainen komponentti, jota emme tavallisesti tiedosta. Ilman tällaista hiljaista komponenttia tietäminen ei ole mahdollista. Kun tarkkailemme jotain asiaa, tietoisuutemme on fokusoitu (focal awareness). Tämä fokusointi estää meitä suuntaamasta tarkkaavaisuuttamme tietämisen edellytyksiin. Olemme vain epäsuorasti tietoisia hiljaisesta tiedosta (subsidiary awareness).  

Konkreettinen esimerkki olkoon pianon soitto. Soittaja keskittyy kappaleeseen, ei sormiensa liikkeisiin tai nuottien ja koskettimien suhteeseen. Soittajalla on hiljaista tietoa soittamisen taidosta ja kappaleen sujuvan soittamisen edellyttämistä liikesarjoista.Polanyin mukaan hiljainen tietäminen on perustavampaa kuin eksplisiittinen tietäminen. Näin hän päätyy kuuluisaan teesiinsä: voimme tietää enemmän kuin mitä voimme kertoa.

Hiljainen tietäminen johtaa aivan uudenlaiseen tietämisen käsitteeseen, jota Polanyi kutsuu ”knowing by indwelling”, tietäminen asumisen kautta. Voimme ymmärtää asioita, vain asumalla niiden kanssa tai niissä. Aiheellisesti Polanyi viittaa Martin Heideggerin käsitteeseen maailmassa olemisesta (being-in-the-world). Polanyi käyttää hiljaisen tiedon yhteydessä käsitteitä intuitio, insight, ymmärtäminen ja visio.Intuitio yhdistetään usein yhtäkkiseen oivallukseen. On tärkeää kuitenkin huomata, että intuitiota edellyttää usein pitkä työskentelyvaihe jonkin mieltä askarruttavan asian tai ongelman kanssa. Intuitiota on valmisteltu ”hiljaisuudessa” ja sen tulee ilmoille ilmestyksenomaisesti, visiona.

Polanyi viittaa usein matemaattisiin todistuksiin. Matemaatikko näkee intuitiivisesti tietyn väitteen oikeellisuuden.  Kestää kuitenkin kauan ennen kuin sen todistus on syntynyt. Intuitio ikään kuin tietää ennakolta vastauksen Palanyin hiljaisen tiedon käsite johdattaa intuitiivisen työskentelyn ”metodologiaan”.

Hiljaista tietoa ei tavoita, jos mieli aina fokusoituu kulloisiinkiin tehtäviin ja ulkomaailman antamiin syötteisiin. Hiljaista tietoa voidaan tavoittaa siirtämällä tarkkaavaisuutta tietämisen ehtoihin ja maailmassa asumisen kokemiseen. Hieman yksinkertaisten voisi sanoa, että hiljaista tietoa ei voida tavoittaa muuten kuin antamalla hiljaisuuden puhua. Intuitio voidaan tukahduttaa, antamalla eksplisiittisen tietämisen dominoida tajuntaamme.

Freudin psykoanalyysi tuo esiin toisen ulottuvuuden ”hiljaiseen” tietoon. Alitajunnassamme on lapsuudessa ja myöhemminkin syntyneitä traumoja, jotka ”kirkuvat”, mutta joiden äänen haluamme torjua. Koska nämä muistot ovat niin kipeitä, haluamme tukahduttaa intuitiomme. Siksi heittäydymme arkitajunnan pinnallisuuksiin ja touhuamiseen. Näin traumat jäävät hoitamatta ja mutta niiden kirkuva ääni kaikuu aina korvissamme. Tämä ääni hiljenee vasta kun sen syy on oivallettu.

Intuitio ei ole kesy. Siinä on räjähdysvoimaa, jota voidaan käyttää luovuudessa ja innovaatioissa. Tämän räjähdysvoiman kahleita ovat rationaaliset argumentit: ei noin voi tehdä, ei noin voi sanoa. Teemu Mäki, joka on valittu Taideteollisen korkeakoulun (lue Aalto-yliopiston) kuvataiteiden professoriksi, pitää ihmisiä aivan liian säyseinä. Hänen mukaansa pitäisi pystyä tekemään kuvataidetta, joka ”intuitiivisena elämyksenä itkettää ja ravistelee” (Metro-lehti 15.9.2008).  

Nyt on intuition aika. Järkeä ei tietenkään tulla hylkäämään ja todistamisen taakka jää aina intuitionkin jälkeen. Mutta järjen rajat on tunnistettava. Järki ei ole luova voima, sen sijaan se on ketterä rationalisoimaan kaiken – a posteriori. Järjen rajat näkyvät hyvin tämän päivän liike-elämässä. Järki kalkyloi panoksia ja tuotoksia, mutta sen ulottumattomiin jäävät uudet mahdollisuudet ja uudet kysymykset. Innovaatiota ei synny kalkyyleistä vaan luovasta hulluudesta ja rajojen rikkomisesta. Intuitio on tie innovaatioihin. Mutta intuitio on myös tie ehyempään elämään, maailmassa olemiseen. 

Viime vuosien poliittisesti merkittävimpiä kirjoja on huhtikuussa julkistettuVasemmisto etsii työtä. Kirjan on kirjoittanut osuuskunta General Intellect ja sen on tilannut Vasemmistofoorumi. Nimi General Intellect on omaksuttu Marxin taloustiedettä koskevasta käsikirjoituksesta Grundrissestä, missä Marx pohtii kuinka yleisestä yhteiskunnallisesta tiedosta ja yleisestä älystä on tullut välitön tuotantovoima.  

Vaikka kirjaa motivoikin vasemmiston epätietoisuus omista yhteiskunnallisista tavoitteistaan, niin kirjan varsinainen anti on kapitalismin ja työn uusien muotojen analyysi ja siihen pohjautuva vaatimus politiikan paluusta. Kirja haastaa koko poliittisen järjestelmän miettimään omaa olemustaan. Kirjassa on terävää kritiikkiä ja keskustelua vasemmistosta, sosialidemokratiasta, ammattiyhdistysliikkeestä, maahan-muuttopolitiikasta, naiskysymyksestä ja hyvinvointivaltiosta. Oman lukunsa saa myös uusliberalismin kritiikki.  

Kirjan merkittävintä antia on kapitalismin vaiheiden analyysi. Viime vuosisadalla hallitsi fordistinen ja tayloristinen teollinen kapitalismi, jossa rahaa luotiin tavaroiden avulla, teollista työnjakoa noudattaen. Vuosisadan loppupuolella alkoi muodostua uusi kapitalismi, jotka kirjoittajat käyttävät nimitystä tietokykykapitalismi, jossa rahaa tuotetaan tiedon avulla uuden työnjaon mukaisesti. Teollisen kapitalismin avainsana oli tehdas eli paikka, jossa tuotettiin tavaraa tiukan työnjaon ja työajan kontrollin puitteissa. Suuria investointeja tehtiin koneisiin ja laitteisiin. 

Uudessa tietokykykapitalismissa vaurauden perusta on ihmisten tietokyky eli kyky “yleiseen tietämiseen”, vuorovaikutukseen ja kommunikaatioon. Tehtaasta vapautunut tuotanto irtoaa paikan ja ajan rajoitteista. Työntekijä tekee työtä aina ja kaikkialla; työn, perhe-elämän ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät. Työtä tehdään verkostoissa ja tiimeissä, jotka ovat projektimaisia ja väliaikaisia. On vaikea enää sanoa, missä tuote tehdään ja missä työ tapahtuu.  

Tässä tietokykykapitalismissa työsuhteet muuttuvat epävarmoiksi, lyhytaikaisiksi ja vaihteleviksi. On syntynyt laaja prekariaatti. Prekaari työ alkaa olla normaalia ja yhä useamman nuoren ainoa työsuhde. Tätä prosessia vahvistaa nopeasti yleistyvä ulkoistaminen ja työntekijän muuttuminen yrittäjäksi, joka myy palveluja entiselle työnantajalleen. EU:ssa joka toinen uusi työpaikka on tilapäinen, joten pian puolet työpaikoista on prekaareja. 

Siirtyminen tietokykykapitalismiin ja työn prekarisoituminen vaativat aivan uudenlaista politiikkaa. Nostalginen kaipuu pysyviin ja säänneltyihin työsuhteisiin, jotka vallitsivat tehtaissa, johtaa poliittiseen epäonnistumiseen. Tämä näkyy hyvin vasemmiston linnoittautumisessa hyvinvointivaltion taakse. Hyvinvointivaltio oli fordistisen kapitalismin ajan reaktio teollisen pääoman uusintamisen tarpeisiin. Sosiaaliturva oli työhön palauttamisen ja pakottamisen järjestelmä, väline ylläpitää ja vahvistaa normalisoitua työtä.  Nykyisen sosiaaliturvan puolesta taistelleet vasemmistoryhmät halusivat suojella tehdastyöläistä mutta samalla ne sitoivat työläisen tehtaaseen. Ammattiyhdistysliike oli tässä ratkaisevassa asemassa. Samalla ne laiminlöivät tehtaan ulkopuolella toimivat ryhmät, kuten opiskelijat, taiteilijat ja maahanmuuttajat. Myös naisten työn yhteiskunnallinen merkitys kiistettiin. Nyt kun nämä marginaaliryhmät – prekariaatti – ovat nousemassa keskiöön, vanha “työväenpolitiikka” ei enää toimi.  

Uudessa arvonmuodostuksen logiikassa työtekijöiden itsenäisyys ja tietokyky nousevat keskeiseen asemaan. Työntekijällä täytyy olla osaamisen “ylijäämää”, joka ylittää työpaikan kvalifikaatiot. Tämän ansiosta työntekijä vapautuu riippuvuudestaan työnantajasta ja kykenee hakeutumana muihin töihin. Alati muuttuvassa taloudessa työntekijällä on oltava työn ylittäviä verkostoja ja hänen on kyettävä jatkuvasti kehittämään itseään ja lisäämään tietokykyään yli ajankohtaisten tarpeiden.  Tällaisessa kapitalismissa tarvitaan uudenlaista sosiaaliturvaa, joka tukee ihmisten itsenäisyyttä ja takaa heille mahdollisuuden investoida itseensä.  Kirja kiteyttää uuden poliittisen ohjelman seuraavasti: 

“Työpaikan sijaan on tuettava työläistä, työstä on tehtävä liikkuvaa ja vaihtelevaa ja työntekijöiden itsenäisyyttä suhteessa työpaikkoihin ja työtehtäväiin on lisättävä. Jos työpäisestä tehdään liikkuva, niin ei ainoastaan synny prekaari työläinen, vaan myös työläinen, joka voi tehdä uraa, ansaita mahdollisesti enemmän, kamppailla itselleen enemmän aikaa.”

Kirjan radikaali poliittinen vaatimus on ehdoton perustulo, joka maksetaan riippumatta siitä onko kansalainen työmarkkinoiden käytettävissä. Perustulon merkittävin yhteiskunnallinen tehtävä on kasvattaa työntekijöiden itsenäisyyttä. Ja tätä juuri tarvitaan tietokykykapitalismissa. Perustulon turvin työntekijä voi kieltäytyä huonosti palkatuista ja perspektiivittömistä tehtävistä. Perustulon turvin moni prekaari kykenee luovaan työhön ja kehittää itseään. Perustulo on nähtävä julkisena investointi ihmiseen ja hänen tietokykyynsä.  

Perustulon vastustajia löytyy kaikista poliittisista ryhmistä, kuten kirjan esimerkit osoittavat. Julkisuudessa käyty perustulokeskustelu on täynnä moralismia. Esimerkiksi Jaakko Kiander vihjailee perustulon kritiikissään merkittävän osan perustulon varassa eläviä jäävän “kotiin television ääreen juomaan keskiolutta tai vahvempaa”. Minulla on sellainen käsitys, että tällaista paheellista elämää harjoittavat nimenomaan työssäkäyvät. Tässä tulee hakematta mieleen lapsityövoiman puolustajat, jotka näkivät lapsien työnteon sivistämisenä ja opettamisena säädyllisen yhteiskunnan tavoille. Leikki sen sijaan olisi lapsille turhaa ja turmiollista. Perustulon vastustuksen taustalla on negatiivinen ihmiskuva, jonka mukaan ihminen tekee jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä vain pakotettuna. 

Kun perinteiset sosiaaliturvan mallit perustuvat palkkatyöhön eli sillä ansaitsemiseen ja siihen pakottamiseen, niin perustulo lisää kansalaisen vapautta liikkua, valita ja kieltäytyä. Kirjan ehkä mielenkiintoisin argumentti perustulon puolesta on, että se vahvistaa työntekijöiden neuvotteluasemaa ja sysää kehittämään työn sisältöä ja työorganisaatiota. Perustulo onkin prekariaatin voimakkain ase asemansa puolustamisessa. 

Kirjassa esitetty tietokykykapitalismin kuvaus on kiinnostava ja poliittisesti merkittävä. Kirjassa uutta arvonmuodostuksen logiikkaa tarkastellaan vasemmiston haasteena. Mutta asiaa voidaan tarkastella myös uuden globaalin talouden logiikan kannalta. Taloudellisen arvon lähteenä on kasvavassa määrin luova tietotyö, joka tapahtuu projektimaisesti verkostoissa. Työntekijöiden osaamisesta, luovuudesta ja itsenäisyydestä on tullut yritysten kriittinen menestystekijä. Tehtaiden ja pysyvien työsuhteiden sijan on tullut määräaikainen työskentely tuotannoissa.  

Työn muuttuminen uudessa arvologiikassa ei ole työntekijöiden kannalta vain kielteinen ilmiö. Osaavien yksilöiden mahdollisuudet toimia itsenäisesti tietokykykapitalismissa kasvavat koulutustason nousemisen ja tietokoneiden ja tietoyhteyksien suhteellisen halpenemisen myötä.  Työntekijät voivat entistä helpommin ryhtyä yrittäjiksi, perustaa osuuskuntia tai toimia wikitaloudessa. Perustulon vaatimus, joka sinänsä vastaa uutta kapitalismia, on luonteeltaan antagonistinen vaatimus: oikeus kieltäytyä työtä. Sen sijaan vaatimalla innovaatiodemokratiaa, eli kaikille oikeutta käyttää osaamistaan ja luovuuttaan, voidaan ihmiselle tarjota innostava visio. Innovaatiodemokratia avaa kansalaisille mahdollisuuden saada itselleen suurempi osa tuottamastaan lisäarvosta. Prekaaria tietoisuutta voitaisiin suunnata kansalaisten innovaatiodemokratian kehittämiseen samalla kun vaaditaan lisää kansalaisrahaa.