Sustainable innovation

 

Pekka Himanen on kiinnostavimpia filosofejamme. Hän ei halua painia akateemisen filosofian kapeassa sarjassa. Hän on universalisti, joka osaa liikkua taitavasti monien tieteiden maastossa ja maalata monipuolista kuvaa ympäristöstä. Himasen vahvimpia alueita ovat filosofian rikkaan perinnön hallitsemisen lisäksi tietoyhteiskunta-asiat ja hän tuntee hyvin sosiologia, taloustieteen, kasvatustieteen ja kulttuuritutkimuksen uusimmat suuntaukset.

Himanen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa, joista monet ovat ilmestyneet lukuisilla kielillä (eritoten Hakkerietiikka, jonka olen arvioinnut toisaalla). Janne Kurki moitti Hesarissa maaliskuussa suomalaista filosofiaa heppoiseksi (lue helppotajuiseksi) ja julisti että ei kannata lukea sellaista minkä ymmärtää. Useat Himasen kirjoitukset on laadittu niin, että mahdollisimman moni ymmärtää ne. Diggaan enemmän Himasen mallia kuin Kurjen elitististä mallia. Lisäksi uskon, että syvälliset ajatukset eivät ole monimutkaisia. Sen sijaan niiden merkityksen avaaminen voi kestää ihmisiän.

Pekka Himasen uusin kirja Kukoistuksen käsikirjoitus on aikamoinen synteesi Himasen pitkään jatkuneesta yhteiskunnallisesta ajattelusta. Se jatkaa ja syventää aikaisempia raportteja, etenkin eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle kirjoitettua Välittävä, kannustava ja luova Suomi -raporttia (2004) ja Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiön kustantamaa Suomalainen unelma –raporttia (2007).

Ihmisen arvokkuus

Kukoistuksen käsikirjoitus on saanut vastaansa kyynisiä kommentteja. Niissä Himasta moititaan naiivista positiivisuudesta. Mutta Himasen positiivisuus on syvällistä ja vakavaa. Himasen kirjan läpäisevä teema on jokaisen ihmisen oikeus elää arvokasta elämää. Tässä hän tukeutuu filosofian pitkää historialliseen perinteeseen.  Platon esimerkiksi nosti esiin thymoksen käsiteellään ihmisen tarpeen tulla tunnustetuksi ainutlaatuisena yksilönä. Arvokkaan elämän tematiikkaa ovat syventäneet kristinuskon käsitys ihmisestä Jumalan kuvana sekä länsimaisen liberalismin ja valituksen korostamat ihmisoikeudet.

Myös hyvinvointivaltioita rakennettiin siitä lähtökohdasta, että sivistykselliset, sosiaaliset ja taloudelliset oikeudet kuuluvat kaikille. Arvokkaan elämän edellytykset muuttuvat jatkuvasti ja siksi on oltava herkkänä sille etteivät muutoksen prosessit jyrää ihmisen arvokkuutta alleen. Arvokkuus on uhattuna kehitysmaissa mutta myös kehittyneissä hyvinvointiyhteiskunnissa.

Rikastavat yhteisöt

Toinen Himasen kantava ajatus on rikastavan yhteisön merkittävyys. Rikastava yhteisö kannustaa jäseniään kehittymään ja antamaan parastaan. On aivan selvää, että juuri tällaisia yhteisöjä tarvitaan työelämässä. Myös ihmisten omat yhteisöt, perhe, ystävä- ja harrastuspiirit ovat parhaimmillaan rikastavia yhteisöjä.

Kaikilla meillä on kokemuksia siitä että jos elämme tai työskentelemme rikastavassa yhteisössä, niin elämämme on arvokkaampaa ja mielekkäänpää. Jaksamme paremmin, olemme luovempia ja iloisempia. Toisaalta tiedämme myös minkälaista jälkeä tulee nöyryyttävistä yhteisöistä. Himanen viittaa depression yleistymiseen: viidennes suomalaisista kärsii depressiosta ja siitä on tulossa suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja.  Rikastava yhteisö on Suomen kilpailukyvyn perustana nykyisessä globaalissa taloudessa.

Itse olen puhunut voimaannuttavista yhteisöistä suunnilleen samassa merkityksessä kuin Himanen rikastavista yhteisöistä. Voimaantuminen tarkoittaa ihmisessä olevan elämänvoiman löytymistä ja kykyä toteuttaa sen ansiosta omia kykyjään, potentioitaan.

Yhteiskuntapolitiikka

Pekka Himanen – tietoyhteiskunnan  tutkija – ei halua käyttää edessä olevasta yhteiskunnasta nimeä tietoyhteiskunta. Hän ottaa käyttöön yleisemmän termin vihreä informaatio- ja palvelutalous. Mutta Himanen käyttää myös vielä yleisempää termiä merkitysyhteiskunta, jossa on talouskasvun sijaan päämääränä arvokas elämä. Näitä termejä olisi pitänyt analysoida kirjassa enemmän, koska ne muodostavat viitekehyksen, jossa kirjan yhteiskuntapoliittiset linjaukset esitetään.

Himanen tunnistaa kolme suurta muutoshaastetta, jotka ovat:

1. Ilmastonmuutos
2. Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0
3. Monikulttuurinen elämä

Nämä haasteet nousevat Manuel Castellsin esittämästä yhteiskunnan analyysistä, jonka mukaan yhteiskunta muodostuu produktion (tuotannon), reproduktion (väestön lisääntyminen, biologinen uusintaminen) ja kulttuurin järjestelmien kokonaisuudesta. Näihin järjestelmiin kohdistuvat muutospaineet on esitetty erinomaisesti kirjan teorialiitteessä, joka on muuten kirjan parhaita lukuja.

Vihreä informaatio- ja palveluyhteiskunta on jo tavallaan vastaus ilmastonmuutoksen haasteeseen. Tämän lisäksi Himanen haluaa Suomen profiloituvan puhtaan ympäristö- ja energiateknologian edelläkävijämaana. Samaa olen esittänyt kirjassani Kestävä innovointi (2008).

Hyvinvointiyhteiskunta versio 2.0 painottaa psyykkistä hyvinvointia (depressioiden ehkäisy) ja liikuntaa (liikalihavuuden saaminen kuriin). Yleisemmin versiossa  2.0 yhteiskunta panostaa ennaltaehkäisevään toimintaan. Tässä on samansuuntaista ajattelua kuin mitä itse olen korostanut useissa puheenvuoroissani (voimaantuminen, hyvään tuuppaaminen, elämänhallinta, kestävä hyvinvointi jne.). Demos Helsingin raportissa Yksilön ääni (2006) lanseerataan hyvinvointivaltio 2.0 käsite samassa hengessä.

Kulttuurinen murros on tällä hetkellä erittäin ajankohtainen, sillä se liittyy monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon. Himanen painottaa kulttuurin ja humanismin itseisarvoisuutta ja suurta merkitystä elämän rikastamisessa. Hän ehdottaa huomattavaa lisärahoitusta taiteille ja humanistiselle tutkimukselle (5 % reaalinen lisäys koko 2010-luvun ajan). Himanen peräänkuuluttaa myös nykyistä avoimempaa työperäistä maahanmuuttoa ja globaalia vastuunkantoa pakolaisista ja kehitysavusta. Suurena visiona Suomelle esitetään henkiseksi pääkaupungiksikasvamista. Se toteutettaisiin esimerkiksi järjestämällä luentosarja, jossa maailman merkittävimmät ihmiset toimisivat puhujina. Parhaimmillaan kaikkialla maailmassa ”kuhistaisiin” mitä Suomessa on taas puhuttu ja esitetty. Tässä kohdassa olisi tarvittu vahvempaa analyysiä.

Kilpailukyky ja luovat keskukset

Pekka Himanen on ehkä parhaimmillaan puhuessaan innovaatioista ja maailman luovista keskuksista. Maailman talous jäsentyy toisiinsa kytkeytyneiden luovien keskusten verkostoksi. Niiden menestys perustuu kolmeen c:hen:

1. Creative people
2. Community of enrichment
3. Culture of creativity

Piilaakso on parhaiten tunnettuja luovia keskuksia.  Piilaaksossa ”toimijat ovat riittävästi rikastavassa vuorovaikutuksessa keskenään”. Tämä on mielestäni aivan keskeinen teesi, jota olen itsekin analysoinut useissa teoksissani (Kyllä Amerikka opettaa, Kestävä innovointi). Himanen viittaa Randall Collinsin teoriaan verkostoista ideoiden syntymisen lähteenä. Collinsin mukaan ideat menestyvät jos ne kyetään kytkemään aikansa ydinverkostoihin, kulttuuriseen pääomaan. Ydinverkostoissa ihmiset toimivat kontakteissa toisiinsa synnyttäen emotionaalista energiaa. Juuri siksi tarvitaan kohtaamisia.

Miten Suomesta voisi tulla luovan talouden keskus?

Himasen vastauksessa nousee kulttuuri keskeiseen asemaan. Hän puhuu uuden työkulttuurin ja uuden oppimiskulttuurin puolesta, jossa molemmissa rikastava yhteisö on perusta. Hän haluaa lisää panoksia taiteisiin ja humanistiseen tutkimukseen. Teknologisten innovaatioiden rinnalle tarvitaan design- ja business innovaatioita. Johtamisen on muututtava ihmisen arvokkuutta kunnioittavaan suuntaan. Tässä tiivistetysti Himasen resepti, joista ehkä merkittävin on kulttuurin merkityksen korostaminen (”henkinen pääkaupunki”). Muut teesit ovat olleet runsaasti esillä.

Pekan kirjan kokonaisarvio

Sanottakoon että olen Pekka Himasen ystävä ja keskustellut hänen kanssaan kirjan tematiikasta vuosia. Olen myös itse kirjoittanut samoista asioista. Joten olen hieman jäävi mutta haluan myös auttaa Pekkaa kehittymään ja siksi tuon esiin myös joitakin kasvun paikkoja.

Kirja on hauskasti kirjoitettu ja siinä on runsaasti esimerkkejä. Kirja on helppo lukea ja perusteesit avautuvat hyvin. Tämä on hyvää ”non-fiktiota”, kuten Amerikassa tällaista kirjatyyppiä kutsutaan.

Kukoistuksen käsikirjoitus on monipuolinen filosofinen kokonaiskuva Suomen haasteista ja mahdollisuuksista. Pekka on rohkea ajattelija, joka uskaltaa puhua ihmisestä ja hänen keskeisyydestään. Ihmisen arvokkuus on kaiken menestyksen perusta ja yhteiskunnan oikeutuksen korkein kriteeri. Tässä on kirjan suuri teema, jota toivon Pekan syventävän seuraavissa kirjoissaan.

Kirjan näkemys yhteiskunnan haasteista ja kehittämissuunnasta ovat oikeaan osuneita ja vakavasti otettavia. Käytäntöliitteessä esitetty tiekartta on hyödyllinen työkalu päätöksentekijöille. Kirjan eri luvut syventävät perusteesejä. Konkretiaa tarvittaisiin lisää, mutta se syntyy ryhtymällä työstämään kirjan teemoja ja ehdotuksia asiantuntijoiden ja asianosaisten kanssa.

Kirjan eräät piirteet saattavat kuitenkin jopa haitata kirjan vastaanottamista. Kirjassa on käsitteellistä snoppailua, jota ei aina perustella kunnolla. Auktoriteettimäiset viittaukset tunnettuihin tutkijoihin ja vaikuttajiin ovat tarpeettomia. Tässä Pekka toimii vastoin omaa filosofiaansa. Ei maailman tunnetuimpien ihmisten sanomiset ole niin tärkeitä. Usein nämä globaalit julkkikset vain toistelevat sitä mitä todelliset ajattelijat ovat esittäneet. Oman visionäärisyyden ja omaperäisyyden korostaminen ei sekään ole omiaan herättämään huomiota. Tunnen lukuisia tutkijoita ja ajattelijoita, jotka ovat esittäneet hyvin samanlaisia ajatuksia kuin Pekka tässä. Siksi tietty nöyryys on paikallaan. Jokainen meistä seisoo jättiläisen harteilla.

 

Dialogia tarvitaan

Tärkeintä on kuitenkin miten kirjan sanomaa työstettäisiin eteenpäin. Tarvitaan dialogia ja toivonkin että muut tutkijat arvioisivat kirjaa tieteellisillä foorumeilla. Vaalit lähestyvät eikä puolueilla tunnu olevan visionäärisyyttä eikä uusia avauksia. Himasen kirja on syytä tarkkaan lukea puoluetoimistoissa ja ottaa sen analyysit ja ehdotukset vakavasti vaaliohjelmia hiottaessa. Kirjan olivat tilanneet Vanhanen, Katainen ja Wallin, joten ainakin heillä on velvollisuus lukea kirja huolella kannesta kanteen.

Pekka Himasen mukaan meillä on tasan vuosi aikaa tehdä ratkaisevat päätökset ja muuttaa Suomen suuntaa. Itse näen nyt keskeisenä, että Kukoistuksen käsikirjoitusotettaisiin seuraavan hallituksen ohjelman valmistelussa vakavasti huomioon: sehän on jo luonnos ohjelmaksi.

Hakkerietiikan arvostelu

http://tonnikala.net/kirjat/2001/hakkerietiikka/

 

Kiina-ilmiö nousi otsikoihin 90-luvun lopulla ja etenkin 2000-luvulla. Kiinan talous on kasvanut häkellyttävällä 8-9 prosentin vuosivauhdilla, jopa nykyisen taantuman aikana. On ilmeistä, että Kiinan ja muun Kaakkois-Aasian painoarvo globaalissa taloudessa nousee. Tämän seuraa jo Kiinan ja Intian valtavista väestömääristä (yhteensä lähes 2,5 miljardia ihmistä).

Tuntuvin seuraus Kiinan kasvavista markkinoista on ollut monien länsimaisten liikeyritysten investointien suuntautuminen Kiinaan. Monet suomalaiset yritykset ovat myös investoineet Kiinan: Nokia, Kone, Metso jne. Suomessa suljetaan tehtaita ja irtisanotaan työvoimaa samalla kun uusia tehtaita avataan Kiinassa ja muissa kehittyvissä talouksissa kuten Intiassa ja Brasiliassa.

Silti Kiina-ilmiötä tulkitaan helposti väärin. Kiina-ilmiöllä on rajansa. Kiinassa tapahtuvan valmistamisen kustannukset ovat nousemassa hyvinkin nopeasti. Business Weekin (June 15, 2009) mukaan Kiinassa tuottamisen kokonaiskustannukset lähentelevät länsimaista tasoa vaikka teollisuustyöläisten palkat ovatkin vain kymmenyksen (noin 1 € tunnilta) läntisten työtovereiden palkoista.

Esimerkiksi alumiinisen auton osan valmistuksen kustannukset ovat kasvaneet Kiinassa ohi Meksikon tason:

2005                                                        2008

Kiina              $17                              $25

Meksiko         $18                              $20

USA                $24                              $29

Kustannustaso Kiinassa tulee epäilemättä nousemaan myös maan keskiluokkaistuessa. Maan keskiluokka alkaa olla 400.000 miljoonaa ihmistä ja se vaatii yhä parempia palveluja, kouluja, terveydenhuoltoa ja vähitellen aletaan vaatia eläkkeitä.

Kiinan tuotannon kärki tulee olemaan kasvavissa sisämarkkinoissa, ei ehkä niinkään viennissä. Tämä suuntaus on voimistunut taantuman aikana, kun vienti kehittyneisiin maihin on tyrehtynyt. On myös luultavaa, että Kiina joutuu revalvoimaan valuuttansa, jota on pidetty keinotekoisen alhaalla dollariin nähden.

Valmistuksen ulkoistaminen Kiinan tai tehtaiden perustaminen sinne ei ole enää yhtä houkuttelevaa kuin pari kolme vuotta sitten. Ongelman ei ole vain Kiinan kasvava kustannustaso, vaan myös etäisyysongelmat. Kuljetuskustannukset nousevat jatkuvasti, erityisesti energian hinnan noustessa. Ei tunnu järkevältä teettää erilaisia laitteita Kiinassa ja sitten kuljettaa ne Euroopan ja Yhdysvaltojen markkinoille.

Kiina-keskeisyys kostautuu erityisesti huollossa ja varaosissa. Vaikka Kiinassa valmistetun auton tai koneen saisikin halvalla lännen markkinoille, varaosien tilaamiseen saattaakin kulua viikkoja. Tämä ei sovi yhteen vallitsevan ”lean managementin” kanssa, jossa pyritään pitämään varastot pieninä. Ja aina hankaluuksia liittyy erilaisiin kieliin ja kulttuureihin. Kiinassa valmistettujen laitteiden laatutaso on monilta osin vielä kaukana kehittyneiden maiden tasosta. Monet yritykset pitävätkin strategisten osien valmistukset kotimaissaan, jossa prosesseja on helpompi kehittää ja jossa työntekijät ovat hyvin koukutettuja ja tottuneet vastuulliseen työskentelyyn.

Länsimaiset yritykset ovat jo jonkin aikaan kiinnittäneet huomiota Kiinan taitavaan teollisuuspolitiikkaan. Usein Kiinan perustettaviin tehtaisiin tulee omistajaksi kiinalainen osapuoli ja joka tapauksessa tehtaissa toimii kiinalaista henkilöstöä ainoa johtoa myöten. Kiinalaiset oppivat nopeasti tehtaissa käytetyn teknologian, työn organisoinnin ja johtamismenetelmät ja siirtävät sen omiin yrityksiinsä. Sinänsä yksinkertainen teollinen tuotanto onkin merkittävä teknologian siirtämisen kanava kehittyneistä maista Kiinana. Näin länsimainen huippuosaaminen vuotaa huomaamatta Kiinan.

Uskon että olemme kulkemassa kohti uudenlaista globalisaatiota. Sille on ominaista kasvavat kotimarkkinat. Vientiin suuntautunut talouskasvu on ajautunut vaikeuksiin. Tuotantoa pyritään ylläpitämään lähempänä loppumarkkinoita. Globaalit tuotantoketjut tulevat alueellisemmiksi ja kansallisemmiksi.  Globalisaatioon liittyvä yhdenmukaistuminen tulee luultavasti myös heikkenemään. Taloudelliset mallit fragmentoituvat, kun amerikkalaistuminen on kuljettu loppuun.

Finanssikriisi ja sen aiheuttama taantuma ovat tehneet rajattoman globalisaation epäilyksen alaiseksi. Globaalin hallinnan elimet ovat nyt heikkoja (YK, Maailmanpankki, WTO jne.). Suurimpien valtioiden ryhmä G20 on tullut entistä tärkeämmäksi. Mutta sen toimintatavat eivät johda sääntelyyn. Uudessa globalisaatiossa on mukana vahva elementti protektionismia ja jopa nationalismia.

Entä miten meidän tulisi Suomessa reagoida uuteen globalisaatioon? Suomen kansantalous on ollut erittäin riippuvainen viennistä (metsäteollisuus, sähkötekninen teollisuus, konepajateollisuus). Tällainen maa joutuu helposti ulkoistamisen kierteeseen: tuotetaan siellä missä se on halpaa ja missä on kasvavia markkinoita ja suljetaan tehtaat Suomessa.

Jos ja kun Kiina lisää omaa tuotantoaan ja panostaa kotimarkkinoihinsa, niin suomalaisen teollisuuden ”kiinalaistamisstrategia” ei ole enää niin voittoisa. Lisäksi teknologisen osaamisen ylläpitäminen ja kehittäminen eivät ole mahdollisia ilman siihen välittömästi kytkeytyvää omaa tuotantoa.

Suomen strategiassa tulisi vahvistaa kotimarkkinoita, laajentaa palvelusektoria ja keskittyä erittäin laadukkaisiin ja mahdollisimman osaamisintensiivisiin tuotteisiin. Tässä on kysymys nimenomaan elinkeinoelämän innovatiivisesta uudistamisesta, jossa haetaan innovaatioita luonnonvaratalouden (jalostusarvon nostaminen), teknologiatalouden ja palvelutalouden uusista innovatiivisista yhdistelmistä. Tässä uudistamisessa ydinasioita on kyetä soveltamaan teknologiaa niin luonnonvarataloudessa kuin palvelutaloudessa tuottavuuden ja laadun nostamiseksi.

Pääpaino on pantava innovatiiviseen yrittäjyyteen. Kuten Stefan Theil korostaa Newsweekissä (January 11, 2010), elvytys ei lähde valtion luomista työpaikoista, eikä myöskään suurten ”suojeltujen” yritysten toiminnasta, vaan pienistä yrityksistä ja yrittäjyydestä avoimilla markkinoilla.

 

Dosentti Markku Ruotsila jaksaa käydä omaa sotaansa sekularisoituvaa yhteiskuntaa vastaan. Lukuisissa yleisöosastopuheenvuoroissaan ja lehtiartikkeleissaan hän liioittelee fundamentalistisen uskonnollisuuden yhteiskunnallista painoarvoa. Aikaisemmin Ruotsila on mm. vastustanut aborttia kannattaen uskonnollisten ääriliikkeiden näkemystä abortista murhana. Viimeksi Hesarissa 12.12.09 hän väittää että uskonnollista äärioikeistoa vainotaan Yhdysvalloissa ja jopa Euroopassa. “Omantunnonvapaus uhattuna”.

Hesarin jutussa puhutaan viharikoslainsäädännöstä, jonka Ruotsila tulkitsee pyrkimyksenä ”kriminalisoida uskolliseen vakaumukseen perustuvaa julkista puhetta muun muassa sodomiasta, abortista ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta”. Ruotsila palauttaa vihalainsäädännön rawlsilaiseen liberalismifilosofiaan.  Mutta hänen näkemyksensä tästä liberalismista on täysin harhaanjohtava.

Hän väittää rawlsilaisen liberalismin tarkoittavan käsitystä, että ”julkinen tila täytyy puhdistaa kaikesta kiistanalaisesta”. Kiistanalaista ja yhteiskuntien tasapainoa järkyttävää olisivat varsinkin uskontopohjaiset vakaumuksen ja mielenilmaukset.

Jotta lukija tajuaisi Ruotsilan väitteiden virheellisyyden ja vaarallisuuden, on Rawlsin filosofiaa avattava. Kirjassaan Oikeudenmukaisuusteoria (A Theory of Justice, 1971) Rawls esittää teoriansa oikeudenmukaisuudesta reiluutena. Sen ytimenä on teesi jokaisen ihmisen yhtäläisistä oikeuksista ja vapauksista ja teesi sosiaalisten ja taloudellisten erojen hyväksymisestä vain jos ne liittyvät kaikille avoimiin tehtäviin ja vain jos ne hyödyttävät eniten kaikkein huono-osaisimpia. Tässä on siis yhdistetty liberalismi ja oikeudenmukaisuus.

Rawlsin teoria sai aikaan vilkkaan keskustelun yhteiskuntafilosofiasta. Teoria sai osakseen myös kritiikkiä ja Rawls alkoi muuttaa teoriaansa filosofisesta opista poliittiseksi teoriaksi. Kirjassaan Political Liberalism vuodelta 1993 hän esittää hyvin kiinnostavan teorian poliittisen liberalismin olemuksesta. Sen lähtökohtana on että nykyaikaisessa yhteiskunnassa on useita erilaisia oppeja yhteiskunnan järjestämisen perusteista. Vallitsee siis pluralismi.

Yhteiskunta ei voi järjestää olojaan jos siellä on täysin irrationaalisia ja toisten oikeuksia rajoittamaan pyrkiviä oppeja. Sen takia tarvitaan järkevän pluralisminolettamusta. Järkevässä pluralismissa on voi olla hyvin erilaisia käsityksiä yhteiskunnasta: utilitaristisia, kommunitaristisia, uskonnollisia, kantilaisia tms. Niitä ei voida sovittaa yhteen, mutta jos ja kun niissä on yhteisiä käsityksiä oikeuksista ja yhteiskunnan instituutioiden rakentamisesta, niin liberaali yhteiskunta voidaan rakentaa.

Rawls analysoi Political liberalism kirjassaan myös perinteisiä uskonnollisia käsityksiä. Hänen mukaansa keskiaikaiselle kristinuskolle oli ominaista:

• Kirkon autoritatiivisuus ja absoluuttinen valta
• Pelastusoppi, joka sitoi ikuisen elämän siihen että uskoo kirkon opetuksen mukaan
• Ekspansiivisuus eli opin soveltuminen (ja levittäminen) koko maailmaan

Nämä piirteet tekivät keskiaikaisesta uskonnollisuudesta suvaitsemattoman liikkeen, joka ei hyväksynyt aitoa pluralismia.

Rawlsin liberalismissa hyväksytään pluralismi ja sallitaan erilaisten mielipiteiden esittäminen. Ainoa ehto on, että nämä erilaiset käsitykset voivat sopia demokraattisen yhteiskunnan pelisäännöistä ja instituutioiden rakentamisen periaatteista (vapauksista ja oikeuksista). Tältä osin Markku Ruotsila lukee Rawlsia kuin piru raamattua.

Jos tietyn opin yhteiskunnalliset käsitykset eivät sovi järkevän pluralismin piiriin, niin näiden liikkeiden arvot ja periaatteet johtavat helposti liikkeet vihamieliseen asenteeseen toisinajattelijoita kohtaan. Ruotsilan kirjoituksen todellinen tavoite on puolustaa uskonnollisen äärioikeiston vapautta levittää autoritaarisia ja totalitaristisia oppejaan. Näiden oppien mukaan esimerkiksi abortti on rikoksena kiellettävä ja samaa sukupuolta olevien avioliittoa ei saa luonnonvastaisena hyväksyä. Tässä juuri nähdään Ruotsilan kaksinaamaisuus. Hän vetoaa liberalistiseen sananvapauteen puolustaakseen ryhmittymiä jotka haluavat voimakkaasti puuttua muiden ihmisten elämään ja rajoittaa heidän vapauksiaan.

Ruotsila käyttää esimerkkinä ”rawlsilaisesta liberalismista” viharikoslainsäädäntöä, jonka tavoitteena on kieltää vihanpurkaukset jotakin ihmisryhmää vastaan, kuten ulkomaalaisia, vammaisia, homoja ja abortin tekijöitä. Yhdysvalloissa uskonnolliset ääriryhmät ovat syyllistyneet mm. abortteja tehneiden lääkäreiden murhiin.

Ruotsila paljastaa karvansa kun hän uhkailee yhteiskuntaa: ”Loppuseuraama [ääriryhmien äänen rajoittamisesta] voi olla vain niiden ihmisryhmien mahdollinen välivaltainen vastaisku, jotka eivät voi alistua julkisen tilan hengellisyydestä puhumiseen ilman, että menettävät oman identiteettinsä ja ihmisarvon tuntemuksensa”. Suoraan sanoen tästä nähdään, että ääriryhmät eivät kaihda turvautumista väkivaltaan, jos heidän vakaumustaan ei oteta yhteiskunnan perustaksi. Mielestäni tässä on kysymys pyrkimyksestä teokraattiseen eli uskonnon johtamaan yhteiskuntaan. Se ei enää olisi pluralistinen vaan totalitaarinen.

On äärimmäisen tärkeää erottaa kaksi asiaa toisistaan:

• A) Liberaalis-demokraattisessa yhteiskunnassa on oltava sijaa erilaisille käsityksille ja niiden esille tuomiselle (järkevä pluralismi).
• B) Liberaalis-demokraattisessa yhteiskunnassa ei pidä edistää sellaisia äärimielipiteitä, jotka pyrkivät rajoittamaan muiden vapauksia ja rakentaman totalitaristisen yhteiskunnan (yhteensopivuus).

Markku Ruotsila vetoaa periaatteeseen A kieltääkseen periaatteen B. Jätän lukijan pohdittavaksi, ovatko Ruotsilan omat käsitykset jo sellaisia, että ne pitäisi kieltää jos haluamme puolustaa demokraattisen yhteiskunnan tärkeimpiä periaatteita. Ei sananvapaus oikeuta vihan kylvöön!

 

Taloudelliseen taantumaan liittyvä EXIT-strategia on poliittisen agendan tärkeimpiä kysymyksiä. Sillä tarkoitetaan elvytyksen lopettamista ja siirtymistä elvytyksen jälkeiseen aikaan. Juuri kukaan ei uskalla ennustaa milloin exit-strategia pitäisi panna toimeen. Talousnobelisti Paul Krugman on jopa arvellut, että saatamme nähdä orastavan kasvun pysähtymisen tai jopa uuden taantuman.

Elvytyksen ovat rahoittaneet valtiot ottamalla lainaa. Exit-strategian vaikea päätös tulee olemaan lainan takaisinmaksu. Yhä useampi on alkanut puhua veronkorotuksista ja palvelujen karsinnasta. Voi olla että näihin keinoihin joudutaan turvautumaan. Varsinainen huoleni on kuitenkin mentaalisen elvytyksen laiminlyönti. Palvelujen alasajosta puhuminen synnyttää pelkoja ja kyynisyyttä. Veron korottaminen miellyttää vasemmistoa, mutta useille kansalaisille se merkitsee tiukkenevaa taloutta ja alenevaa elintasoa. Mitään visiota näissä puheissa ei ole!

Yritetään siis positiivista ajattelua. Uudistamalla julkisen hallinnon rakenteita ja palvelua voidaan saavuttaa jopa 20-30 % säästöjä heikentämättä kansalaisten hyvinvointia. Otetaan todella käyttöön tietotekniikka ja uudistetaan sen edellyttämättä tavalla toimintatapoja. Ulkoistetaan hallintopalveluja vaikkapa siten kuin Sitra on esittänyt.

Uusi teknologia yhdistyneenä uusin palvelukonsepteihin tarjoaa erittäin suuria mahdollisuuksia korvata henkilökohtaista konsultaatiota tietokoneavusteisella konsultaatiolla, jopa sellaisilla alueilla kuten mielenterveys ja työhyvinvointi. Lisätään julkisen hallinnon panoksia oman toimintansa innovointiin.

Eräs aivan keskeinen lähtökohta julkiselle innovaatiolle on lähteä uudesta palveluajattelusta. Julkisten palvelujen tärkeimpiä tavoitteita tulisi olla kansalaisten voimaannuttaminen eli heidän omien voimavarojensa vahvistaminen. Tähän kuvioon kuuluu myös nopeasti leviävä ajatus hyvään tuuppaamisesta (eng. Nudge).  Auttaa ihmisiä tekemään hyviä päätöksiä ja pysymään niissä.

Voimaannuttamisella ja tuuppaamisella pysytään vaikuttamaan ihmisten elintapoihin. Uskallan väittää että suurin osa julkista sosiaali- ja terveyskuluista aiheutuu elintavoista. Julkisen palvelun tulee siis

• Edistää liikuntaa ja terveellistä ruokavaliota
• Vähentää tupakka- ja alkoholiriippuvuutta
• Tukea perheitä ja vanhemmuutta
• Tukea vanhusten kotona asumista
• Estää nuoria putoamasta kouluista

Palvelujen painopistettä tulee siis radikaalisti siirtää jälkihoidosta ennaltaehkäisevään toimintaan.  Julkisen hallinnon pirstaleisuus ja sektoroituminen ovat myös valtava energian hukkaa. Ennen kaikkea se estää etsimästä parhaita ratkaisuja asiakkaiden palvelemiseksi.

On palattava julkisen hallinnon perustehtävään eli kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Kaikkia toimintoja ja organisaatioita tulee nyt arvioida sen kannalta kuinka hyvin ne edistävät hyvinvointia. Jos ne ovat tämän tavoitteen kannalta tehottomia, ne on muutettava. On luovuttava pyhittämästä olemassa olevia rakenteita ja toimintamalleja. Ne ovat vain välineitä julkisen tehtävän hoitamiseksi.

Tässä tarvitaan julkisia innovaatioita: mitkä ovat parhaita tapoja käyttää julkisia voimavaroja parhaan mahdollisen vaikuttavuuden aikaansaamiseksi.

Uudistamisen paradoksi on siinä, että voimme saada parempia tuloksia aikaan niukemmillakin resursseilla. Tämä edellyttää innovatiivisuutta, olemassa olevien rakenteiden ja toimintatapojen kriittistä tarkastelua, asiakkaiden kuuntelua, tietotekniikan soveltamista jne.

Exit-strategia voisi siis olla: lähdetään uudistamaan koko julkista sektoria hyvinvoinnin lisäämiseksi ja ihmisten toimintakyvyn ja toimintamahdollisuuksien parantamiseksi. Ei uhaten vaan positiivisia näkymiä tarjoten.

On skandaali että poliitikkojen aika menee vaalirahoitussotkujen puolusteluun sen sijaan että kaikki parhaat voimat yhdistettäisiin kansakunnan kehittämiseksi. Olisiko yksi exit-strategia päästä eroon nykyisestä eduskunnasta?

 

Olen muutamassa yhteydessä lanseerannut elinkeinoelämän rakennemuutosta kuvaavaa ”U-teoriaa”. (Ks. esimerkiksi syntymäpäivähaastatteluni Hesarissa 8.9.).

U-teorian lähtökohtana on talouden jakaminen karkeasti kolmeen ryhmään:

1. Luonnonvaratalous: luonnonvarojen hyödyntäminen ja jalostaminen (aikaisemmin puhuttiin alkutuotannosta, mutta termi ei enää toimi)
2. Teollinen tuotanto: teollinen valmistaminen (manufaktuuriteollisuus, tehtaat).
3. Palvelut: sekä henkilöpalvelut että liike-elämän palvelut (B2B).

Jos asetamme nämä koordinaatiston x-akselille järjestyksessä luonnovarat-teollisuus-palvelut ja y-akselille laitetaan kansantuoteosuuden kasvunäkymä (tai joku vastaava volyymimittari), niin saamme U-käyrän, jossa luonnonvarojen ja palvelujen osuus kasvavat ja teollisuuden vähenee.

U-teorian vakava viesti on siinä, että teollinen massatuotanto tulee mitä todennäköisimmin vähentymään Suomessa. Kehittyvät maat tulevat hoitamaan tulevaisuudessa teollisen massatuotannon (tuottamaan tavaraa, vaatteita, huonekaluja, työkaluja, kodinkoneita, investointitavaroita kuten koneita, autoja, paperia jne.).

Luonnonvarat ovat niukkeneva resurssi. Esimerkkinä harvinaiset maametallit, joita on maapallolla hyvin niukasti (Kiinassa enemmän kuin muissa maissa). Öljy, kaasu ja kivihiili ovat loppumassa 30-50 vuoden kuluttua. Puhdas vesi on loppumassa monissa maissa. Viljelymaa saattaa supistua aavikoitumisen ja kuivuuden takia. Metsävarannot ovat vielä aika suuret, mutta metsiä tuhotaan uskomattoman nopeasti, etenkin sademetsien pinta-ala pienenee jatkuvasti. Väestön kasvaessa maapallolla 6 miljardista 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä, luonnonvarojen kysyntä lisääntyy. Ruoan, veden ja energian kasvava tarve nostaa luonnonvarojen hintaa.

Suomelle luonnonvaratalous on suuri mahdollisuus: metsät, viljelymaa, puhdas vesi, kaivannaiset ovat arvossaan. Merkittäviltä osin meidän kemianteollisuus on sekin luonnonvarataloutta. Meidän tulee oppia hyödyntämään näitä varoja ja jalostamaan niitä mahdollisimman suuren lisäarvon tuottamiseksi. Ja kaikki tämä täytyy tehdä kestävän kehityksen reunaehtoja kunnioittaen. Valtava mahdollisuus ja haaste elinkeinoelämällämme.

Teollisuustuotannon rakenne on muuttumassa. Massatuotannon sijaan syntyy erikoistunutta, laatuun ja osaamiseen perustuvaa tuotantoa. Tuotantolaitokset saattavat olla pienehköjä tehtaita, joissa on viety joustava tuotanto ja automaatio huippuunsa. Hyvä esimerkki on Uudenkaupungin autotehdas, jossa tuotettaan pienehköjä eriä erilaisia autoja. Toisenlainen esimerkki on suomalainen veneteollisuus, jossa tuotetaan kalliita erikoisveneitä. Suomen teollinen tulevaisuus on osaamisperustaisessa, innovatiivisessa tuotannossa, mahdollisesti niche alueilla, joilla voidaan jopa saavuttaa merkittäviä markkinaosuuksia.

Metsäteollisuus tarjoaa mielenkiintoisen välimuodon. Paperiteollisuus on luonnonvaraperustaista teollisuutta, joka on kuitenkin manufaktuuria. Metsäteollisuuden tutkimus- ja kehityspanokset ovat olleet jo pitkään alhaisia ja tämä on kostautunut markkinoilla, joilla paperin kysyntä on vähentynyt. Kilpailu on myös kovaa ja kustannusetua haetaan turvautumalla Brasilian kaltaisiin maihin, joissa viljellään eukalyptuspuuta, joka kasvaa neljä-viisi kertaa nopeammin kuin suomalainen puu ja jossa korjuun kustannukset ovat lähes olemattomat.  Metsäteollisuuden edessä on uusien tuotteiden etsiminen (biojalostamot, kuitujen uudet käyttötavat, älypaperi, älypakkaukset jne.).

On luultavaa, että paikallistaloudet vahvistuvat. Silloin merkittävä osa paikallistalouden tarvitsemasta tavarasta tuotetaan lähellä: esimerkkinä lähiruoka. Luonnollisesti kuljetuskustannusten noustessa mm. kallistuvan energian takia, kotimainen teollinen tuotanto voi olla kilpailukykyistä Suomessa ja lähialueilla. Erityisesti tämä koskee rakennusalaa, mutta myös muuta tuotantoa, vaikkapa huonekalu- ja vaatetusteollisuutta ja elintarviketeollisuutta).

Palvelutalous on kuitenkin yksi selvimpiä voittajia. Palvelusektori on teollistuneissa maissa noin 65-80 % luokkaa ja Suomi on jäljessä tästä kehityksestä. Palvelusektori ei ole mikään yhtenäinen toimiala. Palvelut voidaan ryhmitellä vaikkapa seuraavasti: pankki- ja vakuutusala, ravitsemus- ja matkailuala, henkilöpalvelut (parturi, siivous yms.), viestintäala ja konsultointi ja liike-elämän palvelut. Merkittävä palvelusektorin toimija on julkinen sektori etenkin koulutuspalvelut ja sosiaali- ja terveyspalvelut. Teollisuudessa palvelujen osuus liikevaihdosta on jatkuvasti kasvanut ja on esimerkiksi Kone osakeyhtiön liikevaihdosta puolet. Tämä luettelo ei ole tyhjentävä, mutta antanee kuvaa palvelujen laajasta kirjosta.

Kirjassa Suuri Siirtymä esitämme yhdessä Petri Vasara ja hänen tiiminsä kanssa kiinnostavia teesejä ja näkökulmia elinkeinoelämän kehittämisestä. Tuomme esiin kolmen talouden eli luonnonvaratalouden, teknologiatalouden ja palvelutalouden integraation, eli kuinka uudet tuotteet ja palvelut syntyvät näiden talouksien rajapinnoilla. Luonnonvarojen hallinta ja jalostus edellyttävät kehittynyttä teknologiaa. Teknologiyritykset tarvitsevat palveluosaamista, esimerkkinä Nokia siirtymä palveluihin ja ratkaisuihin. Palvelut tarvitsevat ennen kaikkea tieto- ja viestintätekniikkaa.  Eräs keskeinen johtopäätös on, että on pystyttävä johtamaan rinnakkaisesti sekä informaatiovirtoja että materiaalivirtoja.

U-teoria osoittamat sakarat näyttävät siis paksunevat siinä mielessä että luonnonvaratalous ja palvelutalous molemmat kehittyvät uutta teknologia luomalla ja soveltamisella. Sen sijaan U:n pohja eli valmistava teollisuus ei näytä nousevan muuta kuin eräillä erityisaluilla, joilla volyymit ovat pienempiä kuin nykyisellä teollisuudella. Sen sijaan sen kannattavuus voi hyvinkin olla paljon parempi kuin nykyisen teollisuuden, joka toimii kypsillä markkinoilla.

U-teoria on metaforinen malli, joka auttaa jäsentämään parhaillaan tapahtuvaa monimutkaista elinkeinoelämän rakennemuutosta. Nyt kun taloudellinen taantuma on jäämässä taakse, katseet on suunnattava tulevaisuuteen. Rakennemuutosta voidaan tietoisesti edistää luomalla parempia edellytyksiä eri toimijoiden väliseen vuorovaikutukseen ja tietämyksen siirtoon.

 

Interaktiivinen teknologia koulutuksessa (ITK) 20-vuotis juhlakonferenssi järjestettiin Aulangolla 23.-24.4.2009. Minut oli kutsuttu paikalle ensimmäisenä päivänä ”koulutusfilosofin” ominaisuudessa. Kuuntelin esitelmiä ja keskustelin osallistujien kanssa. Yritin ottaa roolin mukaista ilmettä.

Minulle annettiin tilaisuus esittää havaintojani ja ajatuksiani päivän päätteeksi. Etukäteen miettimäni ajatukset piti osittain panna uusiksi päivän aikana.

Filosofiasta 

Filosofian tehtävänä on herättää hämmentäviä kysymyksiä ja samalla kiistää absoluuttiset vastaukset. Filosofia opettaa elämään epävarmuudessa ja näkökulmien pluralismissa. Yhtä totuutta ei siivilöidy, mutta dialogia voidaan käydä ja oppia ymmärtämään muiden näkökulmia. Kasvatus (X) filosofia tarkoittaa kasvatuksen (X:n) kysymistä.

Oppimisen teorioista

Humanistinen konstruktivismi: ihminen voi oppia mitä vain, kunhan hänen annetaan oppia. Ihminen voi kasvaa valtaviin mittoihin, jopa jumaluuteen, kuten renessanssin ajattelija Giovanni Pico Della Mirandola esitti kuuluissa Ihmisen arvokkuudesta –puheessaan 1486. Ihmisestä voi tulla myös eläin, mutta tämä onkin jo toinen oppimisteoria.

Biologinen oppimiskäsitys (biopedagogiikka): ihmisen kyky oppia on geneettinen ominaisuus. Ihminen sopeutuu, adaptoituu ympäristöönsä ja sen muutoksiin. Oppiminen on hermoratojen virittymistä, siis elektro-kemiallinen prosessi. Ihmisen oppimista säätelee hänen biologinen varustuksensa, erityisesti neuro-kognitiiviset prosessit. Nämä on opittava tuntemaan, jotta saisimme aikaan tehokasta oppimista. Neuraalisiin kytkentöihin voidaan vaikuttaa kemikaaleilla. Tästä avautuu uusi liiketoiminta-alue: oppimislääkkeet, muistilääkkeet. Oppimisen DNA opitaan myös tuntemaan. Mitä tästä mahtaa avautua? Geenimanipuloitu ihmeoppija!

Online-oppiminen: tietoverkko on ihmisen uusi ulottuvuus. Online-oppiminen on kytkeytymistä verkkoon ja sen informaatioavaruuteen. Ihmisen identiteetti ilmenee verkkoyhteyksien summana. Informaatioavaruuden laajetessa ihminen uppoaa siihen ja hänestä tulee planetaarisen verkoston noodi. Todellisuusprinsiippi korvautuu moninaisilla profiiliprinsiipeillä: määrittele profiilisi virtuaaliavaruudessa tai sosiaalisessa mediassa. Mutta vakavasti ottaen koulutuksessa tietotekniikka on hallitussa käytössä. Tekniikan mahdollisuudet ja kykymme käyttää tekniikkaa ovat lisääntyneet todella merkittävästi tällä vuosikymmenellä.

On-line oppimisen valtavirta ohittaa koulut: lapset ja nuoret viettävät tuntikausia verkossa kotona, öisin, koulun ulkopuolella… Sosiaalinen media on uusi informaalisen oppimisen ympäristö, ja se johdattaakin seuraavaan oppimisvaiheeseen.

Yhdessäoppiminen: ihminen on sosiaalinen olento, jolle kuuluminen yhteisöihin on keskeinen olemisen perusta. Yhteisöt muodostuvat yhteisen kielen, arvojen ja intressien varaan. Yhteisöjen liimana toimii sosiaalinen pääoma. Oppiminen on yhteisöllinen prosessi. Ajattelu perustuu kieleen, joka on yhteisöllinen ilmiö. Charles Leadbeater lanseerasi kiinnostavan käsitteen WE THINK: ajattelumme saavuttaa aivan uusia ulottuvuuksia sosiaalisen median välityksellä. Sitran työryhmässä viime vuonna lanseerasimme käsitteen ME-OPIMME, jonka ytimenä on yhdessä ajattelu, omien tietojen avoin jakaminen ja voimaannuttaminen. (Hae netistä raportti Oppimisen muuttuva maasto.)

Filosofinen välihuomautus

Oppiminen on hidas prosessi. Sitä ei voi keinotekoisesti kiihdyttää ilman vakavia seurauksia. Siksi tarvitsemme uuden HITAAN OPPIMISEN filosofian. Hidas oppiminen on asioiden sisäistämistä, persoonallisuuden rakentamista. Tässä suhteessa mainion oppitunnin antaa hiljaisen tiedon ”keksijä” Micheal Polanyi kirjassaan Personal Knowledge.

Oppimisen vahvat virrat

ITK-päivien hämmästyttävä havainto oli oppimisen ja opettamisen epäsuhta. Esitin käsitteen oppimisen spontaani energia viitaten sillä ihmisen oppimisen valtavaan voimaan. Vauvasta (tai sikiöstä) jo näemme oppimisen ihmeen. Keho muutuu, taidot lisääntyvät, kieli alkaa sujua. Oppiminen on biologista, kognitiivista ja sosiaalista samaan aikaan.

Lapsi seuraa vanhempien ja sisarusten toimintaa ja alkaa matkia. Lapsi haluaa intohimoisesti oppia kävelemään ja leikkimään. Ja pian osaa jo itsekin luovalla tavalla keksiä uusia sanoja ja leikkejä. Mielettömät ”informaalisen” oppimisen voimat ovat liikkeellä. Psykologisesti tässä on kysymys oppimisen luontaisesta motivaatiosta. Sitä ei tarvitse synnyttä, se on meissä.

Oppimisen spontaania energiaa ei oikeastaan pidätä mikään. Sitten kuvaan astuu ”opettaja” ja ”koulu”. Eli rupeamme ohjaamaan oppimista sille varatussa erityisessä tilassa. Yhteiskunta edellyttää, että lapset sosiaalistuvat ja oppivat hallitsemaan tietyt taidot ja tiedot – sivistyksen. Jäsennämme opetuksen oppiaineisiin, kuten laskentoon, kirjoittamiseen, lukemiseen, voimisteluun jne. Myöhemmin opetamme tieteitä kuten biologiaa, historiaa ja matematiikka.

Suurin osa selviää tästä opetuksesta ihan hyvin, ehkä kepin ja porkkanan avulla (huom! ylioppilaskirjoitukset).  Osa ei kuitenkaan sopeudu opettamisen logiikkaan. Silloin pyrimme motivoimaan.

Opettamisen vaikeus on siinä, että oppimisen spontaani energia ei suuntaudu kouluun vaan aivan muihin asioihin. Oppilaan intohimot ovat fudiksessa, netissä, sarjakuvissa, kavereissa, leikeissä tai – syventävissä opinnoissa. Voisimmeko rakentaa uuden koulun, jossa oppimisen spontaani energia pääse valloilleen ja suuntautuu yhteiskunnan kannalta oikeisiin asioihin.

Oikeat asiat

Mainitsin puheenvuorossani tv-uutisen jossa kerrottiin ja näytettiin kuinka pikku possu kasvoi kennelissä ja alkoi käyttäytyä kuten koirat, antaa tassua (sorkkaa), haukkua, leikkiä koirien kanssa ja syödä niiden ruokaa. Tiedämme toki taustalla olevan identifikaation.  Ehkä hieman provokatiivisesti väitin meidän opettajien kasvattavan possuista koiria. Voidaan tietysti kiistää moinen ihmisten kohdella: ei ihmistä muuteta miksikään toiseksi. On parempi että possut ovat possuja ja koirat koiria – ja ihmiset ihmisiä.

Mutta huomautukseni ydin onkin, että meidän ei tule ajaa lapsiin ja oppilaisiin omia ihmisen mallejamme. Länsimaisen individualismin mukaan, meidän kaikkien tulee saada kasvaa ”omiksi itseksimme”. Hieman vähemmän essentialistisesti ilmaisten: ei ole perusteita tarjota valmiita ihmisen malleja. Ihmisellä tulee olla vapaus luoda oma persoonansa. Yhteiskunnan kehitykselle on parasta, että meillä on erilaisia ihmisiä. Se on sitä moninaisuutta (variaatiota), joka turvaa yhteisön säilymisen arvaamatta muuttuvissa olosuhteissa.

Silti yhteiskunnassa on norminsa, joiden rikkominen tuhoaa yhteiskunnan. Nämä normit eivät kuitenkaan ole lukuasioita vaan yhdessä elämisen asioita: kuuntelemista, toisen oikeuksien kunnioittamista, suvaitsevaisuutta. Tällaiset asiat voidaan oppia vain me-opimme kontekstissa.

1. ITK konferenssit ovat parasta mitä tällä saralla Suomessa tapahtuu. Jarmo Viteli on tehnyt valtavan työn rakentaessaan paikalla olleen yhteisön.

 

Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen toimittama kirja Olimme kuluttajia on kirja kuluttamisen tulevaisuudesta. Kuluttaminen on ollut aina kiinnostava kysymys, mutta ilmastonmuutos ja luonnonvarojen niukkuus tekevät siitä kriittisen, poliittisen kysymyksen. Kuluttamisen tulee muuttua, mutta muuttuko se?

On tunnettu tosiasia että tietyn rajan jälkeen kansallinen varallisuus ei enää lisää ihmisten onnellisuutta. Tämä raja on saavutettu useissa länsimaissa, Yhdysvalloissa jo 1950-luvulla. Silti kuluttamisesta on tullut monille pakkomielle ja pääasiallinen tyydytyksen lähde. Osasyynä ovat mainonnan ja markkinoinnin kasvavat volyymit. Mainostoimistot keksivät jatkuvasti uusia konsepteja, joilla kuluttaminen tehdään haluttavaksi. Brändien rakentaminen ja muotien vaihtuminen ovat keinoista tunnetumpia.

Identiteetin etsintä

Kuluttamisen ”ekologia” lähtee elämyksistä ja identiteetistä. Minuutta on ruokittava ja muokattava jatkuvana prosessina. Kuluttamisen driverina on minuuden päättymätön konstruktio. Kirjoittajien analyysi kuitenkin päättyy suunnilleen tälle tasolle. Tästä on kuitenkin mentävä syvemmälle. Esimerkkinä olkoon Stuart Hallin kirjassaan Identitetti esittämä analyysi subjektiudesta. Stuart Hall erottaa kolme erilaista käsitystä identiteetistä:

1. Valistuksen subjekti: tämä perustuu käsitykseen ihmisistä keskuksen omaavina, täysin yhtenäisinä yksilöinä, jotka on varustettu järjellä, tietoisuudella ja toimintakykyisyydellä ja joiden keskus koostuu sisäisestä ytimestä. Tässä kiteytetään karteesiolainen rationaalisen ihmisen essentiaalinen malli.

 

1. Sosiologinen subjekti: subjektin sisäinen ydin ei ollut autonominen ja itseään kannatteleva vaan muodostui suhteessa “merkityksellisiin toisiin”. Tässä identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan vuorovaikutuksessa ja interaktiossa. Tässä mallissa subjektilla on yhä ydin, “tosi minä”, mutta se ei ole annettu vaan muodostuu interaktiossa. Tässä voidaan nähdä kaikuja Aristoteleelta ja Hegeliltä.

 

1. Postmoderni subjekti: subjektilla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identiteettiä. Identiteetistä tulee “liikkuva juhla”. Subjekti ottaa eri identiteettejä eri aikoina, eivätkä nämä identiteetit ryhmity yhtenäiseksi kokonaisuudeksi minkään eheän “minän” ympärille. Sisällämme on ristiriitaisia, eri suuntiin tempoilevia identiteettejä.

Modernisaatioteoria on tuonut esiin yhteenkuuluvuuden ja erottautumisen dialektiikan identiteetin rakentumisessa. Ihmisen identiteetti rakentuu yhteisöjen muodostamien “peilien” kautta: haluamme kuulua tai kuulumme tiettyihin yhteisöihin, reaalisesti tai virtuaalisesti. Mutta yhteisöihin liittyy eroja ainakin kahdella tavalla: yhteisöt eroavat toisistaan ja tätä kautta ne identifioituvat. Ihmiset eivät kuitenkaan liudennu yhteisöihin vaan ovat niissä myös toisistaan eroavina yksilöinä.

Hall puhuu subjektin hajakeskittämisestä. Identiteetti on jotain, mikä muotoutuu aikaa myöten tiedostamattomissa prosesseissa. Subjektin yhtenäisyys on kuviteltua, aina epätäydellistä ja aina muotoutumisensa prosessissa. Sen takia ei pitäisi puhua identiteetistä vaan identifikaatiosta. Identiteetti tai subjektin kokonaisuus on aina saavuttamaton, aina pakeneva, aina halun läpäisemä. Identiteetti on “joksikin tulemista”, ei niinkään “jonakin olemista”.

Hall kirjoittaa: “Sen sijaan että identiteettiä pidettäisiin jonakin loppuun vietynä tosiasiana, jota sitten vain representoidaan uusissa kulttuurissa käytännöissä, se tulisi ymmärtää “tuotannoksi”, joka ei ole koskaan valmis, vaan aina prosessissa ja joka muotoutuu aina pikemminkin esittämisessä kuin sen ulkopuolella.”

Postmodernin teoriassa identiteetti rakentuu diskurssissa, jossa subjekti on erilaisissa käytäntöjen määrittämissä positioissa.

“Subjekti tuotetaan ‘efektinä’ diskurssissa ja diskurssin kautta, osana erityisiä diskursiivisia muodostumia, eikä sille ole olemassaoloa eikä varsinkaan transsendentaalista [ajan ja tilan tuolla puolella olevaa, AH] jatkuvuutta tai identiteettiä yhdestä subjektipositiosta toiseen.”

Hieman yksinkertaistaen voisi sanoa, että ihmisellä ei ole kiinteää identiteettiä, vaan identiteetti muuttuu jatkuvasti kommunikaatiossa, merkitysten luomisessa ja vaihdossa. Kuluttamisen logiikkaa täytyisi tarkastella tällaisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Kuluttamisen tulevaisuus

Olimme kuluttajia esittää neljä tarinaa tai skenaariota kuluttamisesta vuonna 2023. Skenaariot erotellaan kahdella muuttujalla: globaali sääntely (on/ei) ja yhteiskunnan atomistisuus (on/ei). Jokaisen skenaarion perään olen ottanut kirjan taulukosta esiin maininnan miten luksuksen käy.

Vielä 15 vuotta: elämme egoistien maailmassa, jossa ei ole globaalia sääntelyä. Siis nykyinen meno jatkuu! Perinteinen luksus.

Tohtori paikallisvastuu: Globaalia sääntelyä ei ole mutta paikallisyhteisöt kukoistavat. Kyseessä on yhteisöllisyyden ja vertaistuotannon nousu lokaalisesti. Kestävä muoti.

Planetaarinen tahto herää: Globaali sääntely yhdistyy vahvaan yhteisöllisyyteen. Tässä häämöttää jonkinlainen maailmankylä. Kokemuskeskukset.

Da Capo: yksilöllisyys kukoistaa samalla kun globaalia taloutta kontrolloidaan. Da Capo merkitsee toistoa ja tässä skenaariossa toistuu 50-luku. Uudennetut vaatteet.

Materialismi Luonnonvarojen niukkuus ja niukkeneminen asettavat ehdottomat rajat kulutukselle. Materia (puhdasvesi, öljy, vilja, metallit) tulee olemaan arvokasta ja siksi meidän pitää kohdella sitä arvokkaasti. Kirjoittajat viittaavat Turo-Kimmo Lehtosen lanseeraamaan aineelliseen yhteisöön, jossa esineitä vaalitaan, korjataan ja huolletaan. Tälle idealle saa kiinnostavan lisäulottuvuuden uudesta jokapaikan tietotekniikasta. Esineet saavat identiteetin niihin kiinnittyvän informaation ansiosta. Esineiden historia, sijainti ja merkitys tavoitetaan niiden tunnistimien avulla.

Kirja päättyy kuluttamisen politiikan julistukseen. Kulttuurimme on sodan jälkeen edennyt vaiheittain ”minä-tarvitsen” vaiheesta ”minä-haluan” vaiheen kautta ”minä-pystyn” vaiheeseen. Nyt pitäisi siirtyä omabamalaiseen ME PYSTMME vaiheeseen. Ideana on usko siihen että ihmiset pystyvät yhdessä muuttamaan asioita.

Muuttuuko kuluttaminen? Suurin osa ihmiskuntaa on kuluttajana alikehittynyt. Vielä ollaan kaukana tasosta, jossa vaurastuminen ei enää lisää onnellisuutta. Vaurastumisen nälkä – mahdollisuus kuluttaa – ohjaa maailman kehitystä. Meidän länsimaisten kuluttajien sanomaa voimavarojen niukkuudesta ja kuluttamisen rajoittamisesta ei ole uskottava ellemme muuta itse radikaalisti kuluttamistamme. Olimme kuluttajia on siis kirja meille länsimaisille ylikuluttajille. Identiteettimme ei voi rakentua jatkuvaan heilumiseen. Miten olisi KESTÄVÄ IDENTITEETTI.

 

Katja Boxergin ja Taneli Heikan Lumedemokratia on merkittävä puheenvuoro suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Olemme yhteiskunta, joka on kykenemätön uudistumaan konsensuksen tähden. Kirja haastaa hyvinvointimallimme ja demokratiamme. Juuri nyt laman syövereissä kirjan sanoma on otettava vakavasti.

T-risteys

Kirjan analyysin mukaan olemme T-ristelyksessä. Voimme valita vasemman tai oikeanpuoleisen tien.

Autoritaarinen konsensusdemokratia  <.> (Aito) demokratia

Rappeutuva kansanvalta ja Kollektivismi  <->  Yksilönvapaus

Ohjattu korporatiivinen talous  <-> Markkinatalous

Salailu  <-> Avoimuus

Itä ja harmaa vyöhyke  <-> Länsi

 

Vallitseva ajattelu on johtanut hyvinvointiyhteiskunnan rappiotilaan: ”Suomessa on huippukorkeat verot, matalat palkat, kalliit elinkustannukset, vähän yrityksiä ja keskinkertaiset palkat.” Tästä väittämästä on helppo olla samaa mieltä.

Mutta miten tähän on tultu? Kirjan perusanalyysin mukaan elämme konsensusyhteiskunnassa, jossa asioita hoidetaan ylätasolla eliitin piirissä, ilman avointa ja julkista keskustelua. Asioita salaillaan ja virheitä peitellään ja vähätellään. Olemme niin tottuneet konsensukseen, että emme edes huomaan demokratiamme heikkoutta.

Kuvaava esimerkki on ns. Stasi-aineiston salailu. Demokraattisessa yhteiskunnassa aineisto olisi ilman muuta julkistettu!

Toinen puhutteleva esimerkki on presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinta ilman vaaleja 1973. Poikkeuslakia vastustavat leimattiin äärioikeistolaisiksi, jopa fasisteiksi. Tässä kritiikissä kunnostautui Erkki Tuomioja, kukas muu.

Konsensuksen juuret löytyvät suomettumisesta mutta myös kauempaa aina Venäjän vallan ajoilta.  Kiinnostavan vaiheen muodostaa 1970-luku ja sen järjestökenttä: DDR-seura, DDR:n tunnustamiskomitea, Suomi-Neuvostoliitto-seura, Rauhanpuolustajat, Pälkäneen liike (mm. Paavo Lipponen) yms. Näihin verkottuneita olivat mm. Tarja Halonen, Ulf Sundquist, IC Björklund, Kalevi Kivistö, Erkki Liikanen, Erkki Tuomioja ja Paavo Lipponen. Nämä olivat kaikki Neuvostoliiton puolustajia, piilo- tai avoimia sosialisteja ja markkinatalouden kieltäjiä.

Luonnollisesti kommunistit olivat Neuvostoliiton tukijoita. Kirjassa mainitaan yllättäen vasemmistolaisia taiteilijoita kuten Kaj Chydenius, Matti Rossi ja Aulikki Oksanen. Nämä eivät olleet kuitenkaan mitään ideologisia vaikuttajia vaan lähinnä julistajia ja joka paikan aktivisteja.

Missä oli Suomen älymystö? Kirjoittajat epäilevät, ettei meillä ole oikeastaan älymystöä. Ainakin 70-luvulla älymystö oli vahvasti vasemmistolaista ja merkittävältä osaltaan juuri Neuvostoliiton puolustajia. Mukan olleena voin kuitenkin vakuuttaa, että älyllinen kiinnostus liittyi Marxin teoriaan ja yhteiskunnan tieteelliseen ohjaamiseen. Neuvostoblokin ihmisten arjesta tiedettiin todella vähän. Toisinajattelijoiden kohtaloa vähäteltiin tai sitä pidettiin länsilehdistön propagandana. Oli todella masentavaa, että marxilainen liike oli Suomessa niin kiinni neuvostomarxismissa että se menetti kriittisen asenteen Neuvostoliiton väärinkäytöksiin ja sen edustamaan epämarxilaiseen sosialismiin. Nykyinen vasemmistoälymystö ei ole vieläkään päässyt irti sosialismistaan.

Tarvitaanko Suomeen totuuskomissioita? Pitäisikö 70-lukulaisten Halosten, Tuomiojien ja Liikasten pyytää anteeksi. Pitäisikö marxilaisen liikkeen polvistua. Mielestäni ei. Olennaista on oppiminen. Kysymys on siitä, ketkä ovat oppineet muutakin kuin vaikenemista. Pian 70-luvun loppupuolella informaatiota Neuvostoliiton toiminnasta oli jo runsaasti saatavilla. Monet ymmärsivät, että Neuvostoliitto on kaukana ihanteista, joita sen väitettiin edustavan. Ihmisiä ajoi Neuvostoliiton puolelle Yhdysvaltojen imperialismi, jota se harjoitti voimapolitiikalla Vietnamissa mutta myös Latinalaisessa Amerikassa. Ja myös kapitalismin inho, joka yhdisti koko vasemmistoa.

Mutta vaikka Neuvostoliitto oli tosiasiassa suurempi paha kuin Yhdysvallat, maamme ulkopoliittinen linja sortui silmien sulkemiseen Neuvostoliiton valtapolitiikalta. Varsin ikävä esimerkki tästä on vaitonaisuus Viron miehityksestä. Neuvostoliiton sortotoimista Virossa ei saanut sanoa julkisesti mitään negatiivista.

Toimittajien analyysi median suomettumisesta ja konsensuksen tavoittelusta on kirjan parasta antia. Tämän puolen he todella tuntevat.

”Kritiikkimme ydin on, että suomalainen media on rikkumattomasti tyytynyt poliitikkojen itsestään luomaan siloteltuun kuvaan. Tällainen siloteltu journalismi on mahdollistanut lukijoille vahingollisen konsensusdemokratian hengissä pysymisen”.

Suomessa poliitikot saavat esimerkiksi tv-uutisissa selitellä tekojaan ilman purevaa kritiikkiä. Yhdysvalloissa parhaissa uutisissa asiantuntijat arvioivat kriittisesti presidentin ja hallituksen toimia.

 Medvedev Suomessa

Kiinnostavaa on seurata miten Venäjän presidentin vierailu selitetään sekä presidentin, ulkoministerin ja varmaan mediankin toimesta suureksi menestykseksi ilman poikkipuolista sanaa Georgiasta, Tsetseniasta, median vapauksien rajoittamisesta, opposition tukahduttamisesta ja öljy- ja kaasutoimitusten ongelmista. Entä puutullit? Entä itsetuntoaan hakevan Venäjän turvallisuuspoliittiset uhkakuvat? Liekö näistä teemoja edes uskallettu ottaa esiin neuvotteluissa. Kaikki hyvin Venäjän suhteen – ei mitään syytä huoleen. Suomi antoi Medvedeville hienon mahdollisuuden harjoittaa kasvojenpesua: esiintyä miellyttävänä ja Euroopan parasta haluavana johtajana.

Kirjan pääviesti on, että Suomen on vihdoin muututtava siksi läntiseksi demokratiaksi ja markkinatalousmaaksi, joka se mielellään uskottelee olevansa. Tähän pääsemiseksi on tunnustettava että meillä ollaan vasta matkalla demokratiaan.

Esimerkkinä on edellisen laman virheiden tunnustaminen.  Kirjoittajien mukaan Esko Ahon hallitus petti veronmaksajat pahimmalla mahdollisella tavalla kun se ei sosialisoinut pankkeja. Konsensusta kuvastaa kärjekkäästi median kritiikittömyys tätä petosta kohtaan. Vieläkin tuhannet ihmiset kärsivät laman vaikutuksista esim. ovat veloissa takaajan paikalta ilman velkojen anteeksiantoa. Päätöksentekijät vaikenevat yhä lamanhoidon virhepäätöksistä. Nyt niitä jopa tarjoillaan muille opiksi.

Itselleni kirjan kiinnostavin osio oli aluepolitiikan kritiikki. Maatalous saa virallisesti tukea noin kaksi miljardia euroa. Yhteensä aluepolitiikan hintalappu on noin 7 miljardia euroa. Kehitysalueita kerätään veroja vähemmän kuin mitä kuluu julkisiin palveluihin. Rahoittajina ovat lähinnä pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan veronmaksajat.

”Aluepolitiikan seurauksena Suomi on menettänyt ja menettää yhä edelleen asutuksen, elinkeinoelämän ja työpaikkojen keskittymisen tuomia etuja.”

Olen itse kirjoittanut innovaatiokeskittymien puolesta: ne tuovat Suomeen investointeja ja lisäävät vaurautta. Parhaillaan uudistetaan aluekehitysajattelua, mutta kovin vaikeaa on hallituksessa myöntää keskittämisen etuja. Kaiken aluepolitiikan ja maataloustuen paradoksaalisena tuloksena ovat kalliit ja huonot elintarvikkeet. Meillä ei ole varaa ylläpitää maaseutumaista elämänmuotoa globaalissa taloudessa.

Kirjan reseptit taantuman voittamiseksi ovat selkeät ja hyvin perusteelut. On hyväksyttävä luova tuho. Vanhoja toimialoja häviää, huonoja yrityksiä menee nurin, ihmiset siirtyvät paremmin palkattuihin töihin. Näin toimisi dynaaminen talous. Kilpailun rajoitukset, johon myös elinkeinoliitot ovat osasyyllisiä, ja jäykät työmarkkinat tasapalkkoineen ovat sementoimassa vanhoja rakenteita. Sosiaaliturvaa tarvitaan luovassa tuhossa, mutta se ei saisi jäykistää työmarkkinoita.

Meillä ei ole oikeaa markkinataloutta – ei sitä uusliberalismia, josta nyt kaikki ovat sanoutumassa muodikkaasti irti. Tarvitsemme lisää markkinataloutta tähän valtiovetoiseen korporatiiviseen talouteen.

Katja Boxberg ja Taneli Heikka ovat kirjoittaneet vahvan puheenvuoron. Tämä on noteerattu, mutta ne, joista puhutaan, vaikenevat. Kirjasta nostetaan esiin epäolennaisia teemoja ja sitä syytetään virheistä. Mutta kirjan sanoma on kiistaton: meidän on syytä vihdoin länsimaalaistua ja omaksua avoin ja keskusteleva demokratia. Se auttaisi meitä myös suuntaamaan julkisia panoksia taloutemme uudistamiseen – tulevaisuuden rakentamiseen. Nyt pidämme yllä keinotekoisesti ja suurella rahalla rakenteita, jotka eivät muuten kestäisi.

Provokatiivinen kirja. Pakko lukea. Keskustelun avaus – ei päätepiste.

 

Minulla oli onni saada osallistua Woima-säätiön intuitiota käsittelevää epäseminaariin Valamon luostarissa syyskuun alussa. Intuitiota lähestyttiin monelta kannalta, olihan mukana filosofeja, taiteilijoita, voimaannuttajia ja yhteiskuntatieteilijöitä. Myös muutamat Valamon munkit ehtivät kiireiltään mukaan. Itse vakuutuin, että nyt on intuition aika. Mutta mistä intuitiossa oikein on kysymys.

Valistuksen suuri projekti järjen autonomiasta ja järjen ohjaamasta ihmisestä on osoittautunut illuusioksi. Ihmisen valintoihin vaikuttavat järjen ohella ennen kaikkea tunteet. Oman näkökulmansa järjen rajoihin toi Sigmund Freud teoriallaan tiedostamattomasta ja alitajunnasta. Kuva ihmisestä jää yksipuoliseksi, ellei siinä oteta huomioon järjen lisäksi ihmisen tunteita ja tiedostamatonta. Myös henkisyys, spiritualiteetti, näyttä muodostavan oman ulottuvuutensa, jota ei voi tyhjentää puheeksi järjestä ja tunteista.

Kokonaisvaltaisen ihmisen tavoittelussa keskiöön nousee intuitio.Intuition käsitteellä on pitkä historia filosofiassa. Aristoteles viittasi intuitioon kuvatessaan ihmisen kykyä oivaltaa olioiden olemuksia: intuitio on olemuksen näkemistä. Intuitiolla on erityisiä ominaisuuksia joilla se voidaan erottaa kielellisesti välittyneestä tiedosta. Intuitio näyttää olevan välitöntä ja kokonaisvaltaista oivaltamista.

Ranskalainen filosofi Henry Bergson teki tiukan eron älyn (intellectin) ja intuitio välillä. Äly on analyyttistä ja separoivaa tiedon hankkimista, johon turvautuvat Bergsonin mukaan luonnontieteet. Aly irrottaa ilmiöt yhteyksistään ja pilkkoo ne palasiksi. Tuloksena on abstraktioita vailla elämää ja kontekstia. Sen sijaan intuitio tavoittaa ilmiöt kokonaisina ja yhteydessä toisiinsa. Vain intuitio kykenee tajuamaan elämän sen dynaamisuudessa ja rikkaudessaan. Hieno esimerkki älyn ja intuition erosta on aika. Luonnontieteellinen aika on lineaarista ja mitattavaa. Sen sijaan intuitio tavoittaa ilmiöiden keston (durée). Bergsonin kritiikki älyyn perustuvaa luonnontiedettä ei pysäyttänyt valistuksen junaa eikä synnyttänyt uutta intuitioon perustuvaa tiedeparadigmaa. Bergson on (oli) unohdettu. 

Yhdysvaltalainen filosofi Michael Polanyi sen sijaan on saanut tavattoman huomion ajatuksilleen hiljaisesta tiedosta (tacit knowledge). Hiljaista tietoa voidaan parhaiten lähestyä selvittämällä tietomme edellytyksiä. Tieto käsitteellä tarkoitetaan tavallisesti verbalisoituja väitteitä, jota Polanyi kutsuu ekplisiittiseksi tiedoksi. Mutta tiedossa on aina mukana hiljainen komponentti, jota emme tavallisesti tiedosta. Ilman tällaista hiljaista komponenttia tietäminen ei ole mahdollista. Kun tarkkailemme jotain asiaa, tietoisuutemme on fokusoitu (focal awareness). Tämä fokusointi estää meitä suuntaamasta tarkkaavaisuuttamme tietämisen edellytyksiin. Olemme vain epäsuorasti tietoisia hiljaisesta tiedosta (subsidiary awareness).  

Konkreettinen esimerkki olkoon pianon soitto. Soittaja keskittyy kappaleeseen, ei sormiensa liikkeisiin tai nuottien ja koskettimien suhteeseen. Soittajalla on hiljaista tietoa soittamisen taidosta ja kappaleen sujuvan soittamisen edellyttämistä liikesarjoista.Polanyin mukaan hiljainen tietäminen on perustavampaa kuin eksplisiittinen tietäminen. Näin hän päätyy kuuluisaan teesiinsä: voimme tietää enemmän kuin mitä voimme kertoa.

Hiljainen tietäminen johtaa aivan uudenlaiseen tietämisen käsitteeseen, jota Polanyi kutsuu ”knowing by indwelling”, tietäminen asumisen kautta. Voimme ymmärtää asioita, vain asumalla niiden kanssa tai niissä. Aiheellisesti Polanyi viittaa Martin Heideggerin käsitteeseen maailmassa olemisesta (being-in-the-world). Polanyi käyttää hiljaisen tiedon yhteydessä käsitteitä intuitio, insight, ymmärtäminen ja visio.Intuitio yhdistetään usein yhtäkkiseen oivallukseen. On tärkeää kuitenkin huomata, että intuitiota edellyttää usein pitkä työskentelyvaihe jonkin mieltä askarruttavan asian tai ongelman kanssa. Intuitiota on valmisteltu ”hiljaisuudessa” ja sen tulee ilmoille ilmestyksenomaisesti, visiona.

Polanyi viittaa usein matemaattisiin todistuksiin. Matemaatikko näkee intuitiivisesti tietyn väitteen oikeellisuuden.  Kestää kuitenkin kauan ennen kuin sen todistus on syntynyt. Intuitio ikään kuin tietää ennakolta vastauksen Palanyin hiljaisen tiedon käsite johdattaa intuitiivisen työskentelyn ”metodologiaan”.

Hiljaista tietoa ei tavoita, jos mieli aina fokusoituu kulloisiinkiin tehtäviin ja ulkomaailman antamiin syötteisiin. Hiljaista tietoa voidaan tavoittaa siirtämällä tarkkaavaisuutta tietämisen ehtoihin ja maailmassa asumisen kokemiseen. Hieman yksinkertaisten voisi sanoa, että hiljaista tietoa ei voida tavoittaa muuten kuin antamalla hiljaisuuden puhua. Intuitio voidaan tukahduttaa, antamalla eksplisiittisen tietämisen dominoida tajuntaamme.

Freudin psykoanalyysi tuo esiin toisen ulottuvuuden ”hiljaiseen” tietoon. Alitajunnassamme on lapsuudessa ja myöhemminkin syntyneitä traumoja, jotka ”kirkuvat”, mutta joiden äänen haluamme torjua. Koska nämä muistot ovat niin kipeitä, haluamme tukahduttaa intuitiomme. Siksi heittäydymme arkitajunnan pinnallisuuksiin ja touhuamiseen. Näin traumat jäävät hoitamatta ja mutta niiden kirkuva ääni kaikuu aina korvissamme. Tämä ääni hiljenee vasta kun sen syy on oivallettu.

Intuitio ei ole kesy. Siinä on räjähdysvoimaa, jota voidaan käyttää luovuudessa ja innovaatioissa. Tämän räjähdysvoiman kahleita ovat rationaaliset argumentit: ei noin voi tehdä, ei noin voi sanoa. Teemu Mäki, joka on valittu Taideteollisen korkeakoulun (lue Aalto-yliopiston) kuvataiteiden professoriksi, pitää ihmisiä aivan liian säyseinä. Hänen mukaansa pitäisi pystyä tekemään kuvataidetta, joka ”intuitiivisena elämyksenä itkettää ja ravistelee” (Metro-lehti 15.9.2008).  

Nyt on intuition aika. Järkeä ei tietenkään tulla hylkäämään ja todistamisen taakka jää aina intuitionkin jälkeen. Mutta järjen rajat on tunnistettava. Järki ei ole luova voima, sen sijaan se on ketterä rationalisoimaan kaiken – a posteriori. Järjen rajat näkyvät hyvin tämän päivän liike-elämässä. Järki kalkyloi panoksia ja tuotoksia, mutta sen ulottumattomiin jäävät uudet mahdollisuudet ja uudet kysymykset. Innovaatiota ei synny kalkyyleistä vaan luovasta hulluudesta ja rajojen rikkomisesta. Intuitio on tie innovaatioihin. Mutta intuitio on myös tie ehyempään elämään, maailmassa olemiseen.